Saatoin nähdä huoneeseen varsin hyvin. Se oli tilava, neliönmuotoinen,
kummallakin puolen isoa takkaa vuodekomerot ja takaseinällä kaksoisovi,
joka kaiketi johti rakennuksen perällä olevaan suojaan. Huonekalusto
oli vanhanaikainen, eikä sitä paljoa ollutkaan. Huoneessa oli
kolme henkilöä -- samat, jotka olivat Charles-kadulla nousseet
yksityisautoon. Mrs Kennerley istui nojatuolissa takan ääressä, iso
turkiskauluksinen mies nojaili uuninreunusta vasten, pieni muukalaisen
näköinen taas istui pöydän syrjällä heilutellen töppöjalkojaan. Ja
pöydän keskellä tummalla kangastilkulla, lamppujen valossa säihkyen ja
välkkyen, oli -- timantti!
Minusta näytti, että nämä henkilöt odottivat jotakin tai jotakuta. Sitä
päättelin heidän ilmeestään. Milloin he vilkaisivat timanttiin, milloin
huoneen vasemmalla seinällä olevaan oveen, jonka arvelin avautuvan
eteiseen ja joka oli hiukan raollaan. Siinä tähyillessäni harppasi
turkiskauluksinen mies kerran ilmeisen levottomana ovelle, kurkisti
pienestä aukeamasta, kuunteli ja palasi paikalleen. Silloin tällöin he
vaihtoivat jonkun lauseenkin keskenään, mutta kaikesta päättäen ne
olivat lyhyitä, ja varsinkin mrs Kennerley näkyi ottavan keskusteluun
osaa vain yksitavuisilla äännähdyksillä. Ennenkuin olin kahtakaan
minuuttia tarkannut, olin varma siitä, että nämä kolme odottivat
neljättä henkilöä luokseen. Ja melkein olin varma siitäkin, että
tuo neljäs henkilö oli aikeissa ostaa pöydällä kimaltelevan
Vandamarke-timantin ja että se oli jätetty siihen mustalle
samettipohjalle lumoamaan hänen silmänsä, heti kun hän astuisi
huoneeseen.
Minun valtimoitani kiihoitti timantin näkeminen toisella tavalla. Olin
luonteeltani kiihkeä -- ja minulla oli luotettava pistoolini taskussa.
Minusta näytti, että jos vain voisin päästä tuohon huoneeseen, hiipiä
eteisen kautta sen ovelle ja astua sisälle, ojentaen pistoolini, niin
voisin siepata timantin ja lähteä täysin onnellisin tuloksin tieheni.
Ulkopuolelle päästyäni ja timantti hallussani...
Pelkään, etten sillä hetkellä ajatellut Rosalie Vandamarkea -- tai jos
ajattelinkin, tuumin vain, kuinka komealta ja urhoolliselta
näyttäisikään, kun äkkiä ilmestyisin hänen viereensä pistooli toisessa
kädessä ja pelastettu timantti toisessa. Aasihan minä olin, mutta
tosiasia on, että livahdin pois ikkunasta, pujottausin laakeripensaiden
välitse etuovelle ja hiivin pari kolme askelmaa sille johtavia portaita
ylöspäin. Juuri yhtä varovaisesti minä hyvinkin minuutin kuunneltuani
kiersin raskasta nuppimaista ripaa ja sitten työnsin hiljaa. Ovi oli
auki. Tuuma tuumalta avaten sitä yhä enemmän pistin pääni eteiseen.
Siellä oli kylläkin hiljaista ja pilkkosen pimeää, paitsi pientä
valoviirua. Se tuli huoneesta, johon vastikään olin kurkistellut. Ja
käsittäen, että oli toimittava nyt tai ei koskaan, minä vedin esille
pistoolini, otin sen oikeaan käteeni ja livahdin pimeään. Sisälle
päästyäni pysähdyin silmänräpäykseksi tunnustellen lattiaa kenkäni
kärjellä. Matolla, paksulla matolla peitetty! Hiivin sitä pitkin
kissanaskelin ja perin varovaisesti, jotten törmäisi johonkin siellä
mahdollisesti olevaan huonekaluun. Vihdoin olinkin oven takana ja
kuulin ääniä sisäpuolella.
