Näin puhuivat he; ajoivatpa näin
kylläistä sikokarjaa kotiin päin;
hangoittain vastaan, vinkuin, röhkien,
palasi lauma harjaksellinen.
POPEN _Odysseia_.
Sillä miellyttävällä kulmalla iloista Englantia, jonka läpi Don-joki
virtailee, oli entisaikoina laaja metsä. Se peitti enimmän osan niitä
kauniita kunnaita ja laaksoja, mitkä leviävät Sheffieldin ja hauskan
Doncasterin kaupungin välillä. Vielä nytkin on tämän laajan metsän
tähteitä nähtävänä Wentworthin ja Wharncliffe Park'in komeiden
herraskartanoiden ympärillä sekä Rotherhamin seudulla. Näillä tienoin
asusti muinoin tarukuulu Wantleyn lohikäärme. Siellä oteltiin monet
Ruusujen sisällissodan tuimimmista taisteluista.[1] Näillä seuduin oli
myös muinoin pesäpaikkansa niillä rohkeilla rosvoparvilla, joiden teot
ovat Englannin kansanlauluissa saaneet niin suuren maineen. Tämän seudun
ollessa tapaustemme päänäyttämönä vie kertomuksemme ajankohta meidät
takaisin Rikhard I:n hallitusajan loppupuoleen, jolloin epätoivoiset
alamaiset kuninkaan poissaollessa valtoinaan isännöivien pikkutyrannien
sortamina ikävöivät hartaasti hänen palaamistaan pitkästä vankeudesta,
vaikkakin alkaen jo epäillä sitä koskaan näkevänsä. Aatelisherrat,
joiden valta Tapani-kuninkaan aikana oli paisunut kohtuuttomaksi ja
jotka Henrik II:n valtioviisaus töintuskin oli saanut lannistetuksi
jonkinlaiseen kuuliaisuuteen kruunua kohtaan, olivat nyt taas
yltyneet entiseen vallattomuuteensa. Ylenkatsoen Englannin
valtioneuvoston heikkoa valtaa, he vahvistivat linnojansa, enensivät
palvelijajoukkojaan, pakottivat kaikki ympärillä asujat vasalleikseen ja
koettivat kukin kaikin mahdollisin keinoin hankkia itselleen tarpeeksi
suuren mahdin voidakseen ottaa tehokkaasti osaa niihin kansakunnan
sisäisiin myllerryksiin, jotka näyttivät olevan tulossa.
Alhaisen aateliston eli niin sanottujen vapaatilallisten asema kävi nyt
sangen turvattomaksi, vaikka Englannin perustuslain sekä kirjaimen että
hengen mukaan heidän olisi pitänyt olla aivan itsenäisiä ja
lääninherrojen tyranniudesta vapaita. He saattoivat tosin, niinkuin he
enimmäkseen tekivätkin, ostaa itselleen joksikin ajaksi rauhan,
asettumalla jonkun läheisen pikkuhallitsijan suojeluksen alaiseksi,
ottamalla vastaan läänitysvirkoja hänen hovissaan tai sitoutumalla
molemminpuolisin liitto- ja puolustussopimuksin auttamaan häntä hänen
hankkeissaan. Mutta tämän rauhan hintana oli luopuminen itsenäisyydestä,
joka on niin kallis jokaiselle englantilais-sydämelle, sekä varma vaara
joutua osallistumaan jokaiseen hurjaan yritykseen, mihin kunnianhimo
saattoi suojelusherraa yllyttää. Toiselta puolen oli mahtavilla
paroneilla niin monet ja monenlaiset rasitus- ja sortokeinot käsissään,
ettei heiltä koskaan puuttunut tekosyytä ja harvoin haluakaan ahdistaa
ja vainota häviön partaalle saakka jokaista heikompaa naapuriansa, joka
yritti irtautua heidän valtiudestaan sekä luottaa siihen, että hänen
viattomuutensa ynnä maan laki turvaisivat hänet melskeisenkin ajan
vaaroilta.
