Päivä koitti pilvettömän kirkkaana, eikä se ollut vielä ehtinyt
korkealle nousussansa, kun jo joutilaimmat tai uteliaimmat katsojista
taas ilmaantuivat kaikilta haaroilta kentälle, kiirehtien hyvälle
paikalle, mistä voisivat katsella odotetun aseleikin jatkoa.
Heti näiden jäljestä saapuivat paikalle turnausmarskit palvelijoineen
sekä airuet. Sillä heidän piti merkitä kirjaan taisteluun pyrkivien
ritarien nimet sekä kummalle puolelle kukin aikoi lukeutua.
Säädetyn järjestyksen mukaan oli Perinnötön ritari johtava toista
puoluetta, ja sitä vastaan taistelevan joukon päälliköksi oli määrätty
Brian de Bois-Guilbert, jonka arveltiin edellisenä päivänä olleen
voittajan jälkeen paras mies. Muut eiliset vaatijaritarit tietysti
kuuluivat viimeksimainitun puolelle; ainoastaan Ralf de Vipont ei voinut
olla läsnä, sillä kaatuessaan hän oli niin pahasti loukkautunut, ettei
saattanut pukea rautavaruksia ylleen. Kumpaisellekin puolelle pyrki
muuten suuri joukko kuuluja, jaloja ritareita.
Näihin yhteisiin turnajaisiin, joissa kaikki osanottajat taistelivat
yht'aikaa, tarjoutuivatkin sen ajan ritarit mielellään, vaikka ne
olivatkin vaarallisemmat kuin kaksintaistelut. Moni ritari, joka ei
tarpeeksi luottanut taitoonsa uskaltaakseen yksin karata kuuluisan
vastustajan kimppuun, halusi kuitenkin näyttää urhouttansa
yhteistaistelussa, missä hän saattoi kohdata vertaisiansa taistelijoita.
Tässä tilaisuudessa kirjoitettiin noin viisikymmentä taisteluun
tarjoutuvaa ritaria kumpaankin joukkoon. Kun tämä luku oli täysi, niin
marskit julistivat, että useampia ei enää voitu ottaa vastaan,
--suureksi suruksi monille, jotka olivat liian myöhään tarjoutuneet
päästäksensä parveen.
Kello kymmenen paikoilla koko ympäristö oli täynnä miehiä sekä naisia,
jotka riensivät turnajaisiin mitkä ratsain, mitkä jalkaisin. Hiukkasta
myöhemmin ilmoitettiin kovalla torventoitotuksella, että Juhana-prinssi
oli saapunut seuralaisinensa, joiden joukossa oli useita, jotka aikoivat
yhtyä aseleikkiin, sekä useita sellaisiakin, jotka eivät siihen
aikoneet.
Melkein samaan aikaan Cedrik Saksilainenkin saapui paikalle
Rowena-neidin kera. Athelstan ei nyt ollutkaan heidän seurassansa. Sillä
hänkin oli pukeutunut vahvaan rautavarukseen ottaaksensa osaa
taisteluun; ja Cedrikin suureksi hämmästykseksi hän oli valinnut
temppeliherran puolueen. Saksilainen oli kiivaasti vastustanut ystävänsä
sopimatonta vaalia; mutta toinen oli vain antanut sellaisia vastauksia,
jommoisiin ihmiset turvautuvat, kun he ovat itsepäisesti päättäneet
seurata omaa mieltänsä, voimatta kelpo syillä tukea asiaansa.
Vaikuttavamman, kenties ainoankin syynsä, miksi hän meni Brian de
Bois-Guilbertin puolelle, Athelstan pitikin salassa. Hän oli näet liian
suuri nahjus luonteeltansa viitsiäksensä Rowenan suosion saavuttamiseksi
nähdä mitään vaivaa; mutta silti hän ei ollut kylmäkiskoinen neidon
kauneudelle, ja hän piti avioliittoansa hänen kanssaan aivan varmasti
päätettynä asiana, koska Cedrik sekä Rowenan muut ystävät olivat siihen
suostuvaiset. Suuri, vaikka salainen, oli siis Coningsburghin herran
suuttumus ollut, kun hän näki edellisen päivän voittajan määräävän
Rowenan sille kunniasijalle, johon hänellä oli valta valita hänet.