"Kyllä hänen jo olisi aika olla täällä!" virkkoi miehen ääni nuristen.
"Olisi ollut jo kauan sitten!"
"Kaikki olee sen kirotun postitoimiston syy!" sanoi toinen, luultavasti
pienen muukalaisen ääni. "Jos tämä neiti vain olisi saanut minun kortti
aikoinaan, niin sittenhän me olisi nähnyt se mies Cityssä."
"Minä en saanut sitä!" kuului mrs Kennerleyn ääni terävänä ja
ärtyisenä. "Olen sanonut sen teille sata kertaa! Teidän olisi pitänyt
postittaa se aikaisemmin."
"Minä postitti se kyllä hyvin aikaisin -- ei ollut vielä puoliyö, kun
minä se viime yönä postitti", puolustausi edellinen puhuja; "sen olisi
pitänyt saapua teille maitomiehen aikaan, kuten teillä on tapana sanoa.
Ne postikonttorin väet ei kelpaa yhtään minkään!"
Oli taaskin hiljaista. Joku miehistä haukotteli. Astuin askelta
lähemmäksi ja tuijotin yhä huoneeseen. Tahdoin viimeistellä lopullisen
hyökkäyssuunnitelmani. Mrs Kennerley ja iso mies olivat pöydän toisella
puolella lähellä takkaa; pieni mies istui sen syrjällä katsellen oveen.
Hän siis olisi rynnätessäni ensimmäisenä minua vastassa. Kiireellisesti
päätin, miten menettelisin, kuinka hallitsisin heidät pistoolillani,
sieppaisin timantin ja pakenisin. No nyt...
Vasen käteni oli laskettuna oven ylempää peiliä vasten ja olin juuri
työntämäisilläni sen hyökätessäni auki, kun, vaikken ollut kuullut
mitään rahinaa tai vähääkään aavistanut, että joku oli lähelläni,
käsivarsiini tarttui takaapäin kaksi rotevaa ja jäntevää kouraa, jotka
puristivat niitä kuin pihdissä, ja minut paiskattiin kuin höyhen
huoneeseen, kiepahdin kuin tuulen pyörittämä oljenkorsi ja tölmäsin
kasvot edellä seinää vasten, lyyhistyin siihen kuin neulalla
kiinnitetty hyönteinen, kykenemättömänä liikahtamaan. Siinä äkillisessä
rytäkässä singahti pistooli kädestäni ja putosi vaarattomana lattialle.
Tämän tapahtuessa kuulin takaani sarjan kimeitä, hätääntyneitä
huudahduksia -- miesten äänet ja naisen ohuemman piipityksen. Likeltä
eroitin miehen syvän, hiukan läähättävän hengityksen. Siellä oli
vangitsijani. Hän oli kiilannut minut sellaiseen asemaan, etten voinut
kääntää päätäni; kun kerran liikahdin ikäänkuin sitä yrittääkseni,
survaisi hän otsani seinää vasten niin rajusti, että näin epälukuisten
tähtien välähtävän. Hänen puristuksensa voimastakin ja hänen
liikkeistään päättelin joutuneeni jättiläisen käsiin. Mutta
turkiskauluksinen mies astui luoksemme, samoin toinenkin.
"Mitä hittoa tämä on?" kysyi ensinmainittu. "Kuka tuo mies on?"
Vangitsijani ravisti minua.
"Hiipi sisälle etuovesta", sanoi hän vielä hiukan hengästyneenä
ponnistuksistaan. "Äkkäsin hänet ja vaanin häntä hänen kuunnellessaan
tuolla... Kah, pistooli -- automaattipistooli!"
