Tulijat olivat Wilfred Ivanhoe, istuen abotin juhdan selässä, ja Gurth,
joka ratsasti ritarin omalla sotaoriilla. Ivanhoe oli äärettömän
hämmästynyt, kun hän näki herransa veren tahrassa ja kuusi, seitsemän
ruumista virumassa sillä pienellä, lakealla nurmikolla, joka äsken oli
ollut taistelutantereena. Yhtä suuri oli hänen kummastuksensa myös
siitä, kun hän näki Rikhardin ympärillä niin monta metsäläistä, jotka
nähtävästi olivat rosvoja ja siis hiukan vaarallista seuraa kuninkaalle.
Hän epäili, pitikö hänen puhutella kuningasta Mustan ritarin nimellä,
vai osoittaa hänelle asiaan kuuluvaa kunnioitusta. Rikhard huomasi hänen
neuvottomuutensa.
»Puhuttele vain pelkäämättä, Wilfred», virkkoi hän, »Rikhard
Plantagenetiä hänen tosinimellään. Nämä miehet, jotka näet hänen
ympärillään, ovat rehellisiä Englannin poikia, vaikka heidän tulinen
englantilaisverensä taitaakin välistä hairahduttaa heidät hiukan
väärille teille.»
»Ritari Wilfred Ivanhoe», sanoi uljas sissipäällikkö astuen esille,
»minun vakuutukseni ei voi paljonkaan vahvistaa hallitsijan sanaa; mutta
sallikaa minun sittenkin ylpeänä vakuuttaa, että kuninkaalla ei ole sen
uskollisempia alamaisia kuin ne, jotka nyt seisovat hänen ympärillään.»
»Sitä en epäile, uljas urho», vastasi Wilfred, »koska kerran sinäkin
kuulut niiden joukkoon. Mutta mitä tietävät nuo kuoleman ja vaaran
jäljet? Nuo tapetut miehet ja kuninkaani verinen haarniska?»
»Maankavaltajia on ollut kimpussamme, Ivanhoe», sanoi kuningas. »Mutta
kiitos ja kunnia siitä olkoon näille urhokkaille miehille, petturit ovat
saaneet ansaitun palkkansa. -- Mutta nyt, kun oikein ajattelen asiaa»,
lisäsi Rikhard hymyillen, »olethan sinäkin kapinoitsija, oikein
uppiniskainen kapinoitsija. Sillä enkö ankarasti käskenyt sinua
lepäilemään Pyhän Botolfin luostarissa, kunnes haavasi olisi jälleen
parantunut?»
»Se onkin jo parantunut», vastasi Ivanhoe; »se ei tee minulle enempää
haittaa, kuin jos olisin vain neulalla raapinut nahkaani. Mutta miksi,
ah miksi, jalo kuninkaani, tahdotte näin kiusata uskollisen palvelijanne
sydäntä ja saattaa itsenne vaaraan syrjäisillä teillä ja hurjilla
retkillä, ikäänkuin ei henkenne olisi suuremman arvoinen kuin tavallisen
vaeltavan ritarin, jolla ei maan päällä ole muuta arvoa kuin minkä hän
voi peitsellään ja miekallaan hankkia itselleen?»
»Eikä Rikhard Plantagenetkään», sanoi kuningas, »halua mitään muuta
arvoa kuin sen, minkä hän voi itsellensä hankkia kelpo peitsellään ja
miekallaan. Ja suurempana ansiona Rikhard pitää vaarallista retkeä,
jonka hän vain kelpo miekkansa ja vahvan käsivartensa voimalla on
saattanut hyvään päätökseen kuin suurta tappelua, jossa hän on ollut
johtamassa sataatuhatta soturia.»
»Mutta teidän valtakuntanne, minun herrani ja kuninkaani», jatkoi
Ivanhoe, »teidän valtakuntanne on hajoamaisillaan ja kukistumaisillaan
keskinäissodan vuoksi -- teidän alamaisianne uhkaavat kaikki mahdolliset
onnettomuudet, jos heidän kuninkaansa hukkaantuisi johonkin niistä
vaaroista, joihin te antaudutte joka päivä ja jollaisesta nytkin olette
töintuskin vapautunut.»
»Hohoo -- valtakuntaniko ja alamaiseni?» vastasi Rikhard närkästyen.
