Lukija varmaan vielä muistaa sen tuntemattoman ritarin, joka yleisessä
turnajaistaistelussa oli ratkaissut voiton, ja jolle katsojat olivat
antaneet liikanimen »Musta tyhjäntoimittaja» siitä syystä, että hän
taistelun alkupuolella oli pysynyt toimetonna ja huoletonna alallansa.
Voittonsa jälkeen tämä ritari oli heti kadonnut kentältä; ja kun häntä
vaadittiin esille vastaanottamaan urhoutensa palkintoa, ei häntä
ollutkaan enää mailla eikä halmeilla. Airuitten ja torvien kutsuessa
häntä Musta ritari kulki jo kaukana matkustaen pohjoiseen päin karttaen
kaikkia suurempia teitä ja oikaisten suoraan metsiä myöten. Yönsä hän
lepäsi pienessä krouvissa, joka oli syrjässä suurelta maantieltä;
kuljeksivalta ministreliltä (runoilijalta) hän kuitenkin sielläkin sai
sanoman turnajaisten lopullisesta päätöksestä.
Seuraavana aamuna varhain ritari läksi edelleen, aikoen kulkea pitkän
päivämatkan. Hevonen, jota hän edellisenä aamupäivänä oli niin suuresti
säästänyt, olikin siksi hyvissä voimissa, että se saattoi kestää pitkän
juoksun levähtämättä. Mutta metsätiet, joita pitkin hän matkusteli,
eksyttelivät häntä sinne tänne, niin että hän illan tullen ei ollut
vielä joutunut edemmäksi kuin Yorkshiren läntisen piirikunnan rajalle.
Sekä mies että ratsu olivat nyt jo väsyksissä päivän rasituksista, ja
aika oli hakea jotakin paikkaa, missä molemmat voisivat viettää yönsä,
sillä hämärä teki jo joutuisasti tuloansa.
Mutta seutu, jossa matkustaja par'aikaa kulki, ei näyttänyt lupaavan
paljoakaan suojaa ja ravintoa. Luultavasti hän saisi vaeltavien ritarien
tavan mukaan päästää hevosensa metsään laitumelle ja itse käydä
pitkäkseen tammipuun suojaan, muistelemaan mielitietyn neitonsa
kauneutta. Mutta meidän Mustalla ritarilla ei tainnut olla kaunokaista
muistettavanaan, tai kukaties hän oli rakkaudessa yhtä huoleton kuin
taistelussakin. Ei hänen mielensä ainakaan ollut niin täynnä ajatuksia
kultansa ihanuudesta ja armottomuudesta, että hän olisi unohtanut
väsymyksensä tai nälkänsä, ja että rakkaus yksin olisi ravinnut ja
virvoittanut häntä yhtä hyvin kuin maallinen illallinen ja vuode. Hänen
mielestänsä ei siis tuntunut kovin hauskalta, kun hän, ympärilleen
katsoessaan, näki olevansa keskellä saloa. Näkyihän tähän tosin monta
lakeampaakin paikkaa ja myös muutamia polkuja. Mutta viimeksimainitut
olivat nähtävästi vain niiden suurilukuisten karjojen jälkiä, jotka
kävivät saloilla laitumella. Kenties ne eivät olleet karjateitäkään,
vaan metsänelävien ja niitä vainoavien metsämiesten tavallisia
kulkureittejä.
Aurinko, joka tähän asti oli opastellut häntä, laskeusi nyt piiloon
Derbyshiren harjujen taakse, vasemmalle puolelle matkustajasta. Jos hän
vielä yritti jatkaa kulkuansa, niin oli yhtä luultavaa, että hän eksyisi
tieltä, kuin pääsisi edemmäksi aiottua päämäärää kohti. Useaan kertaan
ritari koetti tutkia, mitä polkua enimmin oli tallattu, toivoen sen
vievän hänet jonkun paimenen majalle tai metsänvartijan mökille. Mutta
joka kerta hän näki, ettei tämä valinta hänelle onnistunut. Sentähden
hän päätti viimein turvautua ratsunsa vaistoon. Olihan hänellä monesti
ennenkin ollut kokemusta siitä, kuinka hevoset ihmeellisellä vaistollaan
osaavat pelastaa itsensä ja isäntänsä tämänkaltaisista pulista.
Tuskin oli jalo ratsu höllistyvistä suitsista huomannut saavansa
noudattaa omaa älyään, kun se virkistyi uuteen intoon ja voimaan, vaikka
pitkä päivämatka rautaan puetun ritarin painon alla jo suuresti raukaisi
sen jäseniä. Viime aikoina se oli vain huoaten vastannut kannustimen
yllytykseen; mutta nyt, ikäänkuin ylpeillen osoitetusta luottamuksesta,
se jälleen kohotti korvansa ja rupesi itsestänsä liikkumaan
joutuisammin. Polku, jonka se valitsi, poikkesi jokseenkin paljon päivän
ajalla kuljetusta suunnasta; mutta koska ratsu näkyi olevan aivan varma
valinnastaan, antoi matkustaja sen kulkea tahtonsa mukaan.