Tätä aateliston sortoa ja alhaisen kansan kurjuutta oli vielä omansa
pahentamaan eräs Normandian herttuan Wilhelmin valloituksesta johtuva
seikka. Neljä miespolvea ei ollut riittänyt sekoittamaan normannien ja
anglosaksien toisilleen vihamielistä verta taikka yhdistämään yhteisen
kielen ja yhteisten etujen siteillä kahta vihamielistä rotua, joista
toinen yhä rehenteli voitoistaan ylpeillen, toinen huokaili kaikkien
tappion seurausten alaisena. Hastingsin tappelussa saavutettu voitto oli
antanut kaiken vallan normannilaisen aateliston käsiin, ja tätä
valtaansa, sen historiamme todistaa, he eivät olleet käyttäneet
pehmeällä kädellä. Saksilaiset ruhtinas- ja ylimyssuvut, harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, olivat sukupuuttoon hävitetyt tai
menettäneet kaiken omaisuutensa. Ei myöskään ollut monta toiseen tai
vielä alhaisempaan kansanluokkaan kuuluvaa, jotka olisivat hallinneet
omia tiluksiaan isiensä maassa. Hallitus oli kauan aikaa katsonut
tarpeelliseksi kaikin keinoin, niin laillisin kuin laittominkin,
vähentää sen kansanosan voimaa, jonka arveltiin, ja syystä kyllä,
hautovan sydämessään sammumatonta vihaa voittajia kohtaan. Kaikki
normannilaissukuiset kuninkaat olivat selvästi osoittaneet suosivansa
normannilaisia alamaisiaan. Metsästyslait ynnä monta muuta saksilaisten
perustuslakien lempeämmälle, vapaammalle hengelle yhtä vierasta
säännöstä oli sälytetty kukistettujen asukkaiden hartioille ikäänkuin
lisäämään läänityskahleitten jo muutenkin rasittavaa painoa. Kuninkaan
hovissa ja ylimysten linnoissa, missä hovin komeutta ja loistoa
matkittiin, ei kuulunut muuta kieltä kuin normannilaisranskaa.
Oikeusistuimissa annettiin lausunnot ja päätökset samalla kielellä.
Sanalla sanoen, ranska oli arvokkuuden ja ritarillisuuden, vieläpä
oikeudenkin kielenä, samalla kuin paljon miehekkäämpi ja ytimekkäämpi
anglosaksin kieli oli jäänyt yksistään talonpoikien ja palvelijoiden
käytettäväksi, jotka eivät muuta osanneet. Välttämätön kanssakäynti maan
valtiaiden ja niiden poljettujen, alhaisten olentojen välillä, jotka
tuota maata viljelivät, loi kuitenkin vähitellen ranskan ja anglosaksin
kielten sekamurteen, jolla kumpaisetkin saattoivat ilmoittaa ajatuksensa
toisilleen. Tämä välttämättömyys muodosti näin vähitellen meidän
nykyisen englanninkielemme, jossa voittajain ja voitettujen kielet ovat
niin onnistuneesti sulautuneet yhteen ja joka sittemmin on saanut
runsaita lisävaroja sekä klassillisista että Etelä-Euroopan kansojen
elävistä kielistä.
Tämän asiaintilan mainitsemista olen pitänyt tarpeellisena tavallisen
lukijan vuoksi, joka muuten ei kenties muistaisi, että, vaikka Wilhelm
II:n hallitusajan jälkeen ei mikään suuri historiallinen tapaus,
semmoinen kuin sota tai kapina, todistakaan anglosaksien olemassaoloa
eri kansana, kuitenkin suuret kansalliset eroavaisuudet heidän ja
valloittajien välillä, muisto siitä, mitä he ennen olivat olleet ja
mihin asemaan nyt sortuneet, estivät edelleenkin aina Edward III:n
aikaan saakka normannilaisvaltauksen lyömiä haavoja menemästä umpeen ja
pitivät yllä erottavaa rajaa normannilaisten voittajien ja saksilaisten
voitettujen välillä.
