Minun olisi vaikea kuvitella syvempää, hisahtamattomampaa hiljaisuutta
kuin se, joka seurasi vanhan herran kiihoittuneita ja kiukkuisia
huudahduksia. Mutta niin syvä ja täydellinen kuin se olikin, kesti sitä
vain sekunnin verran. Turkiskauluksinen mies katkaisi sen omituisella
naurulla, jossa olin kuulevinani oudon sekoituksen ihmettelyä ja äkkiä
herännyttä epäilyä.
"Eikö timantti?" huudahti hän. "Noh, mr Ellerbrook, noh! Tiedämmehän
me, että se on timantti, ainutlaatuinen sittenkin. Eikö muka timantti!
Mrs Kennerley..."
"Totta kai se on timantti!" vakuutti rouva pilkallisesti nauraen.
"Ikäänkuin en minä tietäisi..."
Kuului äkkiä jyminää, ikäänkuin olisi pöytää jyskytetty; sitten
huudahti vanha mies entistä vihaisempana ja tuimistuneempana.
"Ikäänkuin en _minä_ tietäisi, hyvä rouva!" karjaisi hän. "Te? Mitä te
tiedätte timantista -- minuun verrattuna! Sanon teille, että tämä ei
ole mikään timantti, vaan mukailtu lelu. Mitä tarkoitatte tuomalla
minut tänne, tähän vieraaseen taloon -- mokomaa katsomaan. Minusta
tuntuu, että te olette petkuttajakopla, -- pois tieltäni, hyvä herra!"
"En ennenkuin ymmärrämme toisemme paremmin!" sanoi toinen mies häijy
sävy äänessä. "Me sanomme, että tämä on timantti, ettekä te lähde,
ennenkuin..."
Kuului hiljaista rynnistelyä tai sellaisen alkua. Kuiskaten sanasen
Rosalielle ja puristaen lujasti pistooliani työnsin varjostimen sivulle
ja astuin keskelle huonetta. Ison miehen käsi oli vanhan herrasmiehen
olalla; tämä kiemurteli ja vastusti hurjasti; pöydän ääressä seisova
mrs Kennerley parkaisi kummastuksesta minut nähdessään. Ja kun
turkiskauluksinen kääntyi suu avoinna tuijottamaan, annoin minä hänen
kurkistaa pyssyni piippuun.
"Jättäkää vanha herra rauhaan, te siinä!" sanoin. "Ja nopeasti!"
Että hän koostaan ja pöyhkeilystään huolimatta oli arka raukka, sen
huomasin heti. Hänen lihava leukansa venähti rempalleen; hänen poskensa
kävivät taikinan harmaiksi, eikä hän ainoastaan pudottanut kättään,
vaan peräytyi naisen viereen. Vapisevana ja läähättävänä kääntyi vanha
herrasmies minuun päin.
"Kuka -- mitä -- mitä --" aloitti hän. "Te --"
"Olkaa huoletta, sir!" vastasin minä kiireellisesti. "Timanttiko tuo
lienee vai ei, minä tunnen koko jutun, ja olkoon se mitä tahansa, nämä
ihmiset ovat sen rosvonneet. Tuo nainen on varas, ja mies..."
Viimemainittu astahti eteenpäin, mutta peräytyi kohotetun pistoolin
edestä jälleen. Mutta mrs Kennerley pujahti sivupöydän luo. Sillä oli
messinkikello -- sitä lajia, joka koskettamalla pannaan helisemään. Hän
painoi sitä lujasti kämmenellään kerran, kahdesti. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului melua ovelta, se lensi auki, ja vaaleaverinen
koljo hyökkäsi sisälle pikku miehen seuraamana. Lyhyen tuokion he
seisoivat tuijottaen, kaiketikin hämmästyneinä nähdessään minut, jonka
olivat jättäneet sidotuksi ja avuttomaksi, nyt heiluttamassa pistoolia
kasvojensa edessä.
"Käsiksi häneen, Max", sähisi turkiskauluksinen mies. "Siltä puolelta
-- kaikki yhdessä!"
Mies empi hetkisen. Sitten hän lähestyi enempää epäröimättä. Minä
laukaisin, tähdäten suoraan hänen olkapäähänsä. Äärettömäksi
hämmästyksekseni seurasi pistoolini pamausta melkein heti toinen aivan
läheltä takaani, ja kun käännyin varmana, että olin osannut maaliini,
näin vanhan pikku herrasmiehen tyynesti ojentamassa revolveria pöydän
toisella puolella seisovaa miestä ja naista kohti. Näin myöskin, että
mies oli tarttunut vasemmalla kädellään oikeaan kyynärvarteensa, ja
kuulin hänen syytävän sadatuksia hampaittensa välitse.