Eikä aikaakaan, niin hän saikin nähdä, ettei hänen luottamuksensa ollut
pettänyt. Polku alkoi vähitellen vähän levitä ja tulla enemmän
tallatuksi, ja pienen kellon helinä ilmoitti kappelin tai erakkomajan
olevan läheisyydessä.
Pian ritari joutui lakealle nurmikolle, jonka toisessa päässä
harmaapäinen, monta kovaa säätä kestänyt kallio kohosi jyrkkänä
tasavietteiseltä kankaalta. Murattiköynnökset verhosivat sen kupeita
muutamin pakoin. Toisin kohdin taas kasvoi vaivaistammia, joiden juuret
hakivat ravintoansa vuoren raoista. Niiden lehvät nuokkuivat jyrkänteen
yli niinkuin ritarin otsan yli teräskypärän sulka, antaen suloutta sen
ulkomuodolle, joka muuten olisi ollut peloittava. Kallion juurella, ja
ikäänkuin sen nojaan rakennettuna, seisoi maja; se oli kömpelösti
kyhätty lehtimetsästä hakatuista hirsistä, ja suojaksi pahaa säätä
vastaan olivat saumat tilkityt sammalella sekä savella. Karsittu näre,
jonka latvapuoleen seiväs oli sidottu poikittain kiinni, törrötti oven
vieressä, pyhän ristin karkeatekoisena kuvana. Vähän matkaa siitä,
oikealla puolella, solisi vuoresta kirkas lähde, kooten vetensä onteloon
kiveen, jonka ihmiskäsi oli kovertanut ammeen muotoiseksi. Tästä
säilytyspaikasta vesi jälleen riensi loristen edelleen ojaa myöten,
jonka se pitkän ajan kuluessa oli murtanut itselleen, ja hyppeli sitten
nurmikon poikki kadoten läheiseen metsään.
Lähteen vieressä oli pikkuinen, raunioiksi raukeneva kappeli, jonka
katosta osa oli jo sortunut maahan. Eheänä ollessaankin tämä temppeli ei
ollut koskaan ollut avarampi kuin noin kuuttatoista jalkaa pitkä ja
kahtatoista leveä. Katto, tällaisessakin rakennuksessa kovin matala,
lepäsi neljällä holvikaarella, jotka kukin kolkastaan kohoten yhtyivät
keskikohdassa; niiden kannattajina olivat lyhyet, kömpelötekoiset
pylväät. Kahden kaaren väliltä oli katto rikkoutunut, niin että
ainoastaan itse kaarien ruoto oli enää jäljellä; muiden kaarien välillä
katto oli vielä eheä. Ovi, jonka kautta päästiin sisään tähän
vanhanaikaiseen rukoushuoneeseen, oli sovitettu hyvin matalan, kuperan
kaaren alle; tätä ympäröivät useassa rivissä haikalan hampaitten
muotoiset koristukset, joita usein nähdään vanhoissa saksilaisissa
rakennuksissa. Ovikaaren yläpuolella kohosi kelloteline neljän pienen
pylvään nojassa; siinä riippui vihreäksi ruostunut, monta ilmanvaihdetta
kokenut kello, jonka heikon helinän Musta ritari oli jo jonkin matkan
päästä kuullut.
Koko tämä tyyni, rauhallinen näky häämötti hämärässä matkustajan silmien
edessä, herättäen hyvää toivoa yömajan saamisesta. Sillä saloilla
asustelevien erakkojen erinäisiin velvollisuuksiin kuului myös
vieraanvaraisuuden osoittaminen myöhästyneille tai eksyneille
matkustajille.
Ritari ei siis malttanut kauan tarkastella näkemäänsä. Kiitettyänsä
Pyhää Julianusta, matkustajien suojeluspyhimystä siitä, että hän oli
saattanut hänet hyvään majapaikkaan, hän hyppäsi heti hevosen selästä
maahan ja kolkutti peitsensä varrella erakkomajan ovea, jotta sen asukas
heräisi ja tulisi päästämään matkalaisen sisään.
Kuluipa kuitenkin pitkä aika ennenkuin vastattiin, eikä vastaus ollut
kovinkaan mieluisa.
»Mene tiehesi, kuka siellä lienetkin», kuului syvä, karkea ääni kodasta,
»äläkä häiritse Jumalan ja Dunstanin palvelijan iltarukouksia.»