»Sen sanon sinulle, Wilfred, että parhaatkin alamaisistani ovat liian
kärkkäitä kostamaan hullutuksiani omilla hullutuksillani. Niinpä
esimerkiksi tämä sangen uskollinen palvelijani, Wilfred Ivanhoe, ei
piittaa lainkaan minun ankarasta käskystäni, ja sittenkin hän pitää
kuninkaallensa pitkän saarnan siitä, että tämä muka ei tarkoin noudata
hänen neuvojansa. Kumpaisellako meistä lienee suurempi syy moittia
toista? -- Mutta suo anteeksi minulle, uskollinen Wilfredini. Tätä
aikaa, jonka olen kuluttanut ja vielä edelleen aion kuluttaa syrjäisissä
paikoissa, on täytynyt täten käyttää -- selitinhän sen sinulle Pyhän
Botolfin luostarissa --, jotta ystäväni ja uskolliset aatelisherrani
kerkiäisivät saada voimansa kokoon. Sillä kun sanoma Rikhardin tulosta
viimein julistetaan, pitää hänen komentonsa alla olla niin suuri
sotajoukko, etteivät viholliset uskalla ajatellakaan käydä sen kimppuun
ja että aiottu kapina siis kukistuu itsestään miekkaa paljastamatta.
Ennen vuorokauden kuluttua ei Estotevillella ja Bohunilla vielä voi olla
kyllin väkeä koossa, jotta he voisivat marssia Yorkiin päin. Minä odotan
sanomia Salisburyltä etelästä, Beauchampilta Warwickshirestä ja
Multonilta ja Percyltä pohjoisesta. Kanslerin pitää saattaa Lontoon
kaupunki puolellemme. Ennenaikainen ilmaantumiseni saattaisi minut aivan
toisenlaisiin vaaroihin, vaaroihin, joista peitseni ja miekkani tuskin
voisikaan pelastaa minua, vaikka apunani olisikin uljaan Robinin jousi
ja veli Tuckin nuijasauva ja viisaan Wamban torvi.»
Wilfred kumarsi myöntyen. Hän tiesi hyvin, miten turhaa oli vastustella
sitä hurjan ritarillista uljuutta, joka niin usein saattoi hänen
kuninkaansa vaaroihin, mitkä helposti olisi voinut välttää, ja joihin
antautuminen, suoraan sanoen, oli kuninkaan ankarimmin moitittavia
vikoja. Nuori ritari siksi vain huokasi ja vaikeni. Rikhard puolestaan,
joka oli iloinen siitä, että oli muka saanut neuvonantajansa
vaikenemaan, vaikka hän sydämessään ei voinutkaan olla myöntämättä
moitteen oikeutusta, jatkoi puhettansa Robin Hoodin kanssa.
--»Metsäsissien kuningas», sanoi hän, »eikö sinulla ole mitään ravintoa
tarjottavana kuninkaalliselle veljellesi? Sillä noita roistoja
tappaessani oli minulla riittävästi ruumiinliikettä, ja siitä olen
saanut ruokahalua.»
»Totta puhuakseni», vastasi sissipäällikkö, »-- sillä en teille,
armollinen herra, tahdo valhetella, -- meidän ruoka-aittamme varat ovat
pääasiallisesti saatuja...» Hän vaikeni hiukan hämillään.
»Minun metsästänikö, eikö niin?» sanoi Rikhard iloisesti. »Eihän
parempaa ruokaa olekaan nälkäiselle vatsalle kuin metsänriista. Ja,
totta puhuen, jos kuningas ei viitsi pysyä kotona itse hankkimassa
metsänriistaansa, niin eipä hänen pitäisi nostaa liian suurta melua, kun
hän näkee sitä hankittavan hänen avuttaankin.»
»Jos te, armollinen kuningas», sanoi Robin, »siis suvaitsette jälleen
kunnioittaa käynnillänne erästä Robin Hoodin miesten yhtymäpaikkaa, niin
eipä siellä pidä oleman puutetta metsänviljasta. Ja löytyneehän
tuopillinen olutta ja kenties myös pikarillinen jokseenkin hyvää viiniä
palan painikkeeksi.»