"Minäkin olin aseistettu!" kuiskasi vanha herrasmies. "Vieraita ihmisiä
-- vieras talo! Oli mielestäni viisainta olla varuillaan. Teidän
miehenne -- sattuiko häneen?"
Minun mieheeni oli kylläkin sattunut. Hän oli keikahtanut selälleen
saman tuolin ylle, jolle oli minut paiskannut, ja kaatuessaan hän oli
kimeästi kirkaissut. Mutta nyt hän oli istuallaan ja voihki. Siitä,
että hän oikealla kädellään piteli vasempaa olkapäätänsä, niveleen
kohdalta, minä päättelin ampuneeni luodin juuri siihen paikkaan, johon
olin aikonutkin. Toinen mies taas oli ensimmäisen pistoolin laukauksen
kuullessaan rientänyt ovelle, paiskannut sen auki ja hypännyt eteiseen.
Ja nyt hän yhtä kiireesti juoksi takaisin, kasvoiltaan kalpeana ja
pelosta luikaten.
"Poliiseja! Täällä -- pihan puolella -- katuovella! Toiseen huoneeseen
-- puutarhaikkunoista!"
Hän tempoi kaksoisovea, ja toiset kaksi olivat ryntäämässä pöydän
takaa, kun samassa jymisi raskaita askeleita eteisestä ja Metham
syöksyi sisään useiden virkapukuisten miesten seuraamana. Metham
vilkaisi nopeasti Rosalieen ja hänestä minuun.
"Eikö kumpikaan teistä ole loukkaantunut, mr Gregg?" kysyi hän
levottomasti. "Kuulimme laukauksia..."
"Emme ensinkään", sanoin minä. "Noihin kahteen mieheen osui -- meidän
täytyi ampua heitä itsepuolustukseksi. Parasta, että panisitte kiinni
koko joukkion", jatkoin, kääntyen poliisikersanttiin, joka näkyi olevan
johtajana. "Älkää millään muotoa päästäkö ketään heistä käsistänne --
ja pitäkää vaari tuosta", lopetin, osoittaen timanttia, joka vielä
kimalteli pöydällä. "Se on koko jupakan syynä!"
Poliisikersantti oli tyyni, selvä-älyinen mies, ja hänen
silmäkulmassaan oli välähdys, joka osoitti hänen ymmärtävän huumoria.
Hän loi yleissilmäyksen ympärilleen, supatti muutaman sanan
konstaapeleilleen ja kääntyi jälleen minuun.
"Mitä on tapahtunut, sir?" kysyi hän. "Tiedämme, mitä mr Metham meille
kertoi, -- mutta mitä täällä on hommailtu? Ammuskeltuko? Niin,
laukauksista ja hajusta päättäen."
Selostin asian hänelle lyhyesti ja mutkattomasti. Hän kääntyi minusta
vanhaan herrasmieheen päin. "Entä te, sir?" sanoi hän. "Miten olette
tänne joutunut?"
"Tuohan minut tänne kutsui, hyvä mies", vastasi vanhus, joka vielä piti
revolveriaan kyljellään keinumassa. "Luullakseni roisto -- huono
ihminen..."
"Aivan niin, sir", keskeytti poliisikersantti. "Mutta teinä, sir, minä
pistäisin tuon revolverin taskuuni tai missä sitä kantanette.
Tuollaiset ovat rumia leluja noin huolettomasti pidellä. Hän kutsui
teidät tänne, niinkö, sir --"
"Katsomaan tuota!" jatkoi vanha herra. "Halusi, että sen ostaisin,
sanoi sen olevan maailman uhkeimpia timantteja! Tietysti minä, kun
ryhdyin sitä tarkastamaan, heti huomasin, ettei se mikään timantti
ollut! Ja kun sen sanoin tuolle miehelle, kävi hän väkivaltaisesti
minuun käsiksi, ja jollei olisi ollut tätä nuorta herrasmiestä, niin...
hm, en tiedä, mitä olisi voinut tapahtua!"
"Teillä on kaiketi rahoja muassanne, sir?" huomautti poliisikersantti.