* * * * *
Laskeutuva aurinko loi viimeisiä säteitänsä eräälle reheväruohoiselle
aukeamalle luvun alussa mainitsemassamme metsässä. Sadat leveälatvaiset,
lyhytrunkoiset, laajalehväiset tammet, jotka kenties olivat aikoinaan
nähneet roomalaissoturien uljaan marssinnan, ojentelivat pahkuraisia
oksiaan mitä suloisimman vihreän nurmimaton ylitse. Paikoittain niiden
välissä kasvoi pyökki- ja pähkinäpuita sekä monenlaisia pensaita niin
tiheässä, että laskevan auringon vaakasuorat säteet eivät päässeet
tunkeutumaan läpi. Toisin paikoin ne olivat etäämpänä toisistaan,
jättäen välilleen tuollaisia pitkiä, mutkittelevia lehtokujia, joiden
sokkeloihin silmä niin mielellään eksyy, kuvaillen niitä vielä
jylhempiin, autiompiin metsän kätköihin johtaviksi poluiksi. Paikoin
auringon punertavat säteet loivat taittuneen kelmeän valojuovan, joka
osaksi ikäänkuin takertui puiden murtuneille oksille ja sammaltuneille
rungoille, paikoin ne valaisivat loistaviksi läikiksi ne nurmikon
kohdat, joihin ne osuivat. Jokseenkin avara, aivan lakea paikka keskellä
tätä aukeamaa näytti ennen muinoin olleen pyhitettynä druiidien
pakanallisille menoille, sillä siinä näkyi yhä vielä, pienellä kummulla,
joka muodoltaan oli niin säännöllinen, että se näytti käsin tehdyltä,
muutamia piiriin asetettuja hakkaamattomia, suuria kiviä. Seitsemän
seisoi vielä pystyssä; muut olivat poissa paikoiltaan, arvatenkin jonkun
uskonintoisen kristinoppiin kääntyneen vyöryttäminä, viruen mikä
kyljellään liki entistä paikkaansa, mikä kummun vietteelle sortuneena.
Vain yksi iso kivi oli vierinyt aivan alas, ja osuen tukkeeksi pieneen
puroon, joka hiljaa pujottelihe kummun juuritse, nostatti
vastustuksellaan heikon, solisevan äänen rauhallisesta ja muuten
äänettömästä purosta.
Kaksi ihmistä oli tämän maiseman täydennyksenä. Heidän ulkomuotonsa ja
pukunsa ilmaisivat samaa rajua ja karkeaa laatua, mikä näinä vanhoina
aikoina oli ominainen Yorkshiren läntisen piirikunnan metsämaille.
Vanhemmalla miehistä oli tuima, raaka metsäläisulkomuoto. Hänen pukunsa
oli mitä yksinkertaisinta laatua: tiukka, hihallinen mekko, tehty jonkin
eläimen taljasta, johon karvat oli alkujaan jätetty paikoilleen, mutta
joka nyt oli niin monesta kohdin paljaaksi kulunut, että olisi ollut
vaikea jäljellä olevista tupsuista päättää, minkä otuksen talja se oli.