Sissipäällikkö alkoi nyt astua edeltä, ja hänen jäljessään seurasi
iloinen kuningas, jota tämä yhteensattuma Robin Hoodin ja hänen
metsämiestensä kanssa luultavasti miellytti enemmän kuin istuminen
täydessä kuninkaallisessa komeudessaan, loistava piiri aatelisia herroja
ympärillään. Seuran ja tapausten vaihtelu, se oli Rikhard
Leijonamielelle parasta elämäniloa, ja tämä nautinto oli hänen
silmissään sitä makeampi, jos sen lisäksi oli sattunut vaaroja, jotka
olivat tulleet hyvin voitetuiksi. Tässä leijonamielisessä kuninkaassa
ilmeni koko hyödyttömässä loistossaan ilmeinen ja elävä ritarillisuuden
perikuva, semmoisena kuin sitä romaaneissa kuvattiin. Omilla
mieskohtaisilla taisteluilla hankittu maine oli hänen kaikkea tavatonta
etsivälle mielelleen paljon kalliimpi kuin se loisto, jonka valtiotaito
ja viisaus olisivat levittäneet hänen hallituksensa yli. Siitä johtui,
että hänen valtakautensa muistutti loistavaa, mutta pian sammuvaa
tähdenlentoa, joka kiitää taivaankannen poikki levittäen ympärilleen
hyödytöntä ja eriskummallista valoa, mutta heti taas katoaa ympäröivään
pimeyteen. Hänen sankaritekonsa ovat antaneet paljon aihetta
runoniekoille ja ministreleille, mutta eivät ole tuottaneet kotimaalle
ainoatakaan niistä pysyvistä eduista, joista historia niin mielellään
laveasti kertoilee, pitäen niitä nousevien polvien esikuvina. Mutta
siinä seurassa, missä hän nyt oli, Rikhardin avut saivat tilaisuuden
puhjeta esiin mitä loistavimmalla tavalla. Hän oli iloinen ja
hyvänsävyinen ja viihtyi hyvin kaikensäätyisten ihmisten parissa.
Suunnattoman suuren tammipuun juurelle katettiin pian Englannin
kuninkaalle metsämiehen tapaan pöytä. Hänen ympärillään seisoi piiri
miehiä, jotka eivät totelleet kuningaskunnan lakeja, mutta olivat nyt
kuitenkin kuninkaan seuralaisina ja henkivartijoina. Lauluja ja
leikkipuheita vaihetteli, itsekunkin suorittamia urotöitä ylistettiin;
kehuessaan onnistuneita lainrikkomisiaan sissit eivät enää
muistaneetkaan puhuvansa lain luonnollisen suojelijan kuullen. Iloinen
kuningaskaan ei pitänyt enempää lukua omasta arvostansa kuin hänen
seurakumppaninsa; hän vain nauroi, kallisteli kannua ja laski kilpaa
leikkiä muun iloisen joukon kanssa. Mutta Robin Hood, joka älyltään oli
terävä vaikka oppimaton, halusi lopettaa tämän melskeen, ennenkuin hyvä
sopu jollakin tavalla olisi rikkoontunut. Tämä hänen halunsa kiihtyi
vielä siitä, kun hän näki huolen pimittävän Ivanhoen otsaa. »Suuri
kunnia tosin on meille», hän virkkoi tälle, »että uljas kuninkaamme
seurustelee meidän kanssamme; mutta enpä kuitenkaan soisi, että hän
tällä tapaa kuluttaa suotta aikaansa, joka valtakunnalle sen nykyisessä
tilassa on kallis.»
»Se oli hyvä ja viisas sana, kunnon Robin Hood», vastasi Wilfred
kuiskaten. »Ja huomaa, että ne, jotka laskevat leikkipuheita majesteetin
kanssa, oli tämä vaikka kuinka iloisella tuulella, itse asiassa
leikittelevät leijonanpennun kanssa. Paljoa suuttumuksen syytä ei
tarvitakaan, kun se tarttuu kiinni sekä kynsin että hampain.»
»Satuittepa juuri siihen, mitä minä pelkäsinkin», sanoi sissipäällikkö.
»Mieheni ovat raakoja luonteeltaan ja kasvatukseltaan, ja kuningas on
yhtä pikainen kuin hyväluontoinen. En takaa, kuinka kauan voi kestää,
ennenkuin he loukkaavat häntä jollakin tavalla, enkä tiedä, kuinka
tulisesti hän siitä saattaa suuttua; -- aika olisi todellakin lopettaa
tämä ilo.»