"Ehkä suurikin summa?"
"Minulla on shekkikirja", vastasi vanha mies kuivasti. "Mutta ei
timanttimukailujen ostamiseksi! Timantti!" huudahti hän
ylenkatseellisesti. "Minua suututtaa, että miestä, jolla on minun
maineeni, pyydetään tuhlaamaan aikaansa moisten tarkast..."
"Se on timantti!" puhkesi mrs Kennerley äkkiä väittämään. "Timantti..."
"Ette te tiedä mitään timanteista, hyvä rouva tai pikemminkin paha
rouva!" vastasi vanhus. "Tuo _ei ole_ timantti! Jos yksikään
henkilö aikalaisistamme tuntee paremmin timantteja kuin minä, niin
haluaisinpa hänet tavata! Nimeni on Ellerbrook", jatkoi hän kääntyen
poliisikersanttiin, joka nyttemmin näytti olevan perin ymmällä, "John
Ellerbrook -- hyvin tunnettu Atlantin molemmilla puolin. Useimmat
ihmiset tuntevat minut ja laskevat minut maailman kuuden rikkaimman
miehen joukkoon. Kenties minä olen -- ja ainakin minä olen
harvinaisuuksien ostelija. Mutta minua ei helposti petkuteta, ja kun
tämä naishenkilö väittää tuota timantiksi, sanon minä, että hän ei
tiedä, mitä puhuu. Jos joku, jonka hallussa se lienee konsaan ollut, on
ollut kyllin hupsu luulemaan sitä oikeaksi kiveksi..."
Mrs Kennerley liikkui äkkiä poispäin miehistä, jotka seisoivat häntä ja
turkiskauluksista vartioimassa. Hän sieppasi taskustani otetun kirjeen,
jota ei ollut lukenut silloin, kun lähellä oleva mies oli sen hänelle
postikortin kera ojentanut. Nyt hän veti paperiarkin jo avatusta
kuoresta ja luki meidän muiden häntä tarkatessa salakirjoituksella
kyhätyn tiedonannon, joka oli saattanut Methamin ja minut niin ymmälle,
kun sitä katsastimme Wells-kadun huoneistossa.
"Katsokaahan häntä", kuiskasi Rosalie vieressäni. "Katsokaa!"
Näky tarjosi jotakin katsomisen arvoista. Mrs Kennerleyn kasvot
muuttuivat valkeiksi. Sitten karahtivat punaisiksi -- tummanpunaisiksi.
Hän huohotti hiukan, puna vaaleni harmahtavaksi, jääden kiukkua
osoittavaksi kuumotukseksi. Hänen silmiinsä tuli kostonhimoinen ilme.
Ihan yhtä nopeasti kuin hän oli mennyt kirjeen ottamaan heitti hän nyt
sen luotaan ja kääntyi ovelle päin.
"Päästäkää minut!" huudahti hän kiihkeän epätoivoisella äänellä.
"Minulle on tehty kepponen -- minut on petetty! Päästäkää minut, sanon
teille --"
Hän oli ketterä ja liukas liikkeissään ja oli ehtinyt melkein ovelle
ennenkuin poliisit hänet pysähdyttivät. Ja juuri kun yksi näistä laski
ehkäisevän kätensä hänen käsivarrelleen, avautui ovi. Sisälle astui
Corland ja hänen takanaan -- mr Vandamarke.
Vielä kerran syntyi sekunnin -- kirjaimellisesti sekunnin äänettömyys.
Äsken tulleet pysähtyivät tuijottaen ympärilleen. Sitten Corland puhui
kääntyen minun puoleeni, ehkä siksi, että minulla vielä oli pistooli
kädessäni. Hänen äänensä kuulosti virkistävän tavalliselta ja
jokapäiväiseltä.
"Onko kukaan loukkaantunut?" kysyi hän.
Minä viittasin pistoolillani haavoitettuihin pahantekijöihin.
"Pikku naarmuja, luulisin", vastasin. "Heidän oma syynsä!
Oli aihetta --"
Mutta Corland oli jo kääntynyt minusta. Ja mr Vandamarke oli omituisen
levollisena pistänyt silmälasit päähänsä ja katseli, leuka hiukan
kohotettuna, nenänvartensa yli huoneessa olevia eri henkilöitä. Ensi
kertaa siitä asti, kun olin häneen tutustunut, en pitänyt hänen
silmäinsä ilmeestä. Ainakaan en olisi suonut hänen katselevan minua
sillä tavoin kuin katseli kahta näistä edessään olevista ihmisistä.