»Arvoisa isä», vastasi ritari, »täällä on metsään eksynyt
matkamies-parka, jolle olet tilaisuudessa osoittamaan armeliaisuutta ja
vieraanvaraisuutta.»
»Veli veikkonen», väitti kodan asukas vastaan, »Pyhän Neitsyen ja
autuaan Dunstanin sallimusta myöten olen itse armeliaisuuden ja
vieraanvaraisuuden tarpeessa, enkä voi niitä toisille suoda. Ei ole
minulla täällä minkäänlaista ruokaa, josta koirakaan huolisi osaansa, ja
vähänkin parempaan tottunut hevonen ei ottaisi suuhunsa minun vuoteeni
kuivia lehtiä. -- Mene siis tiehesi ja Jumala sinua saattakoon!»
»Mutta kuinka», jatkoi ritari, »voin löytää tietä tämmöisessä salossa,
nyt kun pimeäkin on jo tulossa? Ole siis hyvä, arvoisa isä, jos totinen
kristitty olet, ja avaa ovesi tai neuvo minulle ainakin, mitä tietä
minun pitää kulkea.»
»Ja ole sinä niin hyvä, kunnon kristitty veljeni», vastasi erakko,
»ettet häiritse minua kauemmin. Olet jo estänyt minulta yhden isämeidän,
kaksi avea (rukousta Neitsyt Maarialle) ja yhden credon
(uskontunnustuksen), jotka minun vaivaisen syntisen pitäisi vielä,
valani mukaan, saada luetuksi ennen kuun nousua.»
»Mutta tie!» huusi ritari, »neuvo minulle kumminkin tie, koska sinulta
ei voi muuta apua saada.»
»Tie», vastasi erakko, »on helppo löytää. Metsäpolku vie sinut suolle ja
siitä joelle, jonka yli, sateet kun nyt ovat lakanneet, mahtanet päästä
kahlaamalla. Toiseen rantaan päästyäsi katso, että kävelytät varovasti
hevostasi, sillä äyräs on hiukan jyrkänlainen. Ja jokea myöten käyvä
polku, niin hoetaan, -- harvoinhan minä rukouksiltani joudun itse
liikkumaan tätä kappelia ulommaksi -- on vierinyt muutamin paikoin.
Kulje siitä sitten suoraan -- -- --»
»Jokeen vierinyt polku -- jyrkkä äyräs -- kahlaamopaikka ja suo!»
luetteli ritari, keskeyttäen hänet. -- »Kunnon erakko, vaikka olisitkin
pyhin kaikista pyhistä miehistä, jotka ikänä ovat kasvattaneet pitkää
partaa ja lukeneet rukousvyönsä helmiä, niin tuskinpa ruvennen
tottelemaan käskyäsi ja lähtemään yön selkään tämmöiselle tielle. Minä
muistutan sinulle, että sinun, joka elät maakunnan avuista -- ilman
mitään ansiota, pelkään minä -- on velvollisuus suoda suojaa pulassa
oleville matkustajille. Avaa siis ovesi joutuisaan, tai -- pyhä risti
minua auttakoon! -- hakkaan sen rikki ja tulen väkisin sisään.»
»Matkustaja veikkoseni», vastasi erakko, »älä rupea hävyttömäksi! Jos
pakotat minut turvautumaan maallisiin aseisiin suojeluksekseni, niin
tuskinpa kiittänet onneasi.»
Kaukainen haukunta ja murahtelu, jonka matkustaja oli jo jonkin aikaa
kuullut, kiihtyi nyt äkkiä äänekkääksi ja hurjaksi. Siitä ritari arvasi,
että erakko, peläten väkinäisten sisäänmurtautumisen uhkausta, oli
päästänyt ärisevät koiransa ulos jostakin sisemmästä kallionrotkosta,
mihin ne olivat suljetut, ja aikoi käyttää niitä apumiehinään
taistelussa. Suuttuneena tästä erakon hankkeesta, joka osoitti, että hän
pysyi lujana nurjamielisessä päätöksessään, ritari potkaisi niin
vimmatusti ovea raudoitetulla kantapäällään, että sekä pihtipielet että
saranat sälähtivät.
Nyt näkyi erakko ruvenneen pelkäämään, että toinen samanlainen potkaisu
ei olisi hänen ovelleen oikein terveellinen; hän huusi näet kovalla
äänellä: »Malta, malta -- hillitse voimaasi, kunnon matkalainen! Kyllä
minä kohta paikalla avaan oven, vaikka et kenties siitä liioin ihastu.»