»Siihen toimeen sinun on ryhdyttävä, uljas jousimies», virkkoi Ivanhoe,
»sillä kaikki minun varoitukseni eivät vaikuta muuta kuin että hän sitä
hartaammin jatkaa leikkiä.»
»Pitääkö minun jo näin pian panna kuninkaani anteeksianto ja suosio
alttiiksi?» sanoi Robin Hood hiukan epäröiden. »Mutta tehtävä se
kuitenkin on, Pyhä Kristoffer auttakoon. Enhän ansaitsisikaan hänen
suosiotaan, jollen panisi sitä hänen edukseen alttiiksi. -- Kuules,
Scathlock, käypä tuon viidakon taakse ja puhalla torvellasi
normannilainen rynnäkkötörähdys -- ja vähääkään viipymättä henkesi
uhalla.»
Scathlock totteli päällikön käskyä; eikä kulunut viittä minuuttiakaan,
kun hän jo torventörähdyksellä säikähdytti mässääjiä.
»Se on Malvoisinin torvi», virkkoi mylläri kavahtaen jaloilleen ja
kaapaten jousensa. Munkki päästi pullon kädestään maahan ja tarttui
nuijasauvaansa. Wamba katkaisi leikkipuheen kesken ja tempasi miekkansa
sekä kilpensä. Kaikki muutkin ottivat kukin aseensa.
Ne, joiden elämä yhtämittaa on monen vaaran alainen, rientävät helposti
juomingeista tappeluun; ja Rikhardin mielestä tämä häiriö tuntui vain
lisäävän seikkailun viehätystä. Hän käski tuoda kypäränsä sekä muut
raskaat varustensa osat, jotka hän oli riisunut yltään. Ja sillä aikaa
kuin Gurth auttoi niitä päälle, antoi kuningas ankarat käskyt
Wilfredille uhaten kiivainta vihastustansa, ellei tämä pysyisi erillään
lähenevästä tappelusta.
»Sinä olet minun puolestani taistellut sadat kerrat, Wilfred, ja minä
olen vain katsellut syrjästä. Tänäpäivänä sinun pitää katsella, kuinka
Rikhard tappelee ystävänsä ja uskollisen palvelijansa puolesta.»
Sillä välin oli Robin Hood lähettänyt useat miehistänsä eri haaroille
muka tiedustelemaan vihollisen asemaa. Ja nähtyänsä, että juomaseura oli
kokonaan hajonnut, hän lähestyi Rikhardia, joka oli nyt täysissä
varusteissaan. Laskeutuen toiselle polvelleen Robin pyysi kuninkaalta
anteeksi.
»Mitä sitten, kunnon jousimieheni?» kysyi Rikhard hiukan närkästyneenä.
»Emmekö ole jo suoneet sinulle täyttä anteeksiantoa kaikista
rikoksistasi? Arveletko, että sanamme on kuin höyhen, joka heiluu sinne
tänne? Eihän sinulla ole vielä ollut aikaa tehdä mitään uutta rikosta
sen jälkeen?»
»Onpa niinkin», vastasi sissipäällikkö, »jos rikokseksi lienee
katsottava, että olen tehnyt kuninkaalleni pienen petoksen hänen omaksi
hyödykseen. Tuo torventoitotus ei tullutkaan Malvoisinin torvesta, vaan
puhallettiin minun käskystäni juominkimme lopettamiseksi, ettei se
kuluttaisi teidän aikaanne, joka on liian kallis näin tuhlattavaksi.»
Näin puhuttuaan hän nousi pystyyn, laski käsivartensa ristiin
rinnallensa ja odotti kuninkaan vastausta, kuten ainakin mies, joka
tietää nostaneensa kenties pahaa mieltä, mutta kuitenkin luottaa
tarkoituksensa puhtauteen. Närkästys ajoi veret Rikhardin poskille;
mutta se oli vain hetkellistä, pian asettuvaa mielenliikutusta, jonka
oikeudentunto heti hillitsi.
