Tuskin oli Ivanhoen nimi tullut tunnetuksi, niin se lensi miehestä
mieheen niin kiireesti kuin vain kerkeät kielet ennättivät sitä
eteenpäin saattaa ja uteliaat korvat vastaanottaa. Ei aikaakaan, niin se
kerkisi prinssinkin tietoon, jonka otsa siitä sanomasta pimentyi.
Halveksivalla silmäniskulla hän katsahti ympärilleen ja sanoi: »Mitähän
te, hyvät herrat, ja erittäinkin te, abotti, arvelette, -- lieneekö
totta, mitä oppineet miehet kertovat synnynnäisistä mieltymyksen ja
inhon tunteista? Minusta tuntui heti, ikäänkuin veljeni ystävä olisi
ollut läsnä, vaikk'en suinkaan voinut arvata, kuka tuon rautapuvun
sisässä piili.»
»Täytyneepä nyt Front-de-Boeufin antaa takaisin Ivanhoen läänitysmaa»,
arveli de Bracy, joka, miehen tavalla otettuansa turnauspeliin osaa, oli
palannut prinssin seuralaisten joukkoon.
»Kyllä maar», vastasi Woldemar Fitzurse, »tuossa junkkarissa on miestä
ottamaan takaisin se linna sekä maa, jonka hän Rikhardilta oli saanut ja
jonka te, ruhtinaallinen korkeus, armossa olette suonut
Front-de-Boeufille.»
»Mutta onpa Front-de-Boeuf», vastasi Juhana, »niitä miehiä, jotka
helpommin pistävät poskeensa kolmekin Ivanhoen vertaista läänitysmaata
kuin luovuttavat käsistään yhden jo niellyn. Ja muuten, hyvät herrat,
minä toivon, ettei teidän joukossanne ole ketään, joka tahtoisi väittää,
ettei minulla olisi oikeutta suoda kruunun läänitysmaita uskollisille
seuralaisilleni, jotka kykenevät säännölliseen sotapalvelukseen, tai
ottaa ne pois niiltä, jotka ovat lähteneet vieraille maille eivätkä
tarpeen tullessa voi osoittaa hallitsijalleen kunniaa eikä olla hänelle
apuna.»
Tämä kysymys koski kovin läheltä kuulijain omaa etua, etteivät he
voineet olla myöntämättä prinssin sanoja oikeiksi. »Onpa hän aika
antelias hallitsija -- oikein jalo herra, joka näin pitää huolta
uskollisten palvelijainsa palkitsemisesta!»
Tämmöisiä sanoja kuului vastaukseksi seuralaisjoukosta, joista useimmat
jo olivat saaneet ja kaikki muut toivoivat saavansa samanlaisia lahjoja
Rikhard kuninkaan seuralaisten ja ystävien maista. Aymer-abottikin yhtyi
tähän yleiseen suostumushuutoon lisäten kuitenkin: »Pyhää Jerusalemia
tosin ei voi sanoa ventovieraaksi maaksi; sillä onhan se meidän
_communis mater_, kaikkien kristittyjen yhteinen äiti. Mutta en sentään
tahdo väittää, että Ivanhoen ritarilla sen nojalla olisi mitään
oikeutta. Sillä minä olen varmalta taholta kuullut, etteivät
ristiretkeläiset Rikhardin johtamina ole koskaan päässeet Askalonia
edemmäksi. Ja se kaupunki, niinkuin jokainen tietää, on filistealaisten
maassa, eikä siis voi tuottaa samoja etuuksia kuin itse Pyhä kaupunki.»
Samassa palasi Fitzurse, joka uteliaisuudesta oli käynyt sillä paikalla,
missä Ivanhoe vaipui maahan. »Tuosta junkkarista», sanoi hän, »ei taida
tulla kovinkaan paljon vastusta teille, ruhtinaallinen korkeus, ja
luullakseni Front-de-Boeuf saanee häiritsemättä pysyä läänitysmaansa
omistajana. Ivanhoen ritari on näet pahasti haavoittunut.»
»Tulkoon hänestä mitä hyvänsä», sanoi Juhana-prinssi, »hän kuitenkin on
tämänpäiväinen voittaja ja hänen haavansa on hyvin hoidettava, vaikka
hän olisi kymmenen kertaa meidän vihollisemme tai veljemme uskottu
ystävä, mikä taitaa melkein mennä yhteen. -- Minä lähetän oman lääkärini
häntä hoitamaan.»