"Kääntäkää hänet tänne!" sanoi turkiskauluksinen. "Katselkaamme häntä!
Herra... Tunteeko joku hänet?"
"Minä tunnen", vastasi mrs Kennerley. "Tungetteleva nuori hupsu!
Parasta, että sidotte hänet tiukasti kiinni, kunnes olemme suorittaneet
asiamme. Hän on varmaankin meitä seurannut."
Mietin, puhuisinko vai pysyisinkö ääneti. Mutta äkillinen
uhkarohkeuteni oli haihtunut; aloin käyttää sitä vähää tajuntaa, joka
minulla oli jäljellä. He olivat saaneet minut satimeen -- se oli
varmaa. Mutta ulkopuolella oli Rosalie, ja Metham oli rientänyt
hakemaan apua. Se ja vapaus olivat siis varmasti tulossa. Niinpä
pysyinkin ääneti, tuijottaen heihin. Mrs Kennerley kuiskasi jotakin
noille kahdelle miehelle; turkiskauluksinen nyökkäsi vangitsijalleni;
pieni mies vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi leikkaamaan kahta tukevaa
kellonnyöriä, jotka riippuivat kummallakin puolen takkaa.
He sitoivat minut varmasti ja vankasti kyynärpäistäni ja nilkoistani,
niin etten voinut liikahtaakaan. Sen tehtyään he pikemmin heittivät
kuin sovittivat minut tuolille nurkkaan. Silloin näin, kuinka kookas
minun kaappaajani oli -- yli kuuden jalan pituinen miehenroikale.
Ettei hän ollut englantilainen, sen näin. Iso, vaaleatukkainen,
vaaleaverinen, germaanilainen pahus, ajattelin. Hän se oli, joka
paiskasi minut tuolille, ja sen tehtyään hän kääntyi turkkeihin
puettuun mieheen ja näkyi vihjaisten ehdottavan jotakin uutta
konnuutta.
Se vihjaus toteutettiin: yksissä pienen miehen kanssa onnistui hänen
panna kapula suuhuni ja sitoa vaatteita suuni ympärille ja korviini,
niin etten voinut ollenkaan puhua ja kuullakin vain heikosti.
Suoriuduttuaan minusta vetäytyivät nuo neljä yhteen ja haastelivat
kuiskaamalla. Sitten kookas mies kaiketikin heidän neuvottelunsa
tuloksena poistui hiljaa huoneesta. Ja pian jännittyi jokainen hermo
ruumiissani muutaman minuutin ajaksi, kun kuulin parkaisun -- naisen
parkaisun! Se oli kimeä ja selvä, mutta sitten se tukahtui, vaimeni
äkkiä, ikäänkuin olisi raskas käsi laskeutunut vastusteleville
huulille.
Mutta tukahdutetut parahdukset kuuluivat yhä lähempää, ja äkkiä
harppasi iso vaaleaverinen roikale huoneeseen, kantaen Rosalieta
valtaviin käsivarsiinsa rutistettuna ja pitäen kättä hänen suullaan.
Hän paiskasi tytön kiroten lattialle, ja silloin näin ilokseni, että
tyttö oli vapautumisponnistuksissaan raapinut hänen punakat poskensa ja
että verta valui virtanaan hänen leualleen.
Rosalie kääntyi kuin villikissa naista kohti, kun mies oli hellittänyt
otteensa. Mutta ennenkuin hän ehti toisen kimppuun, tulivat miehet
väliin. Syntyi tuima kamppailu, jonka näkeminen teki minut, avuttoman,
melkein hulluksi. Sitten he työnsivät hänet takanani olevasta
kaksipuolisesta ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Jostakin
syystä, jonka itse Rosalie parhaiten tiesi, hän vaikeni.
Turkiskauluksinen mies kääntyi jättiläiseen, joka yhä muristen ja
kiroillen pyyhkieli lihavia kasvojaan.