Tämä alkuperäinen pukine ulottui kaulasta polviin asti ja toimitti
yksinään kaikkien tavallisten ruumiinverhojen virkaa. Kaulanreikä oli
juuri niin leveä, että pää mahtui läpi, josta saattoi päättää, että se
pantiin päälle pään ja hartioiden yli vetämällä, niinkuin nykyaikainen
paita tai muinainen rengashaarniska. Metsäkarjunnahkaisilla pauloilla
kiinnisidotut kurpposet suojelivat jalkoja, ja sääriin oli taidokkaasti
kierretty ohuet nahkaviilekkeet, jotka ylettyivät pohjetta ylemmäksi,
mutta jättivät polvet paljaiksi, niinkuin Skotlannin ylämaalaisten
puvuissa. Leveällä nahkavyöllä, jonka pitimenä oli vaskisolki, oli mekko
vedetty kokoon vyötäisiltä ja siten saatettu vielä tiukemmin
ruumiinmukaiseksi. Vyöstä riippui toisella puolen jonkinlainen kukkaro,
toisella pässinsarvi, jossa oli suutin puhaltamista varten. Samaan
vyöhön oli myös pistetty tuollainen pitkä, leveä, teräväkärkinen ja
kaksiteräinen puukko, jossa oli metsäkauriin sarvesta tehty kahva, ja
jollaisia niillä tienoin valmistettiin jo silloinkin Sheffieldin
puukkojen nimellä. Päässä ei miehellä ollut mitään; sen ainoana verhona
oli hänen oma paksu, vanunut ja pörröinen tukkansa, jonka väri oli
auringon paahteessa palanut tummanpunervaksi, ruosteenkarvaiseksi,
muodostaen vastakohdan poskia peittävälle parralle, joka oli pikemmin
keltainen, merenpihkan värinen. Yksi ainoa osa hänen puvustaan on vielä
mainitsematta, ja se onkin siksi merkillinen, ettemme voi sitä
sivuuttaa. Se oli koiran kaulahihnan tapainen, umpeen juotettu
vaskirengas, niin väljä, ettei se ahdistanut hengitystä, mutta samalla
niin ahdas, ettei sitä voinut saada pois muuten kuin poikki viilaamalla.
Tähän eriskummalliseen kaulukseen oli saksilaisin kirjaimin piirretty
seuraava kirjoitus: »Gurth, Beowulphin poika, on Cedrikin, Rotherwoodin
herran, perintö-orja».
Sikopaimenen vieressä -- sellainen oli näet Gurthin virka -- istui
kaatuneella druiidin-kivellä toinen mies, näöltään kymmenkunta vuotta
nuorempi. Hänen pukunsa, vaikka se muodoltaan muistutti kumppanin asua,
oli hienommista aineista ja eriskummallisemman näköinen. Takki oli
heleän purppuran värinen, ja siihen oli yritetty maalata
eriskummallisia, monivärisiä koukeroita. Takin päällä hänellä oli lyhyt
viitta, joka ulottui vain puoliväliin reittä; se oli punaisesta
vaatteesta -- vaikka koko lailla likaantunut -- ja päärmätty
heleänkeltaisella. Lyhyyteensä verraten oli viitta erinomaisen leveä,
niin että tätä kummannäköistä päällysvaatetta saattoi vetää väliin
enemmän toiselle, väliin toiselle olalle, tai kääriytyä kokonaan sen
sisään. Käsivarsissa oli ohuet hopeiset rannerenkaat ja kaulassakin
samasta aineesta rengas, jossa oli sanat: »Wamba, Älyttömän poika, on
Cedrikin, Rotherwoodin herran, orja». Tälläkin miehellä oli jalassa
samanlaiset kurpposet kuin hänen kumppanillaan, mutta nahkapaulojen
sijasta hänen säärensä oli verhottu jonkinlaisilla sääryksillä, joista
toinen oli punainen, toinen keltainen. Päässä hänellä oli lakki, jossa
oli useampia tiukusia, suunnilleen saman kokoisia kuin haukkojen
päähineihin oli tapana kiinnittää. Ne kilisivät joka kerta, kun mies
käänsi päätään, ja koska hän harvoin oli hetkeäkään liikahtamatta, niin
kilinää kuului melkein lakkaamatta. Lakin reunan ympärille oli ommeltu
leveä nahkakaistale, jonka yläpäähän oli leikattu hampaita, niin että se
näytti kruunulta. Sen sisästä lakki jatkui pitkäksi suipuksi, joka
riippui alas toiselle olkapäälle vanhanaikaisen yömyssyn tai nykyisen
husaarilakin tavoin. Tähän lakin osaan oli tiukuset kiinnitetty. Siitä
sekä lakin muusta muodosta ja myös miehen omasta, puoleksi hupsusta,
puoleksi viekkaasta kasvojenilmeestä oli helppo nähdä, että hän kuului
kotinarrien luokkaan, joita suuret herrat niinä aikoina pitivät
kartanoissaan niiden pitkien, ikävien hetkien hupina, jotka heidän oli
vietettävä huoneessa. Hänelläkin oli, niinkuin toisella miehellä, vyöstä
riippuva kukkaro, mutta ei torvea eikä puukkoa, koska hänen luultavasti
arveltiin kuuluvan siihen luokkaan ihmisiä, joiden käsiin on vaarallista
uskoa teräaseita. Sen sijaan hänellä oli puinen miekka, sen tapainen,
millä harlekiini nykyajan teatterissa tekee ihmeitään.