Siinä katseessa oli kovuutta ja säälittömyyttä, joka ei ennustanut
heille hyvää, ja hänen puhuessaan oli hänen äänensä kuin jäätä tai
terästä -- kumpaa vain. Ainakin minusta se tuntui kylmältä kuin jää ja
viiltävältä kuin teräs.
"Öh", äännähti hän tarkatessaan turkispukuista miestä kiireestä
kantapäähän. "Te... kö? Öh!" Kääntyen sitten rouva Kennerleyhin: "Ah...
te!" virkkoi hän. "Trafferdalen olen tietysti jo nähnyt. Hm... Niin,
niin!" Hän kääntyi vanhaan herrasmieheen päin, silmäillen häntä
uteliaana. "Entä te, sir?"
"Olen juuri kertonut näille henkilöille kuka olen, mr Vandamarke",
vastasi vanhus kerkeästi. "Minä tunnenkin teidät, vaikkette te tunne
minua! Olen John Ellerbrook -- nimi toki lienee teille tuttu.
Kummallisessa paikassa -- ja kummallisissa olosuhteissa -- me tapaamme
toisemme, mr Vandamarke!"
Viimemainitun sävy pysyi jäisenä.
"Ja mitä mr John Ellerbrook täällä hommailee?" kysyi hän.
"Liikeasioissa?"
"Minut houkuteltiin tänne, sir!" vastasi vanha herra, harmistuneena
painostaen sanojaan. "Minut houkuttelivat tänne nuo kaksi -- tuo nainen
ja tuo mies -- muka ostamaan satumaisen arvokasta timanttia. Tuota
pöydällä tuossa -- joka ei ole timantti laisinkaan!"
Käännyimme kaikki mr Vandamarkea kohti -- Rosalie ja minä tuntien
jotakin enempääkin kuin uteliasta mielenkiintoa. Sillä nyt oli varmaan
tullut ratkaiseva hetki. Ellei tuo ollut Vandamarken timantti...
Mutta mr Vandamarke oli ottanut esineen ja piti sitä oikealla
kämmenellään. Hän loi veitikkamaisen ja röyhkeän katseen herra
Ellerbrookiin.
"Mutta myöntänette toki, että se on oivallinen jäljitelmä?" sanoi hän
puolittain leikillä. "Ei jokainen ole yhtä taitava tuomari -- ei
jokainen yhtä arvostelukykyinen asiantuntija kuin mr Ellerbrook! Ei!"
lisäsi hän korottaen ääntään ja heittäen kiven takaisin pöydälle.
"Eihän se tietenkään ole timantti! Tämä on mukailu, taitavasti laadittu
jäljennös... minun timantistani. Ja _se_ on hyvässä tallessa muualla!"
Kuulin Rosalien hengähtävän ja arvasin hänen ajatuksensa. Samat tunteet
oli minulla itselläni. Mielessäni kuvastui kaikki, mitä hän ja minä
olimme viime vuorokauden kuluessa kokeneet -- enkä sillä hetkellä ollut
erikoisen hyvällä tuulella herra Vandamarkea kohtaan. Mutta hän puhui
jälleen.
"Kerron teille, mr Ellerbrook, kuinka tämä kaikki tapahtui", jatkoi
hän, kääntyen vanhaan herrasmieheen. "Ehkette sitä tiedä, mutta näihin
asti olen ollut jokseenkin vieras tässä maassa. Kun viime keväänä
saavuin, halusin ryhtyä vähän liikehommiin. Ei voi olla liikeasioissa
joutumatta ihmisten kanssa tekemisiin. Senvuoksi täytyy oppia ihmisiä
tuntemaan. Tutustuin muutamiin" -- tässä hän soi turkiskauluksiselle ja
mrs Kennerleylle merkitsevän katseen -- "ja niistä näkyivät jotkut
olevan kieroa joukkoa. Pelkäsin sitä -- mies minun asemassani on
veijarien ja toisten luonnollisena saaliina -- ja halusin tietää, kuka
kukin ja mikä mikin oli. Muistan kerran lukeneeni miehestä, joka kitki
rikkaruohot ystäväpiiristään ripustamalla etuikkunastaan takkamaton,
johon oli nuppineulalla kiinnitetty ulosottomiehen lappu. Hänen
juonensa onnistui mainiosti. Minä en voinut juuri niin menetellä. Mutta
minä osasin virittää ansan. Minulla on yksi komeimpia ja arvokkaimpia
timantteja, mitä koskaan on tuotu päivänvaloon, -- tuo, kuten sanottu,
on siitä taitavasti tehty jäljitelmä, -- ja minä annoin ihmisten
tietää, että sen omistin, vieläpä uskottelin, että se aina oli minulla
muassani. Käsitättekö, mr Ellerbrook? Katsokaas, tahdoin tutkia nämä
ihmiset oikein täydellisellä kokeella. Vihdoin se, mitä jokseenkin
ovelasti olin edellyttänyt, tapahtui: minut kaapattiin hiljakseen tuon
nuorukaisen seurassa, raahattiin pois ja pakotettiin luovuttamaan --
tuo! Aavistelin kaiken aikaa -- enemmänkin kuin aavistelin, -- kuka
olisi juonen toimeenpanija. Arvelin siksi Trafferdalea, epäilin häntä
alusta pitäen. Mutta minä olin väärässä! Trafferdale oli tuon naisen
kätyri!"