Prinssi irvisti suutansa ilkeästi näin puhuessansa. Woldemar Fitzurse
vastasi kiireesti Ivanhoen jo olevan poisviedyn tantereelta ja
ystäviensä holhottavana.
»Oikeinpa sydäntä särki», sanoi Fitzurse, »kun näki meidän Rakkauden ja
Kauneuden kuningattaremme surun; tämä tapaturma on muuttanut
murhepäiväksi hänen lyhyen hallitusaikansa. En minä juuri ole niitä,
joita jokaisen naisen rakkaudenvoivotus liikuttaa. Mutta Rowena-neiti
hillitsi niin jalolla lujuudella surunsa, ettei sitä näkynytkään muusta
kuin ristiinpannuista käsistä sekä vedettömistä silmistä, jotka
vapisivat hänen lakkaamatta katsellessaan tuota hengetöntä, hänen
jalkojensa juuressa makaavaa ruumista.»
»Kuka hän sitten on, tuo Rowena-neiti», kysyi Juhana-prinssi, »josta nyt
on tullut niin paljon puhetta?»
»Saksilais-tyttö, jolla on avarat perintömaat», vastasi abotti Aymer;
»ruusun vertainen ihanuudessa ja timantin vertainen kalleudessa;
kaunein, vaikkapa tuhansista etsisi; myrhan kimppu ja kamfertin rypäle.»
»Kyllä minä kykenen lievittämään hänen suruaan», sanoi Juhana-prinssi,
»ja samassa myös parantamaan hänen vertaan sillä, että naitan hänet
jollekulle normannille. Näkyyhän tyttö vielä olevan alaikäinen ja on
siis kuninkaallisen naittamisoikeuden alainen. -- Mitä sanoisit, de
Bracy? Tahtoisitko tulla kelpo maiden ja tulojen omistajaksi sillä
keinolla, että naisit saksilaisneidon, Wilhelm Valloittajan seuralaisten
esimerkin mukaan?»
»Jos maat ovat minulle mieleen, jalo herra», vastasi de Bracy, »niin ei
suinkaan morsian voi olla vastenmielinen; ja suuri on oleva
kiitollisuudenvelkani teille, ruhtinaallinen korkeus, tästä oivallisesta
lahjasta, joka runsaasti täyttää kaiken sen, mitä ikinä olette luvannut
palvelijallenne ja läänitysmiehellenne.»
»Nämä sanasi aiomme pitää muistissamme», sanoi prinssi. »Ja kohta
paikalla käydäksemme siihen asiaan käsiksi tahdomme seneshalimme kautta
käskeä tämän-iltaisiin pitoihin Rowena-neidin ja hänen seuralaisensa
--tuon sivistymättömän maanmoukan, joka on tytön holhooja, ja tuon
saksilaissonnin, jonka Musta ritari turnauksessa iski maahan. -- De
Bigot», hän lisäsi kääntyen seneshalin puoleen, »vie kutsuni noille
saksilaisille niin höylisti, että heidän on mahdotonta jälleen
kieltäytyä. Vaikka, vannonpa sen Becketin luitten kautta, heitä kohtaan
osoitettu höyliys on samaa kuin helmien viskaaminen sioille.»
Juuri kun Juhana-prinssi näin lausuttuansa aikoi seuransa kanssa lähteä
pois turnauspaikalta, annettiin pieni kirje hänelle käteen.
»Keneltä?» kysyi prinssi katsahtaen kirjeentuojaan.
»Ulkomaalta, armollinen herra, mutta en tiedä keneltä», vastasi
palvelija. »Ranskalainen se vain oli, joka kirjeen toi, ja hän sanoi
ratsastaneensa yötä päivää, jotta se kerkiäisi teidän käsiinne,
ruhtinaallinen korkeus.»
Prinssi katsasti tarkasti päällekirjoitusta ja sitten sinettiä, joka
piti kirjeen ympäri sidottua silkkilankaa kiinni; sinetissä oli kolme
liljankukkaa. Juhana avasi sitten ilmeisen levottomana kirjeen, ja hänen
levottomuutensa eneni vielä silminnähtävästi, kun hän oli sen lukenut.