Jos näiden molempien miesten puvut olivat erilaisia, niin heidän
ulkomuotonsa ja käytöksensä eroavaisuus oli vieläkin suurempi. Maaorja
oli näöltään surullinen ja synkkä. Hänen maahan luodut silmänsä
ilmaisivat syvää toivottomuutta, jota olisi voinut pitää miltei
tylsyytenä, jollei punoittavista silmistä joskus välähtävä leimaus olisi
todistanut, että synkän toivottomuuden alla kyti sorron nostattama viha
ja vastarinnan halu. Wamban muodossa sitävastoin, niinkuin hänen
luokkansa ihmisillä tavallisesti, ilmeni jonkinlaista joutilasta
uteliaisuutta ja levotonta maltittomuutta, joka ei sallinut hänen pysyä
liikkumatta eikä levossa, ynnä lisäksi rajatonta itseensätyytyväisyyttä
oman asemansa ja ulkoasunsa johdosta. Heidän keskustelunsa kävi
anglosaksin kielellä, joka, niinkuin jo ylempänä on mainittu, oli
tavallinen alempien kansanluokkien keskuudessa, normannilaisia sotilaita
ja suurten lääninherrojen kotipalvelijoita lukuunottamatta. Mutta koska
nykyistä lukijaa ei paljon valaisisi, jos tämä keskustelu pantaisiin
tähän alkukielellä, niin pyydämme saada siitä tarjota seuraavan
käännöksen:
»Pyhä Withold kirotkoon nuo lemmon siat!» huusi sikopaimen puhallettuaan
rämeän törähdyksen torvestaan kutsuakseen hajonnutta sikolaumaansa
kokoon. Siat vastasivatkin kutsuun yhtä kauniilla nuotilla, mutta eivät
kuitenkaan kiirehtineet heittämään kesken lihottavaa tammen- ja
pyökinterho-ateriaansa tai lähtemään liikkeelle puron lieterannalta,
missä muutamat niistä puoleksi mutaan vajonneina mukavasti loikoivat,
kaitsijansa kutsusta vähääkään välittämättä. »Pyhä Withold kirotkoon nuo
siat ja minut myöskin!» sanoi Gurth. »Jolleivät kaksijalkaiset sudet
sieppaa niistä joitakin saaliikseen ennen yötä, niin en ole rehellinen
mies. Tänne, Fangs, Fangs!» hän huusi kohti kurkkuansa pörrökarvaiselle,
sudennäköiselle koiralle, puoleksi pihakoiran, puoleksi metsäkoiran
sukua olevalle elukalle, joka lönkytteli ympäri, ikäänkuin ollaksensa
isännän apuna kerätessä kokoon vastahakoisia röhkijöitä, mutta itse
asiassa -- liekö se sitten johtunut sikopaimenen käskyjen
väärinkäsittämisestä tai tehtäviensä taitamattomuudesta tai
ilkeämielisyydestä -- se ajeli vain sikoja sinne tänne ja pahensi asiaa,
jota oli auttavinaan. »Piru kiskokoon siltä hampaat», sanoi Gurth, »ja
pirun muori korventakoon metsänvartijan, joka leikkaa pois kynnet
koiriemme etukäpälistä, niin ettei niistä ole mihinkään! Tule, Wamba, ja
auta minua, jos olet mies! Kierrä kummun taitse tuulenpuolelle laumaa;
silloin, tuulen päälle päästyäsi, voit ajaa sen tänne yhtä sievästi,
kuin jos ne olisivat viattomia karitsoita.»