"Tyttökö yksinään siellä oli?" kysyi hän.
"En nähnyt ketään muuta! Hän lymyili käytävässä. Minä olin hänen
kimpussaan ja kaappasin hänet ennenkuin hän aavistikaan." Hän kääntyi
äkkiä minuun päin. "Entä tämä?" sanoi hän katsahtaen mieheen, joka
ilmeisesti oli hänen isäntänsä. "Hänellä saattaa olla jotakin
taskuissaan -- enemmän aseita?"
"Tarkastakaa!" käski turkiskauluksinen lyhyesti.
Kylläpä minä tuijotin kuin mielipuoli mieheen hänen tullessaan
lähemmäksi. Hän ei välittänyt minusta enempää kuin tuolista, jolla
istuin, ja hänen isot kätensä olivat kyllin keveät hänen penkoessaan
taskuni. Vähän hän sieltä löysi mitään tähdellistä. Mutta hän veti
esille postikortin ja kirjeen, jotka olin tuonut Wells-kadun
huoneustosta, ja ne sekä rahani ja muut kapineeni hän ojensi
isännälleen. Vilkaistuaan kirjeeseen ja postikorttiin antoi tämä ne
vuorostaan rouva Kennerleylle, joka ne nähdessään rypisti vihaisesti
kulmiaan. Ymmärsin heti, että hän käsitti minun käyneen hänen
huoneissaan. Hän silmäsi postikorttiin, mainitsi siitä jotakin pienelle
miehelle ja oli juuri vetämäisillään kirjeen kotelosta, kun äkillinen
kolkutus ulkona sai hänet ja miehet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Hän
työnsi kirjeen taskuunsa, sitä lukematta.
Rievut olivat sidotut korviini niin tiukasti, että kuulin tuskin
mitään, kun nuo ihmiset alensivat äänensä. Mutta minä saatoin nähdä
kaikki, mitä tapahtui. Ulkona kuuluneesta kolkutuksesta he karahtivat
liikkeelle. Turkiskauluksinen mies astui ovea kohti; sen puolivälissä
hän pysähtyi, osoittaen ensin minua ja sitten kaksoisovea, josta
reuhtova ja vastaanponnisteleva Rosalie oli työnnetty takahuoneeseen.
Mutta mrs Kennerley pudisti päätänsä ja minä eroitin hänen
vastauksensa:
"Ei! Tyttö päästäisi hänet irti! Varjostin tuolta! Pankaa se hänen
eteensä!"
Iso vaaleaverinen peijooni tarttui lähinurkassa olevaan korkeaan
varjostimeen ja siirsi sen minun ja pöydän välille. Kaiketi hän luuli,
että se kylliksi kätki minut. Ehkä kätkikin huoneen keskustasta
katsottuna, mutta kiertäen vähän päätäni minä saatoin nähdä eteiseen
vievän oven. Ja se oli seuraavan parin kolmen minuutin ajan
tarkkaamisen arvoinen. Turkiskauluksinen mies meni ulos ja kääntyi
eteisen ovea kohti, josta minä, mitä nyt sain katkerasti katua,
kymmenen minuuttia -- kymmenen nyttemmin tuntikausilta tuntuvaa
minuuttia! -- sitten olin hiipinyt sisälle, ja katosi.
Toisetkin miehet lähtivät ulos, mutta kääntyivät toisaalle. Tiesin
silloin, että mrs Kennerley oli jäänyt yksikseen huoneeseen, että
turkiskauluksinen mies oli mennyt noutamaan jotakuta hänen luokseen.