Se sisälsi seuraavat sanat:
»_Pidä varasi, sillä piru on irti_!»
Prinssin kasvot vaalenivat kalmankarvaisiksi ja hän katsahti ensin
maahan, sitten taivaaseen päin, niinkuin mies, jolle kuolemantuomio on
julistettu. Ensi hämmästyksestä toinnuttuansa hän veti Fitzursen ja de
Bracyn erilleen ja antoi heidän kumpaisenkin vuorostansa lukea kirjeen.
»Tämä merkinnee», lisäsi hän epävakaisella äänellä, »että veljeni
Rikhard on päässyt vapaaksi.»
»Voihan se myöskin olla tyhjää peloitusta tai valheellinen kirje»,
arveli de Bracy.
»Siinä on Ranskan kuninkaan oma sinetti ja oma käsiala», vakuutti
prinssi.
»Sitten on aika», sanoi Fitzurse, »koota koko puolueemme yhteen
paikkaan, esimerkiksi Yorkiin tai johonkin muuhun Keski-Englannin
kaupunkiin. Jos muutamiakin päiviä viivyttelemme, voipi jo olla liian
myöhäistä. Teidän pitää keskeyttää tämä nykyinen narrinpeli,
ruhtinaallinen korkeus.»
»Paha olisi kuitenkin», arveli de Bracy, »jolleivät talonpojat ja muu
yhteinen kansa saisi ottaa osaa leikkiin ja jos he siitä suuttuisivat.»
»Tämä päivä», sanoi Fitzurse, »ei ole vielä loppuun kulunut. Sallikaamme
jousimiesten ampua muutaman vuoron pilkkaan, ja antakaamme voittajalle
palkintonsa. Sitenhän olisi prinssin lupaus runsain määrin täytetty, sen
verran kuin se tuota saksilaista orjalaumaa koskee.»
»Kiitos neuvostasi, Woldemar», sanoi prinssi; »ja johdatitpa samassa
myös mieleeni, että meillä on velka suoritettavana tuolle
talonpoikaislurjukselle, joka eilen käyttäytyi niin röyhkeästi minua
kohtaan. Tahdomme myös vielä päälliseksi viettää juominkimme tänä
iltana, niinkuin alussa oli määrä. Vaikka tämä olisikin viimeinen
hallitushetkeni, se hetki olkoon omistettu kostolle sekä huvitukselle,
-- jättäkäämme uudet huolet uuteen päivään.»
Torvien törähdys kutsui pian takaisin ne katsojat, jotka jo olivat
alkaneet lähteä; ja airuet julistivat, että prinssin täytyi jättää
huomispäivän juhlallisuudet pitämättä siitä syystä, että tärkeät ja
välttämättömät valtioasiat vaativat häntä muualle. Mutta hän ei soisi
kuitenkaan, että niin monen kelpo jousimiehen täytyisi taitoansa
koettamatta lähteä kotiin. Sentähden hän oli suvainnut sallia, että he
saisivat nyt heti pitää huomispäiväksi määrätyn kilpa-ammuntansa. Paras
jousimies oli saava palkinnokseen hopealla silatun metsästystorven ynnä
silkkiset kantimet, jotka olivat kalliisti koristetut Pyhän Hubertin,
metsästäjäin suojeluspyhimyksen kuvalla.
Neljättäkymmentä jousimiestä tarjoutui ensiksi kilvoitteluun
osallisiksi; useimmat heistä olivat kuninkaallisia metsämiehiä tai
metsänvartijoita Needwoodin ja Charnwoodin kruununmetsistä. Mutta
saatuansa tietää, kutka kaikki ottivat kilpailuun osaa, enemmän kuin
kaksikymmentä heistä peräytyi jälleen leikistä, he kun pelkäsivät
melkein varman tappion häpeää. Siihen aikaan näet oli kunkin taitavan
ampumamiehen nimi yhtä tuttu monen penikulman päässä hänen
asuintalostaan kuin tätä nykyä Newmarketissa harjoitetun kilpahevosen
avut ovat tunnetut kaikille mainitussa kuuluisassa paikassa kävijöille.