Ovi siis aukeni ja ritari näki edessään erakon, -- kookkaan,
vahvaraajaisen miehen piikkokankaisessa mekossa ja luukossa[15] sekä
kaislainen nuora vyöllä. Toisessa kädessä hänellä oli tulisoihtu,
toisessa metsäomenapuusta tehty sauva, niin paksu ja raskas, että se
hyvin ansaitsi nuijan nimen. Kaksi suurta, pörhökarvaista koiraa,
puoleksi hurtta-, puoleksi mäyräkoiran rotua, ärhenteli valmiina
karkaamaan matkustajan päälle, kohta kun ovi tarpeeksi avautuisi. Mutta
kun ulkona seisovan ritarin korkea kypäränharja sekä kultaiset kannukset
välkähtivät tulisoihdun valossa, näytti erakko muuttaneen päätöksensä ja
hillitsi vimmaiset apulaisensa. Talonpoikaisen karkealla
kohteliaisuudella hän pyysi ritaria astumaan majaansa ja selitti syyn,
minkätähden hän oli niin vastahakoinen avaamaan oveansa päivänlaskun
jälkeen. »Täälläpäin on niin paljon rosvoja ja karkulaisia liikkeellä»,
hän sanoi, »jotka eivät kunnioita Pyhää Neitsyttä eikä Pyhää Dunstania,
vielä vähemmän minuntapaisiani hurskaita miehiä, jotka heitä
palvelemme.»
»Teidän majanne köyhyys, arvoisa isä», sanoi ritari, joka ympärilleen
katsoessansa ei nähnyt muuta kuin lehdistä tehdyn vuoteen, tammipuusta
kömpelösti veistetyn ristiinnaulitunkuvan, messukirjan, höyläämättömän
pöydän sekä kaksi tuolia ja pari huonoa talouskalua, »teidän majanne
köyhyys, ainakin minun mielestäni, suojelee teitä täydesti varkailta,
mainitsemattakaan noita uskollisia koirianne, jotka ovat tarpeeksi isot
ja väkevät, jollen pety, vaikka sarvaankin maahan murtamaan. Olisihan
niistä täysi vastus hyvällekin urholle.»
»Hyvä metsänvartija», sanoi erakko, »on sallinut minun pitää nämä
koirat, kunnes ajat paranevat.»
Näin puhuttuaan erakko pisti tulisoihdun kiemuraksi väännettyyn
rautapihtiin, joka toimitti kynttilänjalan virkaa. Hän kantoi nyt
tammisen pöytänsä valkean eteen, lisäsi kyteville kekäleille vähän
kuivaa puuta tulen virikkeeksi; sitten hän sijoitti tuolinsa pöydän
ääreen ja viittasi ritaria istumaan toiselle.
He kävivät istumaan ja katselivat sangen yksitotisesti toinen toisensa
muotoa. Kumpikin mahtoi miettiä mielessänsä, että vastapäätä istuja oli
vahvin ja jättiläismäisin mies, mitä hän vielä iässään oli nähnyt.
»Arvoisa erakko», sanoi ritari, kauan ja kiinteästi katsottuaan
isäntäänsä, »jollen sillä liioin häiritse pyhiä mietteitäsi, niin
tahtoisin sinulta, pyhältä mieheltä, kysyä kolme asiaa. Ensiksikin:
mihinkä panisin hevoseni? -- Toiseksi: mitä voisin saada iltaruoakseni?
-- Ja kolmanneksi: mihinkä käyn lepäämään täksi yöksi?»
»Minä tahdon», sanoi erakko, »vastata sinulle sormellani, koska valani
ei salli minun puhua, jos viittauksilla voin tulla toimeen.» Näin sanoen
hän viittasi kahteen nurkkaan.
»Tuossa on talli», lisäsi hän, »ja tuossa makuusijasi; ja tässä», ottaen
alas hyllyltä vadin, jossa oli kaksi kourallista paahdettuja papuja, ja
asettaen sen pöydälle, »tässä on illallisruokasi.»
Ritari kohautti olkapäitään, läksi ulos, toi sisään hevosensa, joka
sillä välin oli ollut puuhun sidottuna, riisui huolellisesti pois
satulan ja levitti väsyneen juhdan selkään oman viittansa.
Matkustajan huolellisuus ja taito hänen hoitaessaan hevostaan nähtävästi
liikutti hiukan erakon mieltä. Hän mutisi puoliääneen, että kodassa
kuitenkin oli vähäisen heiniä varattuna metsänvartijan ratsun tarpeiksi,
ja veti salaloukosta esiin koko tukon, jonka hän pani ritarin hevosen
eteen. Kohta sen jälkeen hän myös levitti kuivattuja kanervanvarsia
siihen nurkkaan, jonka hän oli määrännyt matkustajan makuusijaksi.