Hän osoitti sormellaan mrs Kennerleytä ja piti sitä ojennettuna
jatkaessaan puhettaan.
"Olen vanha hupsu!" sanoi hän jurosti nauraa hytkyttäen. "Häntä minä en
laisinkaan epäillyt! Hän on viekas, taitava, juonitteleva nainen --
petti minut perin ovelasti. Epäilin häntä niin vähän, mr Ellerbrook,
että tietäen hänen olevan (omien sanojensa mukaan) huolissaan tästä
asiasta, siitä hänelle yksityisesti mainittuani, lähetin hänelle hänen
levottomuuttaan lieventääkseni salamerkeillä kyhätyn kirjeen
Birminghamista eilen illalla, ilmoittaen hänelle -- mitä hän ei siihen
asti tiennyt, -- että varastettu kivi ei ollut tuo oikea timantti, vaan
ainoastaan sen jäljitelmä. Minkätähden hän kirjeestäni huolimatta yhä
yritti valetimantin kauppaamista..."
"Hän sai kirjeen vasta äsken, sir", sanoin minä astahtaen äkkiä esille
ja ottaen paperiarkin, jonka mrs Kennerley oli rutistanut ja heittänyt
pois. "Myöhemmin voin ilmoittaa teille syyn siihen -- mutta ei ole
kulunut kymmentäkään minuuttia sen jälkeen, kun hän sai tietää, että
tuo ei ollut oikea timantti."
Mr Vandamarke näytti vähän kummastuneelta ja neuvottomalta tämän
kuultuaan, mutta pudisti vain päätänsä.
"Se siis selittää rouva Kennerleyn itsepäisyyden kirjeestäni
huolimatta", sanoi hän, "muttei selitä hänen petostaan! Hän punoi tämän
juonen rosvotakseen minulta, työnantajaltaan! Ja punoi sen hyvin
taitavasti, Gregg. Näin Trafferdalen tänä iltapäivänä sairaalassa --
kävin Corlandin kanssa hänen luonaan. Tuo nainen sai hänet verkkoonsa
ja huumasi jollakin juomalla -- mutta nyt on loru lopussa! Minulla ei
ole muuta sanottavaa kuin että jos te, mr Ellerbrook, viitsitte
pistäytyä minua tapaamassa, niin näytän teille oikean timantin. Ja nyt,
mr Gregg, luulen, että teidän ja Rosalien olisi parasta tulla kotiin --
auto odottaa kadulla."
Hän kääntyi ikäänkuin välinpitämättömänä, mutta pyörähti äkkiä takaisin
ja nyppäsi valetimantin käteensä. Ennenkuin kukaan ehti häntä ehkäistä,
heitti hän sen tuleen. Kuului sähähdys -- heikko räjähdys...
Seuraavana seikkana oli poliisikersantin asettuminen taas etualalle.
Hän oli kuunnellut melkein hyvänsuovan kärsivällisen näköisenä, --
ikäänkuin suoden leppoisaa huomiota lapselle, joka selittää arvoitusta
tai leikkiä.
"Entä nuo kaksi, hyvät herrat?" kysyi hän, osoittaen peukalollaan
rikollisia. "Ja nuo kaksi miestä? Aikooko joku heitä syyttää ja --
mistä?"