»Sherwoodin metsän kuningas», hän virkkoi, »näyttää pelkäävän, että
Englannin kuningas kuluttaisi liiaksi hänen kaurispaistiaan ja
viinivarojaan. Hyvä on, uljas Robin! -- Mutta jos tulet joskus
vieraisille minun luokseni iloiseen Lontooseen, niin saatpa kokea, sen
lupaan, että minä en ole yhtä itara isäntä. Oletpa kuitenkin oikeassa,
veli veikkonen. Ylös hevosen selkään nyt ja matkaan, -- Wilfred on jo
kauan ollut malttamaton. Sanopa, uljas Robin, eikö sinulla ole
joukossasi ystävää, joka ei tyydy paljaaseen neuvonantajan virkaan, vaan
väkistenkin tahtoo taluttaa sinua kaikilla teillä ja heti näyttää
vihaiselta, kun joskus uskallat omin päin astua?»
»On maar minullakin semmoinen», vastasi Robin, »se on alapäällikköni,
Pikku Jussi, joka par'aikaa on pitkällä retkellä aina Skotlannin
rajoilla saakka. Ja täytyypä tunnustaa, herra kuningas, että toisinaan
närkästyn hänen liiasta kerkeydestään minun neuvojanani ja
varoittajanani. Mutta kun olen toistamiseen asiaa aprikoinut, en voi
kauemmin olla suutuksissa ystävälle, joka vain hartaudesta isäntäänsä
palvelemaan toisinaan on ylenmäärin kiivas.»
»Oikein puhut, kunnon jousimies», virkkoi Rikhard. »Ja jos minulla olisi
Ivanhoe toisella sivullani vakavia neuvojansa antamassa, vieläpä
muotonsa ankaralla yksitotisuudella vahvistamassa niiden tärkeyttä, ja
sinä olisit toisella sivullani koirankujeilla viekoittelemassa minua
siihen, mitä pidät hyödyllisenä -- niin olisi vapaa tahtoni sidottu ja
kahlittu pahemmin kuin kenenkään muun kuninkaan koko kristikunnassa tai
pakanoiden mailla. -- Mutta lähdetään nyt, veikkoset, iloisin mielin
Coningsburghiin, hopottelematta enää tämän asian vuoksi.»
Robin Hood ilmoitti lähettäneensä osan miehistänsä edeltä siihen
suuntaan, minne matkalaisten tie nyt kulki. Tämä joukko oli varmasti
keksivä ja heidän tietoonsa saattava jokaisen väijyvän vihollisparven.
Tällä tavoin he saattoivat olla varmat siitä, että tie oli aivan
esteetön; tai jos jotakin häiriötä oli, piti heidän saada sanoma
vaarasta siksi hyvissä ajoin, että voivat peräytyä suuren
jousimiesjoukon turviin, jonka kera Robin itse lupasi seurata jäljestä.
Tämä viisas ja hellä huolenpito Rikhardin turvallisuudesta liikutti
hänen sydäntään ja poisti viimeisenkin vihastuksen oireen. Kuningas
ojensi vielä kerran kätensä Robin Hoodille ja vakuutti hänelle
täydellistä anteeksiantoa ja vastaistakin suosiota. Myös hän ilmoitti
lujasti päättäneensä estää metsästyssääntöjen sekä muiden rasittavien
lakien liiaksi rajua toimeenpanoa, joka oli pakottanut niin
monta Englannin talonpoikaa metsäsisseiksi. Mutta Rikhardin
ennenaikainen kuolema teki tyhjäksi hänen hyvät aikomuksensa uljasta
sissipäällikköämme kohtaan; eikä metsästysvapautta saatu muuten kuin
väkisin vastahakoiselta Juhana-kuninkaalta, joka peri jalomielisen
veljensä kruunun. -- Mitä muuten Robin Hoodin myöhäisempiin
elämänvaiheisiin sekä väkivaltaiseen kuolemaan tulee, jonka petturi
hänelle aiheutti, saa niistä yllinkyllin tietoa vanhoista lentolehdistä,
joita aikoinaan myytiin huokeaan hintaan, nimittäin puoleen pennyyn,
mutta joista nykyjään ollaan halukkaat maksamaan täysi paino kultaa.