Tämän vaalin johdosta, joka häiritsi hänen omia hankkeitansa, Athelstan
aikoi nyt rangaista Perinnötöntä ritaria. Hän tiesi olevansa väkevä, ja
kehuivatpa ainakin mairittelijat hänen suurta asetaitoansakin. Tätä
voimaansa hän ei nyt suinkaan tahtonut tarjota vihatun ritarin avuksi,
vaan oli päättänyt, jos suinkin tilaisuus tarjoutuisi, antaa tämän tuta
hänen raskasta sotatapparaansa.
Vaatijaritarien puolelle olivat myös de Bracy ynnä muut Juhana-prinssin
seuralaiset asettuneet. Juhana itse oli antanut sellaisen käskyn, sillä
sille puolelle hän olisi suonut voiton kallistuvan. Mutta toiselta
puolen oli myös suuri joukko ritareita, sekä englantilaisia että
normannilaisia, niin oman maan miehiä kuin muukalaisia, yhtynyt
vastapuolueeseen. He tekivät tämän sitä halukkaammin, koska eilinen
taistelu oli todistanut heidän päällikkönsä, Perinnöttömän ritarin,
kelpo soturiksi.
Huomattuansa, että päivän valittu kuningatar oli tullut paikalle,
ratsasti Juhana hänen luokseen osoittaen kohteliaisuutta, mikä teki
hänen käytöksensä niin miellyttäväksi, milloin hän vain viitsi sellaista
osoittaa. Hän kohotti lakkiaan tervehdykseksi ja hyppäsi sitten hevosen
selästä maahan, auttaaksensa Rowena-neitiä alas satulasta. Hänen
seuralaisensa seisoivat sill'aikaa kaikki avopäin, ja eräs herra, joka
oli kaikkein korkeimpia suvultansa, piti Rowenan ratsua suitsista.
»Tällä tavoin», sanoi prinssi, »me tahdomme esimerkillämme näyttää,
miten Rakkauden ja Kauneuden kuningatarta on hänen arvonsa mukaisesti
kunnioitettava. Tahdomme itse saattaa hänet sille valtaistuimelle, joka
tänäpäivänä on hänen omansa. -- Jalot rouvat ja neidot», hän jatkoi,
»kunnioittakaa kuningatartanne, niinkuin itse tahtoisitte tulla
kunnioitetuksi, kun teidän vuoronne tulee!»
Näin sanoen prinssi talutti Rowenan sille kunniaistuimelle, joka
sijaitsi vastapäätä hänen omaansa; ja kauniit, korkeasukuiset rouvat ja
neidot riensivät jäljestä, pyrkien istumaan mahdollisimman lähelle
tämänpäiväistä hallitsijatarta.
Heti kun Rowena oli istuutunut, tervehdittiin uutta kuningatarta
soitolla, joka melkein tukehtui kansan riemuhuutoihin. Aitauksen sisällä
loistivatkin nyt kummankin puolen ritarien rautapuvut iloisesti ja
uhkaavasti päivän paisteessa. Kumpikin joukkue oli kokoontunut
omanpuoleisen porttinsa edustalle, ja ahkerasti neuvoteltiin par'aikaa,
millä tavalla sotarintama parhaiten olisi rakennettava ja taistelu
järjestettävä.
Airuet vaativat nyt hiljaisuutta, jotta he vielä kerran saisivat
kuuluttaa turnajaisten säännöt. Näillä säännöillä oli tarkoituksena
hiukan laimentaa taistelunkiihkoa. Semmoinen varokeino olikin varsin
tarpeellinen, sillä taistelussa käytettiin teräviä miekkoja ja
käärimättömiä peitsenkärkiä.