Kahdeksan vain oli nyt jäljellä, jotka aikoivat kilpailla
ampumataidollaan. Juhana astui alas kunniaistuimeltaan tarkemmin
katsellakseen näitä valituita jousimiehiä, joilla useimmilla oli kruunun
värit puvussansa. Kun hän oli kyllikseen heitä tarkastellut, etsi hänen
katseensa sitä miestä, johon hän oli julmistunut. Hän seisoikin taas
samassa paikassa kuin eilen ja oli taas yhtä vakavan näköinen.
»Arvasinpa kohta hävyttömistä loruistasi», sanoi prinssi, »että sinä,
junkkari, et suinkaan ole todellisia pitkänjousen virittäjiä. Ja nyt
näenkin, ettet uskalla koettaa taitoasi niin kelpo miesten rinnalla kuin
nuo tuolla ovat.»
»Älkää pahaksi panko, armollinen herra», vastasi jousimies, »mutta onpa
minulla toinenkin syy olla ampumatta, paitsi se, että osakseni voisi
tulla pilkkaa ja häpeää.»
»No, mikä se toinen syysi sitten on?» kysyi Juhana-prinssi, joka oli
tuskallisen utelias ottamaan selkoa tästä miehestä, vaikka hän ei
itsekään olisi osannut selittää syytä siihen.
»Minun syyni on se», vastasi metsämies, »etten tiedä, olemmeko me, minä
ja nämä jousimiehet, tottuneet ampumaan samanlaisiin pilkkoihin. Ja
sitäpaitsi on vielä toinenkin syy, kun en näet tiedä, mitä te,
armollinen herra, siihen sanoisitte, jos kolmaskin palkinto joutuisi
semmoisen miehen osaksi, jolle te tuntemattomasta syystä olette
suutuksissanne.»
Prinssin kasvot punastuivat tästä vastauksesta. Hän kysyi: »Mikä on
nimesi, jousimies?»
»Locksley», oli vastaus.
»Sitten, Locksley», päätti Juhana-prinssi, »minä käsken, että sinäkin
ammut vuorostasi sen jälkeen, kun muut jousimiehet ovat näyttäneet
taitoansa. Jos sinä voitat palkinnon, lisään minä siihen kaksikymmentä
nobelia.[13] Mutta jollet sitä voita, niin riisutan yltäsi tuon
viheriäisen takin, ja pieksätän sinut jousenjänteillä ulos tästä
taistelupaikasta, niinkuin hävytön, suupaltti kerskaaja ansaitsee.»
»Entä jollen rupeisikaan kilpailemaan tämmöisillä ehdoilla?» kysyi
jousimies. -- »Te, ruhtinaallinen armo, voitte kyllä niin suuren
sotamiesjoukon avulla helposti riisuttaa ja pieksättää minut; mutta
ettepä sentään voi pakottaa minua virittämään joustani.»
»Jos et suostu jalomieliseen tarjoumukseeni», sanoi prinssi, »niin
leikkivouti saa leikata poikki jousenjänteesi, katkaista jousesi sekä
nuolesi ja ajaa sinut pois täältä niinkuin kurjalle pelkurille tehdään.»
»Ehdot, jotka minulle asetatte, ankara herra, eivät juuri ole
jalomielisiä», sanoi jousimies, »sillä te pakotatte minua kilpailemaan
Leicesterin ja Staffordshiren parhaitten ampumamiesten kanssa uhaten
häväistyksellä, jos he sattuisivat paremmin ampumaan. Mutta olkoon
menneeksi, minä tahdon kuitenkin tehdä, niinkuin käskette.»
»Pitäkää häntä tarkasti silmällä, sotamiehet», käski prinssi; »hän
taitanee pelätä. Luulenpa, että hän yrittää karata kilpailusta. -- Ja
te, kelpo miehet, ampukaa vain pelkäämättä. Kaurispaisti ja
tynnyrillinen viiniä on tuotu teidän varallenne tuohon telttaan, kun
palkinto on voitettu.»
Pilkkataulu asetettiin nyt eteläisen, taistelutantereelle vievän kujan
ulkopäähän. Kilpailuun tarjoutuneet jousimiehet puolestaan kävivät
eteläisen portin suulle seisomaan. Arvanheitolla määrättiin, missä
järjestyksessä miehet saisivat ampua; kunkin piti lennättää kolme nuolta
peräkkäin. Valvojana tässä kilvoittelussa oli alhaisempi virkamies, jota
sanottiin leikkivoudiksi; turnausmarskit näet olisivat pitäneet
loukkauksena korkealle arvollensa, jos heidän olisi pitänyt olla
valvojina talonpoikaisissakin taisteluissa.