»Totta puhuen», vastasi Wamba paikaltaan liikahtamatta, »olen
tiedustellut säärieni ajatusta asiasta, ja ne ovat ehdottomasti sitä
mieltä, että olisi epäystävällinen teko minun korkeaa persoonaani ja
kuninkaallista vaatevarastoani kohtaan, jos koreassa puvussani tarpoisin
noiden rapakoiden halki. Sentähden, Gurth, minun neuvoni olisi, että
kutsuisit pois Fangsin ja jättäisit laumasi kohtalonsa huomaan; ja
kohdatkootpa ne marssivia sotilasparvia tai henkipattorosvoja tai
pyhiinvaeltajajoukkueita, se kohtalo voi tuskin olla muu, kuin että ne
ennen aamua, sinun suureksi helpotukseksesi ja iloksesi, ovat muuttuneet
normanneiksi.»
»Sikaniko ilokseni muuttuisivat normanneiksi!» huusi Gurth. »Selitä se
minulle, Wamba, sillä minulla on liian kova pää ja liian synkkä mieli
selittämään arvoituksia.»
»No, miksi sanot noita röhkijöitä, jotka nelin kontin juoksentelevat?»
»Sioiksi, narri, tietysti sioiksi!» sanoi paimen. »Senhän joka narrikin
tietää.»
»Ja sika on hyvä saksilais-sana», jatkoi narri. »Mutta miksi sanot
sikaa, kun näet sen nyljettynä ja perattuna ja halottuna ja jaloista
ripustettuna niinkuin maan kavaltajan?»
»Pork» (läskiksi),[2] vastasi sikopaimen.
»Hyväpä, kun joka narri senkin tietää», sanoi Wamba. »Ja 'pork' on
tietääkseni hyvää normannilais-ranskaa. Niinkauan siis kuin elukka elää
ja on saksilaisen orjan hoidossa, sillä on saksilainen nimi. Mutta kun
se on viety linnaan, aatelisherrani pitoihin, niin samassa se muuttuu
normanniksi ja saa nimen 'pork'. Mitä sinä tästä arvelet, Gurth
ystäväni, hä?»
»Kyllähän se opinkappale on liiankin tosi, Wamba veliseni, kuinka sitten
lie tullutkin sinun narrin-kalloosi.»
»Voinpa antaa sinulle vielä enemmänkin oppia», jatkoi Wamba samaan
sävyyn. »Minä tunnen kylänvanhimman Ox'in (härän), joka pitää
saksilaisen sukunimensä, niinkauan kuin hän on sinun kaltaisesi orjan ja
palvelijan hoidossa, mutta muuttuu Beefiksi (häränpaistiksi), tuliseksi
ranskalaiseksi keikariksi, niin pian kuin hänet tuodaan niiden
korkea-arvoisten leukojen eteen, joiden purtavaksi hänet on aiottu.
Samaten myös herra Calf (vasikka) muuttuu monsieur de Veau'ksi; hän on
saksilainen kasvatettaessa, mutta ottaa itselleen normannilaisnimen,
heti kun pääsee herrain herkuksi.»
»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth, »surkeita totuuksia sinä puhelet.