Kiellettyä oli miekalla pistäminen; ei saanut muuta kuin sivaltaa. Lupa
oli käyttää nuijaa tai sotatapparaa, jos mieli teki, mutta tikari eli
väkipuukko oli kielletty. Hevosen selästä kaatunut ritari sai jatkaa
taistelua jalkaisin kenen hyvänsä, samassa tilassa olevan vastustajan
kanssa; mutta ratsumiehet eivät saaneet käydä jalkamiehen kimppuun. Jos
joku ritari tuli tungetuksi niin likelle aitausta, että hänen ruumiinsa
tai aseensa koskivat siihen, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi
ja luovuttaa varuksensa sekä hevosensa sille, joka oli ajanut hänet
semmoiseen paikkaan. Tällä tavoin voitettu ritari ei saanut enää ottaa
osaa taisteluun. Kun taistelija kaatui maahan eikä jaksanut omin voimin
nousta jaloilleen, sai hänen asemiehensä astua tantereelle ja kuljettaa
hänet pois; mutta tässä tapauksessa hänet julistettiin voitetuksi, ja
hänen varuksensa sekä ratsunsa joutuivat voittajan omaksi. Taistelun
tuli lakata niin pian kuin Juhana-prinssi viskasi komentosauvansa
maahan; sekin tarkoitti liian verenvuodatuksen ehkäisemistä, kun näet ei
sallittu tämän vaarallisen leikin kestää kovin kauan. Se ritari, joka
rikkoi näitä turnajaispelin sääntöjä tai muuten kunniallisen
ritarillisuuden lakia vastaan, oli riisuttava aseettomaksi ja asetettava
katsojain naurun ja pilkan alaisena istumaan ratsain aitaukselle, kilpi
ylösalaisin käsissään. Tällä tavoin rangaistiin epäritarillista
käytöstä. Nämä säännöt julistettuaan airuet lopuksi kehoittivat kaikkia
ritareita suorittamaan hyvin tehtävänsä, jotta he ansaitsisivat
Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren suosion.
Niin pian kuin julistus oli luettu, lähtivät airuet taistelutantereelta.
Ritarit ratsastivat nyt kahtena pitkänä jonona kummastakin portista
sisään ja asettuivat vastakkain kummallekin puolelle kahteen riviin.
Päällikön paikka oli etumaisen rivin keskikohdalla; mutta hän ei
asettunut siihen, ennenkuin hän ensin oli saanut sotarintamansa
järjestykseen ja jokaisen miehen määrätylle paikalleen.
Olipa tuo komea, mutta samalla hiukan sydäntä ahdistava näky, kun näin
suuri joukko oivia ritareita, kaikki kelpo ratsujen selässä ja kalleissa
rautapuvuissa, odotteli tuossa valmiina alkamaan tulisen taistelun. He
istuivat satulassaan jäykkinä kuin valetut rautakuvat, ja odottelivat
ryntäyskäskyä yhtä hartaasti kuin heidän jalot ratsunsakin, jotka
hirnuen ja kaapien maata kavioillaan ilmaisivat maltittomuuttaan.
Vielä olivat ritarien peitset pystyssä, kirkkaat kärjet välkkyivät
päivänpaisteessa ja liput heiluivat kypäränsulkien yläpuolella, kun
turnausmarskit tarkasti katsastivat rivejä, laskien eikö kenties
jommallakummalla puolella ollut enemmän tai vähemmän miehiä kuin oli
säädetty. Heidän lukunsa oli aivan täysi. Marskitkin poistuivat nyt
tantereelta, ja Wilhelm de Wyvil huusi sitten ukkosäänellä
ryntäyskäskyn: »_Laissez aller_! (Antakaa mennä!)» Torvetkin samassa
törähtivät, -- peitset laskeutuivat äkkiä ja kiinnitettiin
satulahakasiin, -- kannukset kaivautuivat ratsujen kupeisiin, -- ja
kummaltakin puolelta ryntäsi etumainen rivi täyttä neliä vastakkain.
Keskellä tannerta he törmäsivät yhteen niin kovalla kolahduksella, että
kumaus kuului virstan päähän. Toinen rivi seurasi hitaammin jäljestä,
ollakseen valmiina auttamaan, jos heidän puolueensa jäisi tappiolle, tai
antamaan parempaa vauhtia voitolle, jos onni heidän puolelleen
kallistuisi.
Yhteentörmäyksen seurauksia ei voitu nähdä, sillä niin monen hevoskavion
nostattama tomu pimitti ilman; kului minuutti, ennenkuin katsojat
saattoivat nähdä, miten kahakassa oli käynyt. Niin pian kuin näköala
jälleen oli selvinnyt, huomattiin, että puolet ritareista kummallakin
puolella oli kaatunut ratsujensa selästä. Mitkä olivat peitsen
sysähdyksestä menneet kumoon, mitkä oli raskaamman ja voimakkaamman
päällekarkaajan vauhti viskannut hevosineen päivineen kuperkeikkaa.
