Siihenpä Gurthin yölliset seikkailut eivät vielä päättyneetkään. Itsekin
hän alkoi jotakin semmoista pelätä, kun hän päästyänsä kaupungin
ulkopuolella parin yksinäisen talon sivuitse näki edessänsä syvän
rotkotien. Molemmin puolin tätä solaa kohosivat penkereet, joilla kasvoi
pähkinäpensaita ja koivuja; levittipä siellä täällä jokin
vaivaistammikin oksiansa tien poikki aina toiselle penkereelle asti.
Itse tie oli täynnä kuoppia ja uurteita niiden monien kuormien ajosta,
jotka edellisinä päivinä olivat kuljettaneet kaikenlaista tavaraa
turnajaisiin. Kaiken lisäksi oli pimeä, sillä penkereet ja viidakko
eivät päästäneet heinäkuunkuutamoa lävitsensä.
Kaupungista kuului iloisen melun hillittyä ääntä, johon aika-ajoin
sekaantui kovaa naurun honotusta, tai kiljahdusta, tai kaukaisen soiton
huimia säveliä. Kaikki nämä äänet, jotka kertoivat, miten sotaisten
aatelisherrojen ja heidän hillittömien seuralaistensa suuret joukot
olivat kääntäneet nurin koko kaupungin, tekivät Gurthin mielen hiukan
levottomaksi. »Olipa tuo juutalaistyttö oikeassa», tuumi hän itsekseen.
»Jumala ja Pyhä Dunstan auttakoot! Soisinpa, että olisin jo onnellisesti
kaikkine aarteineni päässyt perille. Varsinaisista rosvoista
puhumattakaan on täällä nyt niin paljon vaeltavia ritareita ja
asemiehiä, vaeltavia munkkeja ja runoniekkoja, vaeltavia silmänkääntäjiä
ja muita hulivilejä, että hukassa on mies, kellä on yksikin markka
kukkarossaan, saatikka sikopaimen parka, jolla on koko pussillinen
sekiinejä. Jospa olisin edes päässyt pois näiden pirun pensaitten
varjosta, jotta näkisin vilahduksen noista Pyhän Nikolauksen teineistä,
ennenkuin he niskaani hyppäävät.»
Gurth rupesi siis kiireemmin astumaan, päästäksensä sitä pikemmin
rotkotien kautta lakealle yhteismaalle. Mutta kova onni ei laskenutkaan
häntä niin kauas. Juuri kun hän oli joutunut rotkotien toiseen päähän,
missä viidakko oli tihein, karkasi neljä miestä hänen kimppuunsa, aivan
niinkuin hän oli pelännyt. Kaksi tulla törmäsi kummaltakin tien
viereltä, ja he tarttuivat häneen niin lujasti, että vastustuksesta,
vaikka se alussa olisikin ollut mahdollinen, ei nyt voinut olla
puhettakaan. -- »Hellitä kuormasi», sanoi yksi miehistä. »Me olemme maan
vapahtajia, jotka helpotamme liian kuorman jokaiselta raskautetulta
mieheltä.»
»Ettepä saisikaan minun kuormaani aivan helpolla heltiämään», mutisi
Gurth, jonka jörömäistä suorapuheisuutta ei uhkaavan väkivallankaan
pelko voinut masentaa, »jos tässä vain olisi tilaa antaa pari hyvää
läimäystä sen puolustukseksi.»
»Senpä kohta saamme nähdä», sanoi rosvo. Sitten hän lisäsi, kääntyen
kumppaniensa puoleen: »Viekää pois tämä junkkari. Jopa näen, että hän
tahtoisi saada kolon kalloonsa samoin kuin kukkaroonsakin, jotta hänen
suonensa tulisi sillä tavoin isketyksi kahdesta kohdasta kerrassaan.»