Ketä? Sitäkö, joka ulkona oli pitänyt ääntä? Ja kuinka kauan kestäisi,
ennenkuin Metham palaisi? Tiesinhän minä, että hän palaisi. Hänessä oli
ainoa toivomme. Jollei hän palaisi, uskalsin tuskin ajatellakaan, mitä
saattaisi tapahtua. Mutta hänen täytyi tulla -- hän tulisi ja
havaitsisi tosin kyllä Rosalien ja minut hävinneiksi, mutta se vain
terästäisi hänen vaistojaan hänen astuessaan huoneistoon. Milloin
sitten saapuisivat hänen apumiehensä, poliisit tai keitä ne olisivat?
Ja sillä välin...
Kuulin ääniä eteisestä ja heristin korviani, kunnes pääni, jo muutenkin
arka tölmäyksestä, jolla vangitsijani oli sen työntänyt seinää vasten,
oli pakahtumaisillaan. Sitten näyttäytyi turkiskauluksinen mies hyvin
maireana ja ryhdittömänä saatellen huoneeseen toista miestä.
Ja tämä oli kaikkein vanhin mies, mitä koskaan muistelen nähneeni,
ainakin kasvojen juonteista päättäen. Näin edessäni muumion kasvot, kun
opas astui sivulle seuralaistaan peittämästä -- kasvot, joilla
ruttuinen pergamenttimainen nahka oli pingoitettu ikäänkuin kaikesta
niistä peittävästä ja ympäröivästä lihasta paljaiksi vuoltujen luiden
ja jänteiden päälle. Sellaiset kasvot saattaisi ehkä tavata jossakin
tibetiläisessä temppelissä tai pyhän Oudh-virran partailla jonkun
laaman myssyn alta tai runollisiin rääsyihinsä puetulla fakiirilla.
Moisia kasvoja en suinkaan olisi odottanut näkeväni talossa Campden
Hillin varrella. Mutta siinä ne olivat harmaantuneen tukkavanukkeen
alla, jolta sen omistaja vastikään oli poistanut kuosikkaan
silkkihatun. Muumiomaisista kasvoistaan huolimatta hän oli sirosti,
uusimman muodin mukaan puettu vanhus, joka oli ryhdiltään reipas,
melkeinpä keikarimainen. Ja vaikka hänen kasvonsa näyttivät
satavuotisen kasvoilta, loistivat hänen mustat silmänsä kirkkaina ja
tarkkaavaisina kuin nuoren miehen; ja ne tulivat vielä
tarkkaavaisemmiksi, kun hän katsoi huoneen keskukseen.
"Ah", huudahti hän heleällä, voimakkaalla äänellä, kaiketikin
puhutellen mrs Kennerleytä astuessaan eteenpäin ja pois minun
näkyvistäni, "siinäpä te olettekin, hyvä rouva! Ja tuossa luullakseni
on se pikku kapine, jota katsomaan olette minut kutsunut? Ka, juuri
niin... juuri niin!"
Taempana pysytellen turkiskauluksinen mies sulki oven, ja näin hänen
kiertävän avainta. Nyt tiesin olevani yksinäni näiden kolmen kanssa:
naisen, hänen päärikostoverinsa ja tuon muumionaamaisen miehen, ken hän
sitten lienee ollutkin. Tiesin myöskin, että minä puolestani en ollut
mitään enempää kuin mikä tahansa huonekaluista, koska en voinut huutaa
enkä liikkua. Turkiskauluksinen mies astui varjostimen ohi, kaiketikin
yhtyen toisiin. Kuvittelin, että he kaikki kolme olivat kumartuneina
pöydälle välkkyvää timanttia katselemaan. Huone muuttui hiljaiseksi.
Mahdollisesti nuo henkilöt juttelivat matalalla äänellä. Mutta se oli
iso huone -- noin kolmekymmentä jalkaa kunnekin -- ja pöytä, jonka luo
otaksuin heidän kerääntyneen, oli sen toisessa päässä, etäällä minusta
ja lähellä puutarhan puolista ikkunaa.