Mr Vandamarke viittasi minua ja Rosalieta seuraamaan itseään ja
harppasi ovea kohti.
"En minä", sanoi hän karskisti. "Menkööt matkoihinsa! Eivät he minun
tielleni enää astu."
Matkalla Prince's Gatelle olimme ääneti. Mr Vandamarkella ei näkynyt
olevan halua haastella. Rosalie tuijotti ikkunoista valoihin ja näytti
hajamieliseltä; minulla puolestani ei ollut mitään sanottavaa. Aioin
Vandamarken ovelle päästyäni kääntyä lähtemään asuntooni, mutta he
eivät tahtoneet siitä kuullakaan -- kumpikin väitti, että minun piti
jäädä päivälliselle.
"Sitäpaitsi _minä_ haluan, että tulette sisälle!" kuiskasi Rosalie
erikoisella korostuksella. "Teidän täytyy!"
Suostuin. Rosalie komensi isänsä ja minut pieneen omituiseen
hollantilaiseen huoneeseen, jossa ensi kertaa olin taloon tutustunut.
Hän sulki oven ja kääntyi mr Vandamarkeen päin.
"Nyt, isä!" sanoi hän käskevästi. "Minä vaadin sinut tilille mr Greggin
läsnäollessa. Olet menetellyt häntä ja minua kohtaan kovin pahoin --
kovin häijysti! Olemme tänään kokeneet kaikenlaisia ikäviä seikkailuja
ja olleet todellisessa vaarassakin -- varsinkin mr Gregg -- vain sinun
ja sinun vehkeittesi vuoksi! Minun puolestani saat kernaasti tehdä mitä
tahansa päästäksesi selville keneen voit luottaa, keneen et, ja olen
kiitollinen, että pääsit sen naaraskissan metkujen perille, mutta sinä
olisit voinut ottaa herra Greggin ja minut uskotuiksesi. Minun
mielestäni tulee sinun esittää meille kummallekin nöyrä anteeksipyyntö!
Mutta minäpä en päästäkään sinua niin vähällä -- kuuletkos?"
Mr Vandamarke iski minulle silmää Rosalien olan yli; en ole koskaan
tavannut miestä, joka olisi näyttänyt vähemmän katuvaiselta ja
häkeltyneeltä.
"No, rakkaani, ja millä lunnailla sinä minut päästät?" kysyi hän vetäen
leikillisesti tytärtään korvasta. "Haluatko uuden puvun?"
"Tyhmyyksiä!" sanoi tyttö. "En minä vähempään tyydy kuin siihen
timanttiin -- oikeaan, todelliseen kiveen! Sinun pitää antaa se minulle
ihkasen omaksi -- heti kohta!"
"Se ei käy laatuun!" nauroi isä. "Timantti on lukittuna pankin
holviin."
"Sitten huomenaamulla", tivasi tytär. "Sano, että tahdot -- nyt!
Vähemmällä en sinulle anna anteeksi. Jollet sitä tee, niin panen
saappaasi tutisemaan!"
"Tuopa ei ole leikkiä!" sanoi isä yhä nauraen. "Olkoon menneeksi --
sinä saat sen! Huomenna keskipäivällä!"
Sitten hän lähti huoneesta. Rosalie kääntyi minuun.
"Niin pian kuin timantti on minun käsissäni", sanoi hän salaperäisen
luottavaisesti, "annan sen teidän haltuunne. Minä voin luottaa teihin,
että panette sen johonkin, missä se on aivan varmassa tallessa ja minun
käytettävissäni. Ei sillä enää kujeilla!"
Sillä hetkellä pulpahti elämäni loistavin aatos säihkyvän kuumana
nuorista aivoistani.
"Minä otan aarteen tallettaakseni", sanoin innokkaasti, "yhdellä
ehdolla!"
Hän kääntyi ja vilkaisi minuun, ja jostakin syystä saivat hänen
poskensa heleämmän värin.
"Ehdolla?" huudahti hän. "Millä ehdolla?"
"Että timantin omistajatar seuraa mukana!" selitin urhoollisesti. "Niin
juuri!"
En tahdo väittää, ettei hän sanonut tämän tulleen äkkiä. Hän oli
jossakin määrin vanhanaikainen ja kenties hän niin sanoi. Eipä väliä!
Viiden minuutin kuluttua tiesin, että kummallinen seikkailuni oli
päättynyt mitä suloisimpaan menestykseen.