Muutamat makasivat maassa ikäänkuin eivät enää koskaan kykenisi
nousemaan; toiset taas olivat kohonneet jo pystyyn ja joutuneet
käsikahakkaan samaan tilaan joutuneitten vastustajain kanssa.
Kummallakin puolella oli myös useita pahoin haavoittuneita, jotka eivät
enää kyenneet jatkamaan taistelua; he koettivat vöillään hillitä
verenjuoksua ja pyrkivät syrjään metelistä. Satulassa pysyneet ritarit,
joilta melkein kaikilta peitset olivat kahakassa katkenneet, tappelivat
nyt miekoillansa mies miestä vastaan, kajahduttaen sotahuutojaan ja
vaihdellen sivalluksia, ikäänkuin voitto olisi ollut hengen ja kunnian
asia.
Kahakka kiihtyi vielä, sillä nyt ryntäsi toinenkin, varajoukkona ollut
rivi kummaltakin puolelta kumppaniensa apuun. Brian de Bois-Guilbertin
miehet huusivat: »_Ha! Beau-séant! Beau-séant_![12] Temppelin puolesta!
Temppelin puolesta!» Toinen puolue taas huusi: »_Desdichado!
Desdichado_» ottaen tunnussanakseen sen nimen, joka oli heidän
päällikkönsä kilpeen kirjoitettu.
Tällä tavalla taisteltiin mitä tulisimmalla tuimuudella ja vaihtelevalla
onnella. Väliin virtasi kahakan kuohu pohjoiselle, väliin eteläiselle
portille päin, sitä myöten mikä puolue alkoi päästä voitolle.
Miekkojen kilahdukset ja taistelijain huudot sekaantuivat torvien
törähdysten kanssa hirvittäväksi meluksi, niin ettei voitu kuulla
kaatuneiden voivotusta, kun ne turvattomina makasivat hevosten jaloissa.
Ritarien kirkkaat rautapuvut olivat nyt jo tomun ja veren tahrassa, ja
paloja niistä heltisi jokaisen miekan- tai tapparanlyönnin perästä.
Kirjavia sulkia, jotka olivat hakatut irti kypärien harjoista, lenteli
lumihöytyjen tavoin tuulessa. Kadonnut oli nyt kaikki, mikä sotaisessa
leikissä oli näyttänyt kauniilta ja iloiselta; mitä vielä oli jäljellä,
se oli näöltään surettavaa tai hirvittävää.
Mutta niin paljon vaikuttaa tottumus, että tämä näky ei huvittanut
ainoastaan alhaista kansaa, joka aina rakastaa kauheita tapauksia.
Korkeasukuiset naisetkin katselivat lavoiltaan, tosin hiukan pelokkaina,
mutta kuitenkaan silmiään vilkuttamatta, tuota hirvittävää näytelmää.
Siellä täällä tosin vaaleni kaunis poski tai kuului heikko huuto, kun
sulhanen tai veli tai puoliso kaatui maahan. Mutta ylipäänsä rouvat ja
neitoset vain kiihoittivat taistelijoita, taputtaen käsiään, heiluttaen
huntujaan ja nenäliinojansa, jopa myös huutaen: »Kelpo peitsi! oiva
miekka!» kun sattuivat näkemään onnistuneen sysäyksen tai sivalluksen.
Kun kauniskin sukupuoli oli näin ihastunut veriseen leikkiin, niin eipä
liene vaikeata käsittää, miten miehet olivat siitä huvitetut. Tämä
mielenkiinto purkautui koviksi huudoiksi joka kerran, kun onni kallistui
puolelle tai toiselle, ja kaikkien katseet tuijottivat värähtämättä
tantereelle, ikäänkuin jokainen isku niistä lukemattomista, joita siellä
sateli, olisi ollut katsojan itsensä lyömä tai saama. Ja joka lomahetki
kaikui airueitten ääni: »Taistelkaa, jalot ritarit! -- Mies kuolee,
maine ei kuole! -- Hakatkaa päälle! -- Parempi kuolema kuin tappio!
--Taistelkaa, jalot ritarit! Ihanat silmät katselevat urotekojanne!»