Ritari kiitti tästä kohteliaisuudesta, ja sen jälkeen molemmat kävivät
jälleen istumaan pöydän ääreen, jolla papuvati seisoi heidän
keskivälillänsä. Erakko luki nyt pitkän ruokasiunauksen, jossa
alkuperäisestä latinasta ainoastaan hiukan merkkiä oli jäljellä, paitsi
silloin tällöin jonkin sanan tai lauseen pitkään venytetyssä
loppupäätteessä. Sitten hän avasi sangen leveän suunsa, jonka hampaita
sekä valkeuteen että myös terävyyteen nähden olisi voinut verrata
metsäkarjun purimiin, ja näytti hyvää esimerkkiä vieraallensa sillä,
että hän haukkasi kolme, neljä kuivaa papua, mikä tosin oli sangen
mitätön jauhe niin suuressa ja kelvollisessa myllyssä.
Noudattaaksensa tätä esimerkkiä ritari riisui yltään kypärän, haarniskan
ynnä enimmät muutkin varusteensa osat. Täten erakko näki tuuheain,
keltaisten kiharain ympäröimän pään, siniset, erinomaisen kirkkaat ja
loistavat silmät, sievänmuotoisen suun, jonka ylähuulta varjostavat
viikset olivat tummemmanväriset kuin tukka, -- sanalla sanoen kasvot,
joiden peloton, miehuullinen, uskalias näky hyvin sopi yhteen ruumiin
rotevuuden kanssa.
Ikäänkuin osoittaaksensa puolestaan myös yhtä suurta luottamusta kuin
vieras, veti erakkokin nyt luukkonsa päästä, jolloin esiin tuli
ympyriäinen pää, jonka muoto ilmaisi miehen olevan parhaassa
miehuudeniässään. Paljaaksi ajettu päälaki, jota ympäröi karkea,
kiharainen, musta hiusseppele, oli muodoltaan kuin korkean pensasaidan
reunustama kaalimaa. Miehen kasvoissa ei näkynyt hiventäkään jälkeä
ankarasta munkkielämästä eikä lihankidutuksesta. Päinvastoin ne olivat
rohkeat ja pulskat; kulmakarvat tuuheat ja mustat, otsa
kauniinmuotoinen, posket pulleat ja punakat kuin torvensoittajan, ja
parta pitkä, musta, kiharainen. Tämmöinen ulkomuoto, varsinkin kun
siihen vielä lisäsi miehen rotevan vartalon, todisti pikemmin
härkäpaistien ja kylkilihan kuin papujen ja palkojen syöntiä. Vieraskin
huomasi heti, miten vähän tämä ulkomuoto ja pöydällä tarjona oleva
ravinto sopivat yhteen. Suurella vaivalla saatuansa purruksi rikki
suuntäyden kuivia papuja, hän ei voinut olla pyytämättä vähän juotavaa
päälle. Hurskas isäntä, pyyntöä täyttäessään, asetti suuren ruukun
täynnä kirkkainta lähdevettä hänen eteensä.
»Se on Pyhän Dunstanin lähteestä», sanoi erakko, »jossa tämä pyhä mies
yhden päivännousun ja päivänlaskun välillä kastoi viisisataa
pakanallista tanskalaista ja brittiläistä -- siunattu olkoon hänen
nimensä!» Näin lausuttuaan hän likisti mustan partansa astian reunaan,
mutta otti paljon kohtuullisemman siemauksen kuin niin mahtavien
ylistyssanojen jälkeen olisi luullut.
»Minusta näyttää, arvoisa isä», sanoi ritari, »että tuo laiha ruokasi
sekä pyhä, joskin hiukan miedonlainen juomasi ovat ravinneet sinua aivan
ihmeellisellä tavalla. Pikemmin luulisi sinun näköisesi miehen
tavallisesti saavan voiton kaikissa painilajeissa tai sauvapeleissä tai
kilpamiekkailuissa kuin viettävän aikansa tässä jylhässä korvessa
messuja veisaamalla ja elättävän itseään paahdetuilla pavuilla ja
kylmällä vedellä.»
»Herra ritari», sanoi erakko, »teidän ajatuksenne, niinkuin muidenkin
oppimattomien maallikkojen, ovat lihan siittämiä. Pyhä Neitsyt Maaria ja
erikoinen suojeluspyhimykseni ovat siunanneet ne halvat aineet, joita
minun, valani mukaan, tulee käyttää ainoana ravintonani. Siinä on
tapahtunut samanlainen ihme kuin Sadrakin, Mesakin ja Abednegon pavuille
ja vedelle, koska mainitut miehet mieluummin tyytyivät näihin aineisiin
kuin maistoivat saraseenien kuninkaan tarjoamia herkkuja ja viinejä.»
»Pyhä isä», sanoi ritari, »salli syntisen maallikon saada tietää sen
miehen nimi, jonka ulkomuodossa Luoja on tehnyt niin suuren ihmeen?»