Jousimiehet astuivat nyt kukin vuorostaan esille ja ampuivat nuolensa
miehen tavalla ja suurella taidolla. Neljästäkolmatta nuolesta, jotka
perätysten ammuttiin, sattui kymmenen tauluun ja muut pyyhkäisivät niin
likeltä sen reunoja, ettei niitäkään ammuntoja matkan pituuteen nähden
sopinut halveksia. Ja niistä kymmenestä nuolesta, jotka tauluun olivat
sattuneet, törrötti kaksi sisimmäisen renkaan sisäpuolella. Ne olivat
Hubertin, Malvoisinin palveluksessa olevan metsänvartijan ampumat, ja
tämä siis julistettiin voittajaksi.
»No, Locksley», kysyi Juhana-prinssi tylysti irvistäen rohkealta
jousimieheltä, »tahdotko nyt koettaa lopullista kilpailua Hubertin
kanssa vai annatko jousesi kantimineen, viinineen leikkivoudin käsiin?»
»Koska ei muu auta», vastasi Locksley, »niin täytynee minunkin koettaa
onneani. Mutta tekisinpä sen ehdon, että jos saan kaksi nuolta sattumaan
Hubertin pilkkatauluun, hänen sitten tulee ampua uudestaan minun
valitsemaani maaliin.»
»Oikein ja kohtuullistahan se on», arveli Juhana-prinssi, »enkä sitä
sinulta kiellä. -- Ja jos sinä, Hubert, saat voiton tuosta kerskaajasta,
niin täytän sinun metsätorvesi hopearahoilla.»
»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten», vastasi Hubert.
»Osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla virittää jousensa Hastingsin
tappelussa, ja minä toivon, etten häpäise sukuani.»
Entinen taulu siirrettiin nyt pois ja toinen samankokoinen asetettiin
sijaan. Hubert, jolla oli ensimmäinen vuoro siitä syystä, että hän
edellisessä kilpailussa oli päässyt voitolle, tähtäsi sangen tarkasti.
Kauan aikaa hän mittasi matkan pituutta, jousi viritettynä käsissään ja
nuoli jänteellä. Viimein hän astui askelen eteenpäin, ojensi vasemman
kätensä suoraksi ja kohotti sillä jousta, niin että sen keskuspaikka eli
kädensija tuli hänen silmiensä tasalle; toisella kädellä hän veti
jänteen korvansa likelle. Nuoli viuhahti ilmassa ja kävi taulun sisimmän
renkaan sisäpuolelle, vaikkei aivan keskikohtaan.
»Et pannut huomiota tuuleen, Hubert», sanoi hänen kilpaveljensä,
virittäen joustaan; »muuten nuolesi olisi käynyt paremmin kohti.»
Näin sanoen hän astui määrätylle paikalle. Hänpä ei kauan aikaillutkaan
tähdätessään, vaan ampui nuolensa huolettomasti, niin että näytti siltä
kuin hän ei olisi katsahtanutkaan pilkkaan. Viimeiset sanat olivat vielä
tuskin päässeet hänen suustaan, kun nuoli jo lähti jänteeltä lentoon ja
kävi tauluun kahta tuumaa lähemmäksi valkeaksi maalattua keskikohtaa
kuin Hubertin nuoli.
»Taivaan tulet ja leimut», sanoi prinssi Hubertille; »hirteen saat
mennä, mies, jos annat tuon maankuljeksijan voittaa itsesi!»
Hubertilla oli yksi vastaus valmiina kaikkien tilaisuuksien varalta.
»Vaikkapa te, ruhtinaallinen korkeus, tuomitsisittekin minut hirteen,
niin eihän kukaan voi muuta kuin voimiansa myöten yrittää», sanoi hän.
»Mutta osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla -- -- --»
»Paholainen periköön sinun ukkovaarisi koko sukuineen!» keskeytti
Juhana. »Ammu, sen lurjus, ammu parhaan taitosi mukaan; muuten sinun ei
käy hyvin!»