Eipä meille ole paljon muuta omaksi jäänyt kuin ilma, jota hengitämme,
ja senkin näyttävät kovin vastenmielisesti meille jättäneen ainoastaan
sitä varten, että kykenisimme kestämään ne työt, jotka he sälyttävät
niskoillemme. Maukkaimmat ja lihavimmat herkut viedään heidän pöytäänsä;
kauneimmat tytöt joutuvat heidän vuodekumppaneikseen; parhaimmat,
uljaimmat poikamme otetaan heidän muukalaisten herrainsa sotamiehiksi,
ja heidän luunsa jäävät kaukaisiin maihin valkenemaan, eikä jäljelle jää
montakaan, joilla olisi halua tai voimaa suojella meitä
saksilaispoloisia. Jumala siunatkoon meidän isäntäämme Cedrikiä, hän on
miehen tavoin pannut karhunkynttä vastaan. Mutta nyt on Reginald
Front-de-Boeuf itse tulossa näille maille, ja saammepa nähdä, kuinka
pienen palkan Cedrik saa vaivastaan.» -- »Siko, siko!» huusi hän taas
koroittaen ääntänsä. »Hei, hei! Oikein, Fangs! Nyt ne ovat kaikki tyyni
edessäsi, ja ajat ne kiltisti tänne, kelpo poika!»
»Gurth», sanoi narri, »sinä luulet minua hupsuksi, muuten et niin
varomattomasti pistäisi päätäsi minun suuhuni. Jos Reginald
Front-de-Boeuf tai Filip de Malvoisin saisi hiukankin vihiä siitä, että
olet pitänyt kapinallista puhetta normannilaisia vastaan -- tuommoinen
vain halpa sikopaimen -- pianpa roikkuisit jossakin näistä puista
varoitukseksi kaikille, joita haluttaa puhua pahaa esivallassa.»
»Konna, et suinkaan kavaltane minua», sanoi Gurth, »kun itse houkuttelit
minua pahoihin sanoihin?»
»Kavaltane sinua!» vastasi narri. »Ei, sehän olisi täysipäisten
tapaista; ei hupsu osaa omaa etuansa niin hyvin ajaa -- mutta vaiti!
keitä tuolla?» sanoi hän kuunnellen useampien hevoskavioiden kopsetta,
jota oli samassa alkanut kuulua.
»Olkootpa keitä hyvänsä», vastasi Gurth, joka nyt oli saanut laumansa
kokoon ja Fangs-koiran avulla ajeli sitä eräälle noista hämäristä
lehtokujista, joita olemme koettaneet kuvailla.
»Mutta minäpä tahdon nähdä nuo ratsumiehet», sanoi Wamba; »kenties ne
ovat tulleet keijukaisten maasta ja tuovat sanomia Oberon-kuninkaalta.»
»Rutto sinut vieköön!» ärähti sikopaimen. »Tuommoisia puhut, kun ukkonen
jyrisee ja salamoi muutamien mailien päässä meistä. Kuulehan tuota
jyrinää! Ja kesäsateella en ole koskaan nähnyt tällaisia suuria pisaran
järkäleitä putoavan suoraan alas pilvistä. Tammienkin paksut oksat
huokaavat ja natisevat, vaikka ilma on aivan tyyni, ihan kuin myrskyn
tuloa ilmoittaen. Osaathan sinä, jos tahdot, järkeväkin olla; usko siis
kerran minua, ja lähdetään kotiin, ennenkuin ilma riehahtaa, sillä tästä
tulee hirvittävä yö.»
Wamba näytti ymmärtäneen tämän kehoituksen hyväksi ja seurasi
kumppaniaan, joka alkoi taivaltaa otettuaan nurmikolta suuren sauvansa.
Tämä uusi Eumaios riensi kiirein askelin pitkin metsänaukeamaa ajaen
Fangsin avulla soraäänisten hoidokkiensa laumaa edellään.