Että hän oli sama mies, siitä olin yhtä varma kuin että olin St.
Martin's Lanella. Olin nähnyt hänen kasvonsa selvästi, kun hän jutteli
Trafferdalen kanssa hänen huoneistonsa eteisessä. Se oli kirkkaasti
valaistu ja hän oli seisonut pari, kolme minuuttia täydessä hohteessa.
Hän oli komeahko, hyvin puettu mies, sellainen, jota ei helposti
unohda. Olin hänestä varma.
Minulta pääsi pieni huudahdus. Vieressäni seisova Metham kääntyi
innokkaasti.
"Tunnetteko tuon toisen?" kysyi hän.
"Tunnen", sanoin minä. "Näin hänet eilen illalla -- keskiyöllä --
Trafferdalen asunnossa."
"Mr Gregg, auttakaahan toki minua seuraamalla häntä kintereillä", pyysi
Metham. "Minä vaanin toista -- mutta malttakaas -- he juttelevat vielä.
Pidetäänpä silmällä! He eivät huomaa -- ovat liian syventyneitä
keskusteluunsa."
Ganderson ja toinen mies olivat pysähtyneet kadunvierustalle melkein
vastapäätä kujaa, johon olimme peräytyneet. Ilmeisesti he pohtivat
innokkaasti jotakin. Palvelija puhui yksinään tai melkein
yksinään. Toisesta miehestä se näytti tuntuvan huvittavalta tai
uskomattomaltakin, koska hän milloin nauroi, milloin pudisti päätänsä.
Vihdoin hän veti kellon esille ja näytti aikovan lähteä liikkeelle.
"He eroavat, mr Gregg!" kuiskasi Metham. "Nyt, sir, suvainnette tehdä
osanne seuraamalla tuota harmaapukuista. Jos katsotte tarpeelliseksi
tai joudutte ahtaalle ja haluatte apua, niin soittakaa meille ja
sanokaa päämiehelleni, mihin hänen on lähetettävä teille apua. He
lähtevät liikkeelle, mr Gregg -- siirtykäähän tänne vähän taemmalle ja
seuratkaa häntä sitten! Kiihoittavaa leikkiä, sir!"
Me vetäydyimme peremmälle kujaan, yhä pitäen kadun yli silmällä miehiä.
Lausuen viime sanansa, johon toinen näkyi vastaavan sydämellisellä
naurulla, kohotti Ganderson kunnioittavasti