Näin rohkaistuna Hubert kävi jälleen paikalleen seisomaan. Totellen
kilpaveljensä neuvoa hän tähdätessään otti lukuun aivan vienon tuulen
hengen, joka oli noussut, ja onnistuipa hänen ampumisensa tällä kertaa
niin hyvin, että nuoli sattui aivan taulun keskikohtaan.
»Hurraa Hubertille! Hurraa Hubertille!» huusi kansa, joka mieluummin
piti tutun miehen kuin ventovieraan puolta. »Aivan pilkkuun! Aivan
pilkkuun! Eläköön Hubert!»
»Paremmin kuin hän et toki voine saada sattumaan, Locksley», sanoi
prinssi ilkkuen.
»Tahdonpa kuitenkin panna merkin hänen nuoleensa», vastasi jousimies.
Kun hän nyt, vähän suuremmalla huolella kuin äsken, laski nuolensa
lentoon, niin tämä sattuikin juuri kilpaveljen nuolen perään ja halkaisi
sen kahtia. Tästä ihmeellisestä ampumataidosta kansa tuli niin ymmälle,
ettei nyt kuulunutkaan tavallista ylistyshuutoa. »Paholainen se on eikä
mikään ihminen, jonka ruumis on lihasta ja verestä», kuiskuttelivat
talonpojat keskenänsä; »tämmöistä ammuntaa ei ole ikänä nähty, niin
kauan kuin Englannissa on jousta viritetty!»
»Ja nyt», sanoi Locksley, »tahtoisin, jos te, armollinen herra,
sallitte, asettaa tuohon semmoisen pilkkutaulun kuin meillä pohjoisessa
on tapana panna. Ja tervetullut olkoon jokainen jousimies, ken siihen
tahtoo ampua, saadakseen palkinnoksi lempeän katseen omalta
kullaltansa.»
Näin sanoen hän kääntyi ja alkoi lähteä pois tantereelta. »Pankaa, jos
tahdotte», sanoi hän, »sotamiehenne minua seuraamaan. -- Minä menen vain
leikkaamaan keppiä lähimmästä pajupensaasta.»
Prinssi Juhana viittasi muutamia miehiänsä menemään perästä, ettei mies
karkaisi. Mutta kansan joukosta kajahtava huuto: »Häpeä, häpeä!» sai
prinssin peruuttamaan epäritarillisen käskynsä.
Locksley palasikin kohta, kädessään pajukeppi, joka oli aivan suora,
kuuden jalan pituinen ja tuskin miehen peukalon paksuinen. Tätä keppiä
hän rupesi suurella vakavuudella kuorimaan. »Häväistystähän», sanoi hän
näin tehdessään, »on kelpo metsämiehen taidolle, kun panette hänet
ampumaan niin leveään pilkkatauluun kuin tuo tuossa. Sillä maankulmalla,
missä minä olen kasvanut, emme pitäisi tuohon tauluun osaamista
kunniallisempana, kuin jos olisi edessä koko Arthur-kuninkaan pyöreä
pöytä, jonka ääreen kuusikymmentä ritaria mahtui istumaan. Saisihan
vaikka seitsenvuotias lapsi kärjettömänkin nuolen sattumaan tämmöiseen
latuskaan. Mutta», lisäsi hän astuen hitaasti tantereen toiseen päähän
ja pistäen kepin seisomaan maahan, »sitä, joka sadan kyynärän päästä saa
tähän keppiin sattumaan, häntä kiitän kelpo ampujaksi ja hän ansaitsisi
kantaa jousta sekä viiniä kuninkaan, vaikkapa itse jalon Rikhardinkin,
palveluksessa.»
»Osasipa», sanoi Hubert, »ukkovaarini miehen tavalla virittää joustansa
Hastingsin tappelussa, mutta ei hän sentään koskaan ampunut tuommoiseen
maaliin -- enkä tee sitä minäkään. Jos tämä jousimies saa ammutuksi tuon
kepin halki, niin ottakoon hän palkintoni -- tai, pikemmin sanoen,
ottakoon sen piru, joka tuon nutun sisässä asuu, sillä semmoisiin ei
paljas ihmistaito riitä. Ei kukaan voikaan muuta kuin yrittää voimiansa
myöten, enkä minä tahdo koettaakaan, koska tiedän, ettei siihen ole
mahdollista saada sattumaan. Yhtä hyvinhän voisin pilkkataulukseni ottaa
meidän papin kynäveitsen kärjen tai oljenkorren tai auringonsäteen kuin
tuon hienon, valkoisen viivan, jonka tuskin voin silmin erottaakaan.»