Sissipäällikön vakuutus matkan turvallisuudesta kävi hyvin toteen, ja
kuningas, jota Ivanhoe, Gurth sekä Wamba seurasivat, saapui enemmittä
esteittä Coningsburghin linnan läheisyyteen, ennenkuin aurinko oli vielä
mennyt mailleen. Harva seutu koko Englannissa on kauniimpi ja
ihastuttavampi kuin tämän vanhan saksilaislinnan ympäristö.
Tasakulkuinen, hiljainen Don-joki juoksee siinä keskellä kaikille
haaroille kohoavaa maisemaa, missä viljelysmaat ja metsät ihanasti
vaihtelevat. Ja eräällä jokitörmällä kohoaa mainittu vanha rakennus
vallien ja kaivantojen turvaamana. Se oli, kuten sen saksilainen nimi
todistaa, ennen valloitusta ollut Englannin muinaisten kuningasten
asuntona. Ulkovallit olivat luultavasti vasta normannilaisajalta, mutta
sisempi linna on ilmeisesti sangen vanha. Päärakennus sijaitsee kunnaan
laella eräällä sisäpihan kulmalla. Sen seinät ovat erinomaisen paksut,
ja niiden ulkopuolisena tukena tai suojana on kuusi äärettömän suurta
kivipatsasta, jotka kohoavat tornin kupeita myöten ylös, ikäänkuin sen
vahvistimina tai kannattimina. Nämä paksut patsaat ovat juureltaan ja
koko matkan ylöspäinkin lävitsensä kivestä, mutta huippupuolelta ontot
ja päättyvät pieniin tornin tapaisiin, jotka ovat päätornin yhteydessä.
Kaukaa katsellessa tämä summattoman suuri linna eriskummallisine
lisärakennuksineen tarjoo yhtä paljon mielenkiintoista kaunisten
seutujen ihailijalle kuin sen sisusta muinaistutkijalle, jonka mietteet
se palauttaa hamaan Heptarkian[37] aikoihin. Erästä linnan läheisyydessä
olevaa kumpua sanotaan kuuluisan Hengistin hautakammioksi, ja
kirkkotarhassakin on useita ikivanhoja, merkillisiä hautakiviä.
Kun Rikhard Leijonamieli seuralaisineen läheni tätä koristelematonta,
mutta majesteetillista rakennusta, ei se vielä ollut varustettu
ulkomuurilla. Saksilainen rakentaja oli pannut kaiken taitonsa itse
linnarakennuksen vahvistamiseen, ja ainoana ulkovarustuksena oli vain
kehno aitaus.
Tornin huipusta liehuva suuri musta lippu ilmaisi, että isäntävainajan
hautajaisia par'aikaa vietettiin. Lipussa ei näkynyt mitään kuvaa, joka
olisi tehnyt selvää vainajan suvusta tai säädystä. Vaakunat olivat
siihen aikaan normannilaisenkin ritariston keskuudessa outoja,
vastakeksittyjä koristeita, eivätkä saksilaiset olleet niitä vielä
lainkaan ottaneet käytäntöön. Portin yläpuolella liehui kuitenkin
toinenkin lippu, johon oli taidottomasti kuvattu valkea hevonen; tämä
Hengistin ja hänen sotakumppaninsa vanhastaan tuttu lippukuva ilmaisi
vainajan kansallisuuden sekä kuninkaallisen sukuperän.
Ylt'ympäri linnaa oli liikettä ja hälinää. Tällaisissa hautajaispidoissa
oli näet tapana osoittaa vieraanvaraisuutta anteliaasti ja valikoimatta
ei ainoastaan vainajan läheisemmille ja kaukaisimmille sukulaisille,
vaan myös kaikille ohikulkijoillekin. Athelstan vainajan rikkaus ja
korkea suku oli syynä siihen, että tätä tapaa nyt noudatettiin täysin
määrin.