Nyt, kun he kaikki olivat siirtyneet sille taholle, en tietystikään
voinut nähdä heistä mitään, ja niin kauan kun he puhuivat
kuiskailemalla, en voinut mitään kuullakaan. Mutta näin, mitä oli
ympärilläni varjostimen ja sen kaksoisoven välillä, jonka taakse
Rosalie oli työnnetty.
Lähellä tuolia, jolle he olivat minut paiskanneet, sattui olemaan pieni
pöytä ja sille oli germaanilainen pahus, kuten häntä ajatuksissani
nimitin, laskenut taskuistani penkomansa esineet. Niiden joukossa oli
kaksi, joista olisin antanut omaisuuden, jos olisin kyennyt niitä viisi
-- vaikkapa vain kaksikin -- minuuttia käsittelemään! Toinen oli
uskollinen taskuveitseni -- ei mikään pelkkä norsunluupäinen
naisellisen siro kynänteroitus- ja kynnenleikkauslelu. Se oli täysin
luotettava ase, jonka vahvimmalla terällä toki voi hakata aika paksun
oksan puusta. Toinen kapine oli automaattipistoolini. Kunhan olisin
voinut vapauttaa edes toisen käteni... Äkkiä kuulin heikkoa, perin
heikkoa ratinaa, oikean olkani takaa. Tuskallisella ponnistuksella
kiersin päätäni sivulle. Ja sitten näin silmäkulmastani, kuinka
ovenpuoliskot avautuivat, juuri hivenen verran. Tiesin, että sen oli
Rosalie tehnyt; hänen päänsä oli ovella ja silmä tirkisti sen raosta.
Aukko laajeni enemmän, yhä enemmän. Tyttö katseli huoneeseen. Ja oliko
sitten, että minulla oli häneen jotakin telepaattista vaikutusvoimaa,
vai askartelivatko hänen luonnostaan vilkkaat aivonsa ikäänkuin niitä
olisi ollut tyynnyttävä jääkuori ympäröimässä, sitä en tiedä enkä nyt
välitä tietääkään... mutta sen minä tiedän, että hän aivan äkkiä oli
livahtanut huoneeseen kuin varjo, että hänen vasempi kätensä heti
kurottautui veitseen ja oikean peukalon kynsi veti ison terän esille ja
että hän käänsi minua kohti katseen, joka ilmaisi, että hänen hermonsa
olivat jännittyneet ratkaisevaan toimintaan. Vihdoin olimme valmiit!
Mihin?
Terän olin aina pitänyt hiottuna teräväksi kuin partaveitsen, ja hän
katkoi köyteni muutamalla nopealla, hiljaisella silpaisulla. Tiukassa
puristuksessa olleet käteni ja ranteeni olivat siihen asti tuntuneet
puutuneilta, mutta se tunto hävisi epätoivoisen innon vaikutuksesta,
jolla sieppasin pistoolin. Ja yhtä äänettömästi kun Rosalie oli minut
päästänyt nousin heti jaloilleni, varoittavalla katseella vihjaisten
häntä siirtymään sivummalle. Pistooli kädessä astahdin varjostinta
kohti. Tuskin tiesin, mitä tekisin; hiukan sekavasti tosin ajattelin,
että raivaisin meille molemmille tien puutarhan puolisesta ikkunasta.
Mutta ennenkuin ehdin näyttäytyä, ennenkuin astuimme esille tai
äännähdimme, syntyi huoneessa äkillistä hälinää. Kuului siltä kuin joku
olisi rajusti hypähtänyt, tuoli kaadettu, joku esine heitetty nurin. Ja
rytinän yli kohosi tuon omituisen vanhan miehen heleä, värähtelevä
ääni, suuttumusta, halveksimista ja hämmästystä osoittaen.
"Tämä ei ole timantti, ei kahdensadantuhannen punnan eikä
kahdensadantuhannen pennynkään arvoinen! Se on väärennetty, mukailtu --
lasinpalanen! Mitä sillä tarkoitatte? Miksi olette kutsunut minut
tänne? Miksi...?"