Taisteluonnen kaikissa vaiheissa katsojien silmät seurasivat varsinkin
molempia päälliköitä, jotka, tuimimmassa kahakassa liikkuen, kehoittivat
miehiänsä sekä äänellään että esimerkillään. Kumpainenkin teki mainioita
sankaritöitä, eikä kumpikaan löytänyt itselleen vastapuolueesta
täysiveroista vastustajaa. Useammin kuin kerran he pyrkivät toistensa
kimppuun; sen he tekivät vihansa yllytyksestä, ja ehkä myös siinä
toivossa, että päällikön kaatuminen ratkaisisi voiton. Mutta niin sakea
oli tungos ja niin sekamelskainen kahakka, että he taistelun alussa
turhaan yrittelivät päästä yhteen. Useamman kerran heitä esti omien
kumppaniensa kiivaus, jotka halusivat saavuttaa mainetta taistelemalla
vastapuolueen päällikköä vastaan.
Vasta sitten, kun taistelijain joukot olivat harvenneet -- sen vuoksi,
että useiden oli täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi ja useat olivat
tulleet ajetuiksi aitaukseen kiinni tai olivat kykenemättömiä jatkamaan
taistelua -- pääsivät temppeliherra ja Perinnötön ritari viimeinkin
törmäämään yhteen sillä raivoisalla tuimuudella, johon verivihollisuus
ynnä kilvoitus ylimmästä kunniasta yllytti heitä. Niin taitavat olivat
kumpainenkin sekä iskiessään että väistyessään, että katsojat eivät
voineet pidättää yhteistä hurraahuutoa, joka ilmaisi heidän riemuansa ja
ylistystänsä.
Tällä hetkellä Perinnöttömän ritarin puolue oli tappiolla;
Front-de-Boeufin jättiläiskäsi toisella kyljellä ja Athelstanin
karhumainen voima toisella olivat kaataneet tai karkoittaneet kaikki
vastaansattuvat. Päästyänsä irti omista vastustajistaan nämä ritarit
näkyivät nyt molemmat yht'aikaa havainneen, että he paraiten voisivat
kallistaa voiton puolelleen, jos auttaisivat temppeliherraa
vihollispäällikköä vastaan. Yht'aikaa he siis kannustivat hevosiaan ja
ryntäsivät Perinnöttömän ritarin kimppuun, normannilainen toiselta,
saksilainen toiselta puolelta. Mies, jota heidän yhteinen ja
äkkiarvaamaton ryntäyksensä tarkoitti, olisi ollut hukassa, ellei häntä
olisi varoittanut yleinen huuto katsojain joukosta, joiden mieltä tuo
epätasainen taistelu pahoitti.
»Pidä varasi, pidä varasi, Perinnötön ritari!» huudettiin yleisesti,
niin että ritari huomasi häntä uhkaavan vaaran; hän sivalsi
temppeliherraa vielä kerran koko voimallaan ja sitten nykäisi samassa
hetkessä hevostansa suitsista, niin että se taaksepäin karaten väistyi
Athelstanin ja Front-de-Boeufin edestä. Nämä molemmat ryntäsivät siten,
kukin puoleltansa, tavoittamansa vihamiehen ja temppeliherran välitse,
eikä puuttunut paljon, että he olisivat törmänneet toinen toistansa
vastaan, ennenkuin saivat hevostensa vauhdin hillityksi. Kerkesivätpä he
kuitenkin tiukata suitsia ja kääntää ratsunsa, karataksensa yhdessä
temppeliherran kanssa Perinnöttömän ritarin päälle ja masentaaksensa
hänet maahan.
Hukassa olisi tämä ollutkin, jollei eilispäivänä saamansa jalon orhin
erinomainen voima ja nopeus olisi pelastanut häntä.
Siitä oli hänelle sitä enemmän apua, kun Bois-Guilbertin ratsu oli
haavoittunut, ja Front-de-Boeufin sekä Athelstanin hevoset olivat jo
väsyksissä edellisistä ponnistuksistaan, koko päivän kannettuansa
jättiläiskokoisten herrojensa painoa, jota täydet rautavarusteet vielä
enensivät. Muutamien minuuttien ajan torjui siis Perinnötön ritari
vastustajia päältään mestarillisen ratsastustaitonsa ja jalon hevosensa
avulla. Kääntäen ja pyörittäen orittansa yhtä nopeasti kuin haukka
keikahteleikse ilmassa, hän koetti pitää vihollisia niin paljon erillään
kuin mahdollista. Välistä karkasi hän tämän, välistä tuon kimppuun,
sivalluttaen miekkaansa tuimalla vauhdilla, ja aina väistyen pois
ennenkuin toinen kerkisi vastaamaan.