»Saatpa sinä nimittää minua», vastasi erakko, »Copmanhurstin erakoksi,
sillä siksi minua näillä seuduin mainitaan. -- Lisäävät he tosin
tavallisesti siihen kunnianimen 'pyhä'; mutta en minä sitä tarpeellisena
pidä, sillä en ole siihen mahdollinen. -- Ja nyt, uljas ritari, kenties
lienee minunkin lupa kysyä kunnioitettavan vieraani nimeä?»
»Aivan mielelläni, pyhä Copmanhurstin erakko», vastasi ritari. »Ihmiset
näillä seuduin sanovat minua Mustaksi ritariksi, -- lisäävätpä muutamat
siihen vielä liikanimen 'Tyhjäntoimittaja'; mutta en ole kovin halukas
sitä itselleni omistamaan.»
Erakko kuullessansa vieraansa vastauksen ei voinut pidättää nauruaan.
»Minä näen, ritari Tyhjäntoimittaja», sanoi hän, »että sinä olet
varovainen ja viisas mies. Näenpä myös, että laiha munkinruokani ei
oikein maistu sinulle, joka luultavasti olet tottunut hovien ja leirien
hekkumaan ja isojen kaupunkien ylellisyyteen. Ja muistuu nyt mieleeni,
ritari Tyhjäntoimittaja, että hyvä metsänvartija jättäessään minulle nuo
koirat suojelukseksi sekä heinätukot ratsuansa varten samassa toi tänne
myös vähän ruokavaroja. Ne olin tärkeämpiä asioita miettiessäni peräti
unohtanut, koska ei niistä kuitenkaan ole minunlaiselleni miehelle
syötäväksi.»
»Sen olisin minäkin ottanut valalla vakuuttaakseni, että hän niin on
tehnyt», sanoi ritari. »Samasta hetkestä alkaen, jolloin avasit
luukkosi, olen ollut aivan varma siitä, että tässä majassa on parempaa
ruokaa saatavana. -- Sinun metsänvartijasi on nähtävästi iloinen
veijari; ja kenpä, nähtyään myllynkivesi jauhamassa näitä papuja ja
kurkkusi nielaisemassa tämmöistä inhoittavaa kostuketta», -- hän osoitti
pöydällä seisovaa ateriaa, -- »ei säälisi, että olet tuomittu tämmöiseen
hevosmuonaan ja -juomaan. Tottapa jokainen kiireesti hankkisi sinulle
parempaa. Tuo siis metsänvartijan lahja viipymättä pöytään.»
Erakko loi ritariin miettivän katseen, joka lystillisellä tavalla
ilmaisi epäilyä, olisiko viisasta luottaa vieraaseen. Mutta ritarin
ulkomuoto oli niin suora ja rehellinen kuin ihmiskasvot yleensä voivat
olla. Hänen hymyilynsä tartuttavaa voimaa oli mahdoton vastustaa, ja
sekin ilmaisi kunnollisuutta ja vilpittömyyttä niin selvästi, ettei
majan asukkaan sydän kauemmin voinut olla taipumatta.
Kun he olivat ääneti vaihtaneet pari katsetta, meni erakko majan toiseen
päähän ja aukaisi pienen oven, joka oli kätketty sangen huolellisesti ja
jotenkin taitavasti. Pimeästä komerosta, jonne ovi johti, hän otti
esille mahtavan, suunnattomassa tina-astiassa paistetun piirakan. Tämän
runsaan aterian hän asetti vieraansa eteen, joka tikarillansa heti
puhkaisi kuoren ja arkailematta rupesi maistamaan sisällystä.
»Kuinka pitkä aika siitä on, kun tuo hyvä metsänvartija viimeksi kävi
täällä?» kysyi ritari isännältänsä ahneesti ahmittuaan useampia paloja
tästä erakon ruokavarojen lisäyksestä.
»Melkein kaksi kuukautta», vastasi erakko kiireesti.
»Herra Jumala auttakoon!» sanoi taas ritari, »tapahtuupa teidän
majassanne, pyhä isä, paljonkin ihmeitä! Sillä minä olisin ollut valmis
vannomaan, että lihava sarvas, josta tämä liha on saatu, tuskin
viikkoakaan takaperin juoksenteli vielä nelin jaloin.»
Erakko joutui hiukan hämilleen tästä muistutuksesta. Muutenkin hän jo
oli surusilmin katsellut, kuinka hänen piirakkansa vähenemistään väheni
vieraan hurjista rynnäköistä. Itse hän ei tohtinut yhtyä tähän
rynnäkköön puheltuaan äsken juuri niin hartain mielin paastoovaisesta
elämänlaadustaan.