Tämän käskyn mukaan Gurth vietiin pois, laahattiin jokseenkin
kovakouraisesti vasemmanpuolisen penkereen yli, kunnes viimein
jouduttiin viidakkosaarekkeeseen, joka levisi harjun ja aukean
yhteismaan välillä. Gurthin täytyi seurata väkivaltaisia taluttajiansa
tämän viidakon keskelle, missä he äkkiarvaamatta pysähtyivät pienelle
lakeudelle, joka oli melkein puuton ja johon siis täysi kuunvalo pääsi
tunkeutumaan oksien ja lehtien estämättä sitä. Tässä yhtyi Gurthin
ryöstäjien seuraan vielä kaksi muuta miestä, jotka nähtävästi kuuluivat
samaan joukkoon. Näillä uusilla tulokkailla oli miekka vyöllä ja nuija
kädessä, ja nyt Gurth huomasi, että kaikkien kuuden kasvot olivat
naamion peittämät. Tämä seikka ainakin todisti epäilemättömästi heidän
olevan rosvoja, jos ehkä heidän käytöksensä olisikin vielä sallinut
epäillä sitä.
»Kuinka paljon rahaa sinulla on, lurjus?» kysyi yksi rosvoista.
»Kolmekymmentä sekiiniä, jotka ovat minun omiani», vastasi Gurth
äkäisesti.
»Sakotetaan, sakotetaan!» huusivat rosvot. »Saksilainen moukka on saanut
kolmekymmentä sekiiniä ja palaa selväpäisenä kaupungista! Siitä häntä on
sakotettava. Me tuomitsemme hänet auttamattomasti menettämään kaikki,
mitä hänellä on.»
»Paninpa ne talteen, kun aioin lunastaa itseni vapaaksi orjuudesta»,
sanoi Gurth.
»Aika pöllö olitkin», vastasi yksi rosvoista. »Kolme puolituopillista
väkevää olutta juotuasi olisit ollut yhtä vapaa kuin isäntäsikin, ja
vieläpä vapaampikin, jos hän on saksilainen niinkuin sinä.»
»Onhan se valitettavasti totta», myönsi Gurth. »Mutta jos näillä
kolmellakymmenellä sekiinillä saan lunastaa itseni vapaaksi teidän
käsistänne, niin hellittäkää käteni, jotta voin maksaa rahat teille.»
»Maltapas», sanoi yksi rosvoista, joka näkyi olevan muiden päällikkö,
»sisältäähän tuo kainalossasi oleva pussi, sen verran kuin mekon kautta
voin tuntea, enemmänkin rahaa kuin mitä sanot siinä olevan.»
»Ne ovat minun herrani, kelpo ritarin omaisuutta», vastasi Gurth.
»Niistä en olisi hiiskunut sanaakaan, jos olisitte tyytyneet minun omiin
rahoihini.»
»Kunnon mies taitanet ollakin», arveli rosvo, »sen voin todistaa. Emmekä
me ole niin ylen kiihkoisia Pyhän Nikolauksen palvelijoita, ettemme
sallisi sinun kolmenkymmenen sekiinisi päästä kynsistämme, jos vain
rehellisesti puhut meille kaikki. Annapas kuitenkin sinulle uskottu
aarre vähäksi aikaa minun haltuuni.» Näin sanoen hän otti Gurthin
povesta nahkapussin, joka sisälsi Rebekan antaman kukkaron ynnä tähteet
Perinnöttömän ritarin sekiineistä. Sen jälkeen hän jatkoi tutkintoaan.
»Kuka sinun isäntäsi on?»
»Perinnötön ritari», vastasi Gurth.
»Sekö», kysyi rosvo, »jonka väkevä peitsi tämänpäiväisissä turnajaisissa
sai voiton? Mikä on hänen nimensä ja sukunsa?»
»Hänen tahtonsa on», vastasi Gurth, »että ne ovat pidettävät salassa.
Ette ainakaan minulta saa niistä vähintäkään vihiä.»
»Mikä sitten on oma nimesi ja sukusi?»
»Jos sen virkkaisin», sanoi Gurth, »niin kenties voisitte arvata, kuka
herrani on.»
»Oletpa aika itsepäinen junkkari», sanoi rosvo, »mutta se asia jääköön
tuonnemmaksi. Mistä herrasi on tämän kullan saanut? Onko hän sen
perinyt, vai millä tavalla se on hänelle karttunut?»