Ilmassa kajahteli katsojien ylistyshuutoja; mutta sittenkin oli
ilmeistä, ettei hän ajan pitkään voisi kestää ylivoimaa vastaan. Juhanan
seurassa olevat aatelisherrat rukoilivat sentähden, kaikki yhdestä
suusta, prinssiä viskaamaan sauvansa maahan, jotta urhoolliselta
ritarilta säästyisi tappion häpeä, vaikkapa siihen olikin ylivoima yksin
syynä.
»Enpä suinkaan, kuuna kullan valkeana!» vastasi prinssi. »Tuo sama
junkkari, joka salaa nimensä ja ylenkatsoo pitokutsuamme, on jo saanut
yhden voitonpalkinnon. Jääköön nyt toinen palkkio muille.»
Hänen vielä puhuessaan äkkiarvaamaton tapaus kuitenkin muutti kokonaan
päivän taisteluonnen.
Perinnöttömän ritarin joukossa oli eräs mustaan rautapukuun
varustautunut ratsumies, mustan hevosen selässä. Molemmat, niin mies
kuin ratsu, olivat kookkaat, vahvaraajaiset ja nähtävästi hyvin väkevät.
Mutta tämä ritari, jonka kilvessä ei näkynyt minkäänlaista kirjoitusta,
ei tähän asti ollut näyttänyt suuresti välittävän voitosta. Hän torjui
nähtävästi aivan helposti päältään niitä, jotka kääntyivät häntä
vastaan, mutta ei ajanut heitä takaa eikä itse käynyt kenenkään
kimppuun. Sanalla sanoen hän oli tähän asti ollut pikemmin syrjäisenä
katsojana kuin taistelijana, josta syystä kansa olikin keksinyt hänelle
pilkkanimen »Musta tyhjäntoimittaja».
Nyt kuitenkin, huomattuaan päällikkönsä ahdingon, tämä ritari näytti
heräävän unestansa. Hän kannusti hevostansa, joka ei ollut vielä yhtään
väsynyt, ja kiiti ukkosen nuolena avuksi huutaen äänellä, joka kaikui
kuin torven törähdys: »Desdichado avuksi!» Apu olikin juuri tällä
hetkellä hyvin tarpeen, sillä Perinnöttömän ritarin par'aikaa karatessa
temppeliherraa vastaan oli Front-de-Boeuf kohotettu miekka kädessä
päässyt häntä likelle. Eipä hän kuitenkaan vielä ennättänyt sivaltaa,
kun hän sai Mustalta ritarilta aika iskun. Se livahti kirkasta kypärää
myöten ja löi melkein masentumattomalla voimalla hevosta otsakiskoon,
--ja maahan keikahtivat sekä Front-de-Boeuf että hänen ratsunsa,
molemmat pyörryksissä iskun tulisesta vauhdista. Sitten Musta
tyhjäntoimittaja kääntyi Athelstan Coningsburghilaisen puoleen; ja kun
hänen oma miekkansa oli äskeisestä iskusta katkennut, tempaisi hän
sotatapparan, jota kömpelö saksilainen piti kädessänsä. Vauhdilla, joka
osoitti, ettei hän ensi kertaa käyttänyt tätä asetta, iski nyt Musta
ritari Athelstania vasten rintaa, niin että tämä heti livahti hervotonna
maahan. Tehtyänsä nämä kaksi urotyötä, joita katsojat sitä enemmän
ylistivät, kuta vähemmän he olivat otaksuneet hänen sellaiseen
kelpaavan, Musta ritari tuntui jälleen vaipuneen entiseen unisuuteensa.
Hän palasi vakavana tantereen pohjoispäähän ja antoi päällikkönsä tulla,
miten kykeni, yksin toimeen Brian de Bois-Guilbertin kanssa. Tämä ei
ollutkaan enää kovin vaikeata. Temppeliherran hevonen, jota runsas
verenvuoto raukaisi, ei kestänyt enää, kun Perinnötön ritari ryntäsi
täyttä vauhtia päälle. Brian de Bois-Guilbert vierähti maahan, saamatta
toista jalkaansa irti jalustimesta. Hänen vastustajansa hyppäsi nyt
hevosen selästä maahan, kohotti miekkansa uhkaavasti temppeliherran pään
yli ja vaati häntä antautumaan. Mutta samassa Juhana-prinssi, jota nyt
Bois-Guilbertin vaarallinen tila liikutti enemmän kuin äsken toisen
ritarin pula, heitti komentosauvansa maahan ja lopetti taistelun. Sillä
tavoin säästyi temppeliherralta se häpeä, että hänen olisi täytynyt
tunnustaa itsensä voitetuksi.