»Minä olen käynyt Palestiinassa, kunnon erakko», sanoi ritari äkkiä
herjeten kesken syöntiään, »ja muistaakseni siellä on tapana, että
isäntäkin ottaa osaa ateriaan vakuuttaaksensa vieraalle, että ruoka on
terveellistä. Pois se, että luulisin näin pyhästä miehestä pahaa; mutta
tekisitpä minulle sittenkin suuren ilon, jos tahtoisit nyt noudattaa
tätä itämaalaista tapaa.»
»Jos siten voin poistaa teidän turhan epäilyksenne, herra ritari, niin
tahdon heti tehdä poikkeuksen säännöistäni», vastasi erakko. Näin sanoen
hän pisti paikalla molemmat synnynnäiset viisihaarukkansa piirakan
sisuksiin; sillä siihen aikaan ei kahveleista vielä ollut mitään tietoa.
Kursastelun jään näin sulattua isäntä ja hänen vieraansa rupesivat
ikäänkuin kilpailemaan, kumpi jaksaisi syödä enemmän. Ja pääsipä siinä
kilvoittelussa erakko voitolle, vaikka hänen kumppaninsa epäilemättä oli
ollut kauemmin vailla ruokaa.
»Pyhä erakko», sanoi ritari, kun hänen nälkänsä oli tyydytetty, »panenpa
tuon kelpo ratsuni vetoon yhtä sekiiniä vastaan siitä, että samainen
hyvä metsänvartija, jolle olemme kiitollisuudenvelassa tästä piirakasta,
myöskin on uskonut haltuusi pullollisen renskaa tai lekkerillisen
Kanarian viiniä tai muuta semmoista viatonta nestettä, joka kelpaisi
piirakan paineeksi. Tämäkään ei tietysti ole senarvoinen seikka, että se
olisi voinut pysyä niin ankaran lihansakiduttajan muistossa, mutta jospa
vielä kerran kävisit katsomassa tuota salakomeroasi, niin kukaties
nähtäisiin, etten ole pettynyt luulossani.»
Erakko vastasi happamalla irvistyksellä. Käyden komerolleen hän kantoi
sieltä esiin nahkaleilin, joka veti noin neljä korttelia. Myöskin toi
hän kaksi metsähärän sarvista tehtyä ja hopealla silattua juoma-astiaa.
Saatettuansa esiin tämän kelpo nesteen illallisen huuhtomiseksi näytti
hän pitävän sen enempää kursastelua tarpeettomana. Hän täytti molemmat
sarvet, ja saksilaisten tavoin lausuen: »_Waes hael_ (terveydeksesi),
ritari Tyhjäntoimittaja!» tyhjensi hän oman pikarinsa yhdellä
siemauksella.
»_Drink hael_ (saaos tästä), Copmanhurstin pyhä erakko!» vastasi soturi
ja joi puolestaan täpötäyden sarven isännän onneksi.
»Pyhä erakko», sanoi vieras, kun ensimmäinen malja täten oli juotu, »en
voi salata kummastustani, että mies, jolla on tuommoiset raajat ja
jäntereet ja joka sitä paitsi on niin uljas syömämies, viitsii jörötellä
itseksensä tässä erämaassa. Paremmin, minun arvatakseni, sinun sopisi
olla linnan tai muun varustuksen suojelijana, missä saisit syödä lihavia
ja juoda väkeviä kuin elää kihnustella täällä pavuilla sekä vedellä tai
metsänvartijan satunnaisilla antimilla. Kumminkin, jos sinuna olisin,
osaisin hankkia itselleni sekä huvitusta että myös runsaampaa
ravintoakin pyytämällä kuninkaan sarvaita. Onhan niitä montakin kelpo
laumaa näissä metsissä, eikähän kukaan kaivanne, vaikka jokin sarvas
toisinaan menisikin pyhän Dunstanin kappelipapin suuhun.»
»Ritari Tyhjäntoimittaja», vastasi erakko ankarasti, »tuo puheesi on
vaarallista laatua, ja minä pyydän, että lakkaat siitä. Olen kuninkaalle
sekä laille uskollinen erakko, ja jos hävittäisin hallitsijani
metsänviljaa, niin kaapattaisiin minut pian koppiin, enkä olisi kovin
kaukana hirsipuusta, ellei pyhä mekkoni olisi suojanani.»
»Sittenkin, jos sinuna olisin», jatkoi ritari, »lähtisin omia aikojani
kuutamolla kävelemään, silloin kun metsäherrat sekä metsänvartijat
venyvät lämpimissä sängyissänsä, ja silloin tällöin vain -- noin ikään
rukousteni lomahetkinä -- lennättäisin nuolen keskelle niitä
metsäkaurislaumoja, jotka syödä jyrsivät ruohoa salon nurmikoilla.
--Tunnustapa, pyhä erakko, etkö liene toki joskus harjoittanut
tuommoista leikkiä!»
»Tyhjäntoimittaja veikkoseni», vastasi erakko, »sinä olet nähnyt
talonpidostani kaikki, mikä sinua koskee, kenties enemmänkin kuin mitä
sellainen mies olisi ansainnut, joka murtautuu väkivaltaisesti sisään.
Mutta usko minua, parempi on ilolla nauttia Jumalan lähettämää hyvää
kuin hillitsemättömän uteliaana tiedustella, miten se on saatu. Täytä
sarvesi jälleen, ja saas tästä! Äläkä enää, minä pyydän, pakota minua
tämän enemmillä sopimattomilla kysymyksillä näyttämään, ettet olisikaan
saanut täällä yömajaa, jos todenteolla olisin ollut vastahakoisella
tuulella.»
»Niin totta kuin olen kristitty», sanoi ritari, »sinä kiihdytät yhä
enemmän uteliaisuuttani. Oletpa ihmeellisin erakko kaikista, joita ikänä
olen nähnyt! Mutta mitä uhkauksiisi tulee, niin tiedä, että puhut
miehelle, jonka virkana on vaarojen etsiminen, mistä hän vain niitä
löytää.»
»Loiskis, ritari Tyhjäntoimittaja», sanoi erakko; »totta puhuen, uskon
sinut sangen uljaaksi urooksi, mutta arvioinpa sinua samalla myös ihmeen
vähämieliseksi. Jos tahdot koetella samanlaisia aseita minun kanssani,
niin annan sinulle, kaikessa ystävyydessä sekä veljellisessä rakkaudessa
niin perinpohjaisen ripityksen ja täydellisen synninpäästön, ettei
kohtuuttomuuden eikä uteliaisuuden synti suinkaan enää ole kutkuttava
sinua ensi vuoden kuluessa.»
Ritari otti siemauksen sarvestansa ja kysyi, millä aseilla erakko tahtoi
taistella.
»Eipä ole yhtään asetta», vastasi erakko, »Delilan saksista ja Jaelin
kymmentuumaisesta naulasta alkaen aina Goliathin kalpaan asti, jota en
osaisi käyttää yhtä hyvin kuin sinäkin. -- Mutta, jos sallit minun
valita, mitä sanoisit, veli veikkoseni, tämmöisistä leluista?»
Näin sanoen hän aukaisi toisen salakomeron ja otti ulos kaksi miekkaa
sekä kaksi kilpeä, jommoisia sen ajan talonpojat käyttivät. Ritari, joka
tarkoin silmin seurasi hänen liikkeitänsä, näki, että tämä toinen kätkö
sisälsi myös kaksi tai kolme kelpo käsijousta, yhden varsijousen ynnä
muutamia nuolikimppuja näitä varten. Vieläpä tuli lisäksi pimeää komeroa
avattaessa näkyviin harppu sekä useampia muita munkille vallan
sopimattomia kaluja.
»En kysy enää mitään, josta voisit suuttua, sen lupaan, veli erakko»,
sanoi ritari. »Tuon kaappisi sisällys on täydellisesti selittänyt kaikki
tiedusteltavani. Ja näenpä tässä muun muassa aseen», näin sanoen hän
kumartui ja otti esille harpun, -- »jolla kanssasi taistelisin
mieluummin kuin miekalla ja kilvellä.»
»Kunpa ei vain, herra ritari», sanoi erakko, »liikanimi
'Tyhjäntoimittaja' olisi täydellä syyllä annettu sinulle. Kovasti minä,
totta puhuen, ainakin alan sitä pelätä. Mutta olethan vieraani enkä
tahdo koettaa miehuuttasi ilman omaa vapaata tahtoasi. Käy siis istumaan
ja täytä sarvesi; juokaamme, laulakaamme ja riemuitkaamme! Jos jonkin
lystilaulun osannet, niin tervetultuasi milloin vain tahdot
Copmanhurstiin piirakankannikkaa maistamaan, niin kauan kuin minä luen
messuja pyhän Dunstanin kappelissa. Enkä minä, jos Jumala sallii, tästä
taida lähteä, ennenkuin saan harmaan nuttuni sijaan vihreän nurmen
verhokseni. Mutta tule, täytetäänpä pikarit, sillä harppua ei aivan
hopussa saa soinnutetuksi. Ja onhan pikarillinen viiniä paras kurkun
karkaisija sekä korvan teroittaja. Minun mielestäni on hauskinta, kun
viinimarjan mehu tuntuu aina hyppysiin asti, ennenkuin panen ne
hyppelemään harpun kieliä myöten.»