Suurin joukoin nähtiin siis vieraita astuvan ylös tai alas linnamäkeä;
ja kun kuningas seuralaisinensa ratsasti hakulin avonaisesta ja
vartijattomasta portista sisään, saivat he kartanolla nähdä näyn, josta
ei juuri helpolla olisi voinut arvata syytä tähän kokoukseen. Eräässä
kohden kokit paistoivat kokonaisia härkiä ja lihavia lampaita; toisessa
iskettiin tappia oluttynnyreistä, joita jokaisen janoavaisen oli lupa
tyhjentää. Kaikennäköistä kansaa istui siellä eri ryhmissä, ahmien
ruokia ja kaataen kurkkuunsa juomia, joita heille oli annettu. Ryysyinen
saksilainen orja sammutti puolenvuotisen janonsa ja nälkänsä muiston
yhdenpäiväisellä ylensyömisellä ja ylenjuomisella. Paremmin ravittu
porvari söi palaansa hitaammin maistellen ja tarkasti tutkistellen,
miten paljon maltaita oluessa mahtoi olla ja miten panijan taito oli
onnistunut. Muutamia harvoja köyhiä normannilaisherrojakin oli
saapuvilla. Nämä oli helppo erottaa sileäksi ajetuista leukapäistään ja
lyhyistä nutuistansa; se tunnusmerkki heille myös oli ominainen, että he
seurustelivat aina vain keskenänsä, katsellen halveksivasti koko juhlaa,
vaikka eivät pitäneetkään liian alentavana arvolleen ottaa runsaan
osansa tarjona olevista herkuista. Kerjäläisiä tietysti liikkui
tusinoittain sekä myös kierteleviä, Palestiinasta palanneita sotureita
(sellaisia he ainakin itse sanoivat olevansa), laukkukauppiaita, jotka
näyttelivät tavaroitaan, kuljeksivia käsityöläisiä, jotka kyselivät
työtä, vaeltavia toivioretkeläisiä ja metsäpappeja, saksilaisia
ministrelejä ja walesilaisia bardeja (runoseppiä), jotka
viimeksimainitut kaikki mutisivat rukouksia tai näppäilivät harppujaan,
viulujaan ja kitaroitaan, niin että korvat olivat haljeta. Mikä heistä
kiitteli surullisin ylistysvirsin Athelstanin avuja; mikä lauloi hänen
suvustaan, luetellen vainajan suurisukuisten esi-isien raakoja ja
vaikeasti lausuttavia nimiä. Eipä ollut temppujentekijöistäkään ja
silmänkääntäjistä puutetta; hautajaispitoja ei näet tähän aikaan pidetty
sopimattomina tilaisuuksina heidän taitonsa harjoittamiseen.
Saksilaiset tavat tässä suhteessa olivat yhtä luonnonperäiset kuin
sivistymättömätkin. Jos surevaista janotti, piti olla juotavaa tarjona
-- jos hänen oli nälkä, piti olla ruokaa -- jos suru rupesi liiaksi
painamaan ja synkistyttämään sydäntä, piti olla huvitusta tai ainakin
mielenlievitystä. Eikä hautajaisjoukko ollutkaan käyttämättä noita
lohdutusneuvoja. Vain silloin tällöin, kun heidän mieleensä ikäänkuin
äkkiä juolahti, mikä syy heidät oli paikalle kerännyt, miehet kaikki
huoahtivat yhteen ääneen ja naiset, joita myös oli koko joukko läsnä,
koroittivat äänensä ja parahtivat tuskasta.
Tällaiselta näytti elämä Coningsburghin linnanpihalla, kun Rikhard
seuralaisineen astui sisään. Alhaisemmista vieraista, joita yhä
laumoittain virtaili sisään ja ulos, ei seneshali eli hovimestari
viitsinyt pitää paljon huolta, ei ainakaan enempää kuin järjestyksen
ylläpito vaati. Mutta kuninkaan ja Ivanhoen arvokas ulkomuoto kiinnitti
hänen huomiotansa, varsinkin kun jälkimmäisen kasvot tuntuivat hänestä
tutuilta. Sitäpaitsi kahden ritarin tulo (heidän säätynsä näkyi
puvuista) oli harvinainen tapaus saksilaisissa pidoissa, joten sitä
täytyi pitää suurena kunnianosoituksena sekä vainajalle että hänen
perheelleen. Sentähden mainittu ylpeä virkamies, mustassa puvussaan ja
valkea keppi kädessä, raivasi tietä kirjavan vierasjoukon läpi ja
saattoi Rikhardin sekä Ivanhoen linnantornin ovelle. Gurth ja Wamba
tapasivat heti tuttavia pihalla; he eivät tohtineet pyrkiä sisemmäksi,
ennenkuin heitä erityisesti käskettäisiin.