Äskeisestä tulisesta taistelusta ei ollutkaan nyt enää muuta jäljellä
kuin muutamia kyteviä kekäleitä. Niistä harvoista ritareista, jotka
vielä viipyivät tantereella, oli enin osa, ikäänkuin sanattomasta
sopimuksesta, lakannut taistelemasta ja jättänyt voiton molempien
päällikköjen keskenään ratkaistavaksi.
Asemiehet, joiden olisi ollut vaikeaa, jopa vaarallistakin tulla
herrojensa avuksi niin kauan kuin taistelua kesti, riensivät nyt
miehissä tantereelle. He korjasivat haavoittuneet, jotka hellimmällä
huolella ja varovaisuudella vietiin läheisiin telttoihin tai kaupungissa
heitä varten varattuihin majapaikkoihin.
Tällä tavoin päättyi Ashby-de-la-Zouchen mainio taistelu, joka oli ollut
tulisimpia leikkisotia koko sillä aikakaudella. Tanterelle henkensä
heittäneitä ritareita tosin ei ollut enempää kuin neljä, siihen luettuna
eräs, joka kuumuudesta tukehtui rautapukuunsa; mutta neljättäkymmentä
miestä oli pahasti haavoittunut, joista neljä tai viisi sittemmin kuoli
haavoihinsa. Useat muut olivat tulleet iäkseen vaivaisiksi, ja nekin,
jotka jossakin määrin tointuivat, saivat hautaan asti pitää merkkejä
tästä kahakasta ruumiissansa. Siksipä sitä mainitaankin vanhoissa
aikakirjoissa aina »jaloksi ja iloiseksi Ashbyn sotaleikiksi».
Nyt tuli prinssin julistaa, kuka ritareista oli parhaiten taistellut, ja
hän päätti nimittää päivän voittajaksi sen ritarin, jolle kansa oli
antanut nimen Musta tyhjäntoimittaja. Tätä päätöstä vastaan tosin
prinssille muistutettiin, että Perinnötön ritari oikeastaan oli
ratkaissut voiton, hän kun päivän kuluessa oli omalla kädellään
voittanut kuusi ritaria ja vieläpä viimeiseksi syössyt hevosen selästä
maahan itse vastapuolueen päällikön. Mutta Juhana-prinssi piti kiinni
ratkaisustaan, väittäen että Perinnötön ritari ja hänen puolueensa
olisivat jääneet tappiolle ilman mustapukuisen ritarin voimallista apua.
Tälle hän siis tahtoi suoda palkinnon.
Mutta kaikkien läsnäolevien ihmeeksi tuota palkittavaksi valittua
ritaria ei enää löytynytkään. Hän oli heti taistelun tauottua poistunut
kentältä, ja sanoivatpa muutamat katsojista nähneensä hänen kulkeneen
metsään päin samalla verkkaisella vetelyydellä, josta hän
taistelutantereella oli saanut liikanimensä »Musta tyhjäntoimittaja».
Kaksi kertaa törähtivät torvet ja kaksi kertaa huusivat airuet, kutsuen
häntä esille; mutta kun tämä ei auttanut, täytyi hänelle aiottu kunnia
viimein suoda jollekulle muulle. Juhana-prinssillä ei nyt enää ollut
yhtään tekosyytä, jonka nojalla hän olisi voinut kieltää palkinnon
Perinnöttömältä ritarilta, jonka hän siis julisti tämänkinpäiväiseksi
voittajaksi.
Tanteren yli, joka oli verestä liukas ja täynnä murtuneita aseita sekä
tapetuita tai haavoittuneita hevosia, turnausmarskit taluttivat siis
jälleen Perinnöttömän ritarin voittajana prinssin kunniaistuimen eteen.
»Perinnötön ritari», sanoi Juhana, -- »koska ette salli meidän tietää
muuta nimeä, millä teitä mainitsisimme, -- me julistamme teidät
toisenkin kerran turnauskisain voittajaksi ja ilmoitamme, että teillä on
oikeus vaatia ja vastaanottaa Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren
kädestä se kunniakruunu, jonka urhoudellanne olette niin hyvin
ansainnut.» Ritari kumarsi nöyrästi ja sievästi, mutta ei vastannut
sanaakaan.
Nyt rupesivat torvet taas soimaan ja airuet julistivat kovalla äänellä
sankarin kunniaa ja voittajan ylistystä, johon korkeasukuiset rouvat ja
neidot vastasivat heiluttamalla silkkisiä nenäliinojaan ja kirjailtuja
huntujansa, ja muu katsojajoukko yhtyi kaikuviin riemuhuutoihin. Sillä
välin marskit taas taluttivat Perinnöttömän ritarin tantereen poikki sen
kunniaistuimen eteen, jolla Rowena-neiti istui.
Tämän kunniaistuimen alimmaiselle portaalle ritari marskien käskystä
laskeutui toiselle polvelleen. Mutta näytti siltä kuin kaikki hänen
muutkin liikkeensä, sen jälkeen kuin taistelu lakkasi, pikemminkin
olisivat totelleet toisten ihmisten käskyä kuin hänen omaa vapaata
tahtoaan; ja olivatpa muutamat huomaavinansa, että hän horjui, kun hänet
toista kertaa saatettiin tantereen poikki. Rowena astui sulavin,
arvokkain askelin alas istuimeltaan ja yritti laskea kruunun, joka
hänellä oli kädessään, sankarin kypärälle. Mutta marskit huusivat yhteen
suuhun: »Ei näin saa tapahtua -- pään pitää olla paljaana!» Ritari
mutisi hiljaisella äänellä pari sanaa, joita kypärän sisästä ei
kuitenkaan kuultu; luultavasti hän pyysi, ettei hänen pääverhoansa
poistettaisi.
Mutta liekö siihen ollut syynä tottelevaisuus säädettyjä menoja kohtaan
vai uteliaisuus, -- marskit eivät pitäneet lukua ritarin
vastahakoisuudesta, vaan paljastivat hänen päänsä siten, että
leikkasivat kypärän pidinnauhan poikki ja aukaisivat rautakauluksen.
Silloin tuli näkyviin viisikolmattavuotisen nuoren miehen kauniit,
vaikka ahavoituneet kasvot, joita tuuhea, lyhyt, vaalea tukka ympäröi.
Hänen kasvonsa olivat kuolonkalvakat ja parissa paikoin veriviirujen
tahraamat.
Rowena hänet nähtyänsä huudahti heikolla äänellä. Mutta samassa hän
ponnisti kaikki hengenvoimansa ja pakottautui astumaan eteenpäin,
vaikka koko hänen ruumiinsa vielä vapisi kovasta äkillisestä
mielenliikutuksesta. Hän painoi voittajan kumartuneeseen päähän kalliin
kruunun, joka oli päivän palkinnoksi määrätty, ja lausui selvällä,
kuuluvalla äänellä: »Minä annan teille, herra ritari, tämän kruunun,
joka on tämänpäiväiselle voittajalle tuleva urhouden palkinto.»
Sitten hän vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi sitten lujalla äänellä: »Eikä
ole toista päätä, joka paremmin ansaitsisi tätä ritarillisuuden
tunnusmerkkiä!»
Ritari notkisti vielä syvemmälle päätään ja suuteli suloisen
kuningattaren kättä, joka oli suonut hänelle voittopalkinnon. Mutta
sitten hän ei enää kohottanutkaan päätään, vaan kumartui yhä syvemmälle
ja vaipui viimein neidon jalkojen juureen.
Siitäkös nousi yleinen hämmästys. Cedrik, joka poikansa
äkkiarvaamattomasta ilmaantumisesta oli käynyt sanattomaksi, riensi nyt
luokse, ikäänkuin karkoittaaksensa hänet Rowenan läheltä. Mutta sen
olivatkin jo turnausmarskit tehneet, jotka, arvaten syyn Ivanhoen
pyörtymiseen, olivat kiireesti avanneet hänen rautapukunsa ja nähneet,
että peitsen kärki oli lävistettyään haarniskan iskenyt kylkeen
ammottavan haavan.