»Pelkuri koira!» äyskähti Juhana-prinssi. »Ammu sitten sinä, Locksley
junkkari; ja jos saat siihen pilkkuun sattumaan, tunnustan, että olet
ihan ensimmäinen mies, joka semmoista koskaan on tehnyt. Olipa miten
oli, täällä et saa pöyhkeillä paljaalla taitosi kerskaamisella.»
»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten, sanon minäkin
niinkuin Hubert», vastasi Locksley.
Näin sanoen hän taas jännitti jousensa. Tällä kertaa hän kuitenkin
tarkoin katsasti asettansa ja muutti jänteen, joka hänen mielestään oli
joutunut vähän vialle kahdesta edellisestä ampumisesta eikä enää
tuntunut aivan sileältä. Sitten hän tähtäsi jokseenkin huolellisesti, ja
kansa odotti ääneti, hengähtämättä, kuinka kävisi. Pian nähtiinkin, että
jousimiehen taito ei ollut kansan toivoa pettänyt; hänen nuolensa
halkaisi kepin kahtia. Äänekkäitä riemuhuutoja kajahti nyt ilmaan; ja
prinssi Juhanakin, Locksleyn taidosta hämmästyneenä, unohti hetkeksi
häntä kohtaan tuntemansa vihan. »Nämä kaksikymmentä kultarahaa», sanoi
hän, »ynnä myös torven sinä olet rehellisesti ansainnut; ota ne
omiksesi. Ja panenpa vielä kolmekymmentä kultakolikkoa niihin
lisäksi, jos rupeat palvelukseeni ja palkkoihini, jousimieheksi
henkivartijoitteni joukkoon, ja tahdot olla aina minua likellä. Sillä ei
liene koskaan nähty kättä, joka olisi ollut yhtä varma jännittämään
jousta, eikä silmää, joka olisi ollut yhtä tarkka lennättämään nuolta.»
»Älkää panko pahaksi, korkea herra», sanoi Locksley, »mutta olenpa
itselleni vannonut valan semmoisen, etten rupea kenenkään palvelukseen,
paitsi kenties teidän veljenne, Rikhard-kuninkaan. Nuo kaksikymmentä
kultarahaa luovutan Hubertille, joka on tänäpäivänä jännittänyt
joustansa yhtä taitavasti kuin ikinä hänen oma isänisänsä Hastingsissa.
Jollei hän olisi ollut liian kaino, niin ettei ruvennut yrittämäänkään,
olisi hän varmaan satuttanut tuohon keppiinkin yhtä hyvin kuin minä.»
Päätään pudistellen otti Hubert vastahakoisesti vieraan antaman lahjan;
ja Locksley, joka ei tahtonut kauemmin olla yleisen huomion alaisena,
katosi näkymättömiin kansan joukkoon.
Voitollinen jousimies kenties ei olisikaan niin helposti päässyt pois
prinssin silmäin alta, jollei Juhanalla olisi tällä hetkellä ollut muita
tärkeämpiä ja huolettavampia asioita mielessänsä. Taistelutantereelta
lähtiessään hän kutsui luokseen rahavartijansa ja käski hänen kiireimmän
kautta ratsastaa Ashbyhyn Iisak juutalaisen puheille. »Sano sille
koiralle», virkkoi hän, »että minun pitää saada 2,000 kruunua ennen
päivänlaskua. Hän tietää, minkä vakuuden annan lainasta; mutta
tunnusmerkiksi voit näyttää hänelle tämän sormuksen. Loput minulle
tulevat rahat on maksettava Yorkissa ennen kuuden päivän kuluttua. Jos
hän käskyni laiminlyö, niin hakkautan siltä uskottomalta konnalta pään
poikki. Katso, ettet tiellä aja hänen sivuitsensa; sillä tuo
ympärileikattu orja juuri ikään pöyhkeili varastetuissa koruissaan
täällä meidän keskellämme.»
Näin sanoen prinssi nousi hevosen selkään ja palasi Ashbyhyn. Sen
nähtyään kaikki muukin kansa lähti liikkeelle ja hajaantui.