»Oivalla peitsellään hän on sen saanut», vastasi Gurth. »Tämä pussi
sisältää lunnaat neljästä kelpo hevosesta ja neljistä kunnon
varusteista.»
»Kuinka paljon siinä on?»
»Kaksisataa sekiiniä.»
»Eikö enempää kuin kaksisataa sekiiniä!» sanoi rosvo. »Onpa sinun
herrasi hyvin helpolla päästänyt voitetut, aivan liian vähillä
lunnailla. Nimitä minulle, ketkä tämän kullan maksoivat.»
Gurth nimitti voitetut ritarit.
»Entä temppeliherra Brian de Bois-Guilbertin varusteet ja ratsu?
--Näethän, ettet voi minua pettää!»
»Herrani», sanoi Gurth, »ei huoli temppeliherralta ottaa mitään muuta
paitsi hänen sydänverensä. He ovat verivihollisia eivätkä siis voi
vaihtaa kohteliaisuudenosoituksia keskenään.»
»Vai niin!» sanoi rosvo, ja oli sen sanottuansa hetken aikaa ääneti. »Ja
miksi kävit nyt Ashbyssä niin kalliin taakan kanssa?»
»Olihan minulla asiaa», sanoi Gurth. »Iisakille, Yorkin juutalaiselle,
minun tuli maksaa hinta niistä varustuksista, jotka hän oli hankkinut
herralleni näitä turnajaisia varten.»
»Ja paljonko maksoit Iisakille? -- Luulisipa, painosta päättäen, että
tässä pussissa vielä on jäljellä kaksisataa sekiiniä.»
»Minä maksoin Iisakille», sanoi saksilainen, »kahdeksankymmentä
sekiiniä; mutta hän antoi minulle sen sijaan sata sekiiniä takaisin.»
»Hä! Mitä!» huusivat rosvot kaikki yht'aikaa. »Pilkkanako tohdit meitä
pitää, kun laskettelet tämmöisiä hulluja valheita?»
»Se, minkä teille kerroin», vakuutti Gurth, »on yhtä totta kuin että kuu
tuolla taivaalla paistaa. Katsokaa nahkapussiini, niin saatte nähdä
juuri saman summan silkkikukkarossa, erilleen pantuna muusta kullasta.»
»Ajattele, mitä puhut, mies», sanoi päällikkö, »puhuthan juutalaisesta
-- Israelin miehestä -- jonka käsistä on yhtä vaikea periä kultiansa
kuin kerätä Palestiinan kuivista hietikoista kupillinen vettä, jonka
toivioretkeläinen on kaatanut maahan.»
»Heidän sydämissään ei ole armoa», lisäsi toinen rosvoista, »enempää
kuin kruunun ryöstövoudissa, jollei hänen sormiansa ole voideltu.»
»Asia on kuitenkin niinkuin sanoin», vakuutti Gurth.
»Iskekää tulta», sanoi päällikkö, »minä tahdon katsella tuota kukkaroa.
Ja jos niin on, kuin tämä mies kertoo, niin eipä juutalaisen
anteliaisuutta ole pidettävä paljoa vähempänä ihmeenä kuin tuota
kalliosta uhkuvaa lähdettä, joka korvessa pelasti hänen esi-isänsä.»
Tulta iskettiin käskyn mukaan, ja rosvo otti tutkiaksensa kukkaroa. Muut
tunkeutuivat hänen ympärilleen, ja nekin kaksi, jotka pitivät kiinni
Gurthista, helpottivat hiukan otettansa ja kurottivat kaulaansa, jotta
hekin saisivat nähdä miten tutkimus päättyisi. Tätä heidän
huolimattomuuttansa käytti Gurth heti hyväkseen, tempautui äkillisellä
ponnistuksella irti heistä ja olisi päässyt pakoon, jos olisi hennonut
jättää herransa omaisuuden alttiiksi. Mutta semmoinen ei ollut hänen
aikomuksensa. Hän kiskaisi nuijasauvan yhden rosvon käsistä, löi maahan
päällikön, joka ei ollut aavistanutkaan hänen yritystänsä, ja oli jo
vähällä saada rahapussin takaisin ryöstetyksi. Mutta rosvot olivat
nopsat hekin ja koppasivat jälleen sekä pussin että uskollisen Gurthin
kiinni.
»Senkin vietävä!» huusi päällikkö nousten maasta; »oletpa halkaissut
kalloni. Tämmöisestä hävyttömyydestä saisit pahan palkan, jos sinulla
olisi tekemistä muiden meidän ammattimme miesten kanssa. Kohta saat
kuulla päätökseni kohtalostasi. Ensiksi kuitenkin puhukaamme herrastasi.
Ritarin asia ensin, sitten asemiehen, niinhän on ritarisäännöissä
määrätty järjestys. -- Pysy sill'aikaa alallasi! Sillä jos vielä kerran
liikahdat, niin saat tästä iskun, joka tekee jäsenesi liikkumattomiksi
ikipäiviksi. -- Pojat!» lisäsi hän sitten kääntyen tovereittensa
puoleen, »tähän kukkaroon on kudottu hebrealaisia kirjaimia, ja meidän
täytyy siis uskoa tämän miehen juttu todeksi. Hänen isäntänsä, vaeltavan
ritarin omaisuudesta emme saata tullia ottaa. Hänen tilansa on niin
suuresti meidän tilamme kaltainen, ettei meidän sovi ryöstää mitään
häneltä. Koira ei saa purra toista koiraa, missä on niin paljon susia
sekä kettuja purtavana.»
»Meidänkö kaltainen?» kysyi yksi joukosta. »Olisipa hauska tietää, miten
tämä vertailu on ymmärrettävä.»
»Kas, sinua pöllöpäätä», vastasi päällikkö. »Eikö hänkin ole köyhä ja
perinnötön samoin kuin me? -- Eikö hänkin hanki itselleen elatusta
miekkansa kärjellä samoin kuin me? -- Eikö hän ole lyönyt
Front-de-Boeufiä ja Malvoisinia, samoinkuin me tekisimme, jos voisimme?
Eikö hän ole saman Brian de Bois-Guilbertin verivihollinen, jota meillä
on niin paljon syytä pelätä? Ja jollei kaikkia näitä syitä olisikaan,
niin pitäisikö meidän osoittaa suurempaa kovasydämisyyttä kuin uskoton,
hebrealainen juutalainen on tehnyt?»
»Ei suinkaan, ei suinkaan, sehän olisi häpeä», mutisi toinen; »mutta ei
meillä vain sinä aikana kun palvelin vanhan, oivan Gandelynin joukossa,
kuitenkaan ollut niin herkkä omatunto. -- Ja entä tuo rivosuinen moukka
-- pääseekö hänkin ehein nahoin?»
»Ei millään muotoa, jos vain _sinussa_ on miestä häntä nylkemään»,
vastasi päällikkö. »Kuule, mies», lisäsi hän kääntyen Gurthin puoleen,
»osaatko käyttää sauvaa yhtä nopeasti kuin olet kärkäs siihen
tarttumaan?»
»Minun luullakseni», tokaisi Gurth, »sinä itse parhaiten voisit vastata
tähän kysymykseen.»
»Niin, totta maar, kyllähän sinä annoit minulle kelpo sivalluksen»,
vastasi päällikkö, »mutta jos annat tällekin ystävälle yhtä oivallisen,
niin pääset tullitta. Ja jollet sitä saa toimeen -- no, totta maar
silloin minun, koska olet niin uljas junkkari, täytynee maksaa sinun
lunnaasi omasta taskustani. -- Sauva käteen, Mylläri», lisäsi hän, »ja
kavahda päätäsi. Ja te toiset, hellittäkää irti miehestä ja lainatkaa
hänelle sauva. -- Täss' on valoa tarpeeksi selän löylytykseksi.» Kun
molemmat taistelijat olivat saaneet sauvan käteensä, astuivat he
keskelle lakeutta, jotta heillä olisi täysi kuutamo apunaan. Toiset
rosvot nauroivat ja huusivat kumppanilleen: »Mylläri, varjele
jauhoitusveroasi!» Mylläri puolestaan tarttui aseeseensa varren
keskikohdasta, pyöritellen sitä päänsä yläpuolella tavalla, jota
ranskalaiset nimittävät _faire le mouliment_ (myllyn pyörittämiseksi),
ja huusi kerskailevasti: »Käy päälle, maamoukka, jos uskallat -- ja
saatpa kokea, kuinka myllärin koura puraisee!»
»Jos olet mylläri», vastasi Gurth pelottomasti, pyöritellen hänkin
asettansa yhtä kätevästi päänsä yläpuolella, »niin oletpa
kaksinkertainen varas, joten minä, rehellinen mies, en pelkää sinua.»
Näin härnäiltyään toisiaan molemmat taistelijat kävivät toistensa
kimppuun. Muutamia minuutteja he taistelivat kumpainenkin yhtä suurella
voimalla, miehuudella ja taidolla, väistäen ja vastaten toistensa
sivalluksia mitä tuimimmalla nopeudella. Lakkaamatta kalahtelivat heidän
aseensa, niin että kauempaa kuuntelija olisi saattanut luulla vähintään
kuusi miestä olevan kahakassa kummallakin puolella. Paljon vähemmänkin
tuimia ja vaarallisia taisteluita on kelpo kuusimittarunon säkeillä
kerrottu. Mutta Myllärin ja Gurthin taistelu on jäänyt laulussa
ylistämättä, sillä siellä ei ollut läsnä pyhitettyä runoniekkaa, joka
olisi osannut ansion mukaan kuvata sen monivaiheista menoa. Tahdonpa
kuitenkin -- vaikka sauvataistelut meidän aikoinamme ovat jo tulleet
vanhanmuotisiksi -- koettaa, sen verran kuin kykenen, ylistää noita
uljaita sankareita.
Kauan aikaa taistelu oli tasaväkistä; mutta viimein Mylläriltä alkoi
maltti loppua, kun hän näki saaneensa niin vahvan vastustajan ja kuuli
kumppaniensa nauravan, joita, niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa aina
käy, huvitti hänen harminsa. Mutta tämmöinen maltittomuus ei sovi
sauvataisteluun, missä kylmäverisyys on välttämätöntä. Siitä syystä
Gurth, joka mielenlaadultaan oli jörömäinen, mutta vakava, sai nyt
etuotteen, jota hän suurella taidolla osasikin käyttää hyödyksensä.
Mylläri kävi huimasti päälle sivaltaen milloin sauvan ponnella, milloin
varrella, ja yritteli päästä likemmäksi vastustajaansa. Gurth puolestaan
koetti vain puolustaa itseään, pitäen kätensä noin kyynärän verran
erillään toisistaan, ja varjellen päätään sekä vartaloaan siten, että
hän nopeasti vaihtoi asetta kädestä käteen. Näin hän vain suojeli
itseään hätäilemättä käyttäen silmäänsä, käsiänsä ja jalkojansa. Mutta
kun hän vihdoin huomasi, että vastustaja alkoi hengästyä, iski hän
vasemmalla kädellään sauvansa suoraan vasten Myllärin kasvoja, ja kun
tämä yritti sitä väistää, sujahutti Gurth oikean kätensä vasemman sijaan
ja sivalsi aseensa täyttä vauhtia vastustajan vasemmalle korvalliselle,
niin että Mylläri kaatua maiskahti pitkäkseen nurmikolle. »Kas sen teit
kelpo tavalla ja kuin oikea mies!» huusivat rosvot. »Eläköön suora meno
ja vanha Englanti! Saksilainen on pelastanut sekä rahat että nahat, ja
Mylläri tavannut voittajansa sauvataistelussa.»
»Nyt saat mennä tiehesi, veikkonen», sanoi päällikkö Gurthille omallakin
sanallaan vahvistaen yleistä huutoa; »ja minä panen kaksi miehistäni
saattamaan sinua parasta tietä myöten herrasi teltalle. Heidän pitää
varjella sinua muista yölinnuista, joiden omatunto ei ole yhtä herkkä
kuin meidän; sillä paljon on sentapaisia liikkeellä tämmöisenä yönä.
Muista kuitenkin yksi asia», lisäsi hän ankaralla äänellä, »muistakin,
ettet ole tahtonut virkkaa omaa nimeäsi -- älä siis kysy myöskään meidän
nimiämme äläkä koettele tiedustella, keitä tai mitä miehiä me olemme!
Sillä jos semmoiseen uteluun ryhdyt, joudut pahempaan pulaan kuin missä
nyt olet ollut.»
Gurth kiitti päällikköä hänen kohteliaisuudestaan ja lupasi panna
varoituksen muistiin. Kaksi rosvoista otti nyt sauvat käteensä; he
käskivät Gurthin seurata heidän kantapäillään ja rupesivat rivakasti
astumaan viidakon kautta kulkevaa polkua ja likellä olevan mäen yli.
Viidakon reunalla tuli kaksi miestä vastaan, mutta kun Gurthin saattajat
kuiskasivat heidän korvaansa, katosivat he metsään ja antoivat
vaeltajain rauhassa kulkea eteenpäin. Tästä seikasta Gurth arvasi, että
rosvojoukko oli suurilukuinen ja että heidän kokouspaikkansa oli
vartijoilla turvattu.
Heidän tultuaan aukealle kankaalle, mistä yhä vielä olisi ollut vaikeata
osata kotiin, veivät rosvot Gurthin suoraa tietä pienen kummun harjalle.
Sinne näkyi kuutamon valossa taistelutantereen aitaus, valkoisina
hohtavat teltat tantereen kummassakin päässä sekä niiden koristuksina
olevat tuulessa liehuvat viirit. Sinne kuului myös laulunhyminää, jolla
vartijat koettivat lievittää yöllisen toimensa ikävää.
Tähän rosvot nyt pysähtyivät.
»Edemmäksi emme voi sinua saattaa», he sanoivat; »olisi varomatonta, jos
uskaltaisimme tuonne alas. -- Ja muista sinä puolestasi se varoitus,
jonka äsken sait -- pidä salassa, mitä tänä yönä on sinulle tapahtunut,
sitä sinulla ei ole syytä katua. Mutta jollet tottele meidän sanojamme,
niin et itse Lontoon Towerissakaan (linnassa) saa suojaa meidän
kostoltamme.»
»Hyvästi vain, kelpo miehet», sanoi Gurth, »kylläpä panen mieleen teidän
käskynne, älkääkä panko pahaksenne toivotustani, että pian ryhtyisitte
turvallisempaan ja rehellisempään ammattiin.»
Tällä tavoin he erosivat toisistansa. Rosvot palasivat samaa tietä kuin
olivat tulleet, ja Gurth jatkoi matkaansa herransa teltalle asti, missä
hän, saadusta kiellosta huolimatta, kertoi kaikki, mitä hänelle sinä
yönä oli tapahtunut. Perinnötön ritari kummasteli suuresti sekä Rebekan
lahjaa, jonka hän kuitenkin päätti lähettää takaisin, että myös rosvojen
jalomielisyyttä, mikä ominaisuus ei hänen mielestään sopinut heidän
ammattiinsa. Kauan ei hän kuitenkaan saanut ajatella näitä merkillisiä
seikkoja; sillä edellisen päivän väsymys sekä voimistumisen tarve
huomispäivän taistelun varalta vaativat välttämättömästi lepoa.
Ritari kävi siis makaamaan kallisarvoiseen vuoteeseen, joka seisoi
teltan nurkassa; ja uskollinen Gurth ojensi karskit raajansa
karhuntaljalle, joka oli levitetty matoksi maaperään. Hän paneutui
makaamaan teltan oven eteen, niin ettei kukaan häntä herättämättä voinut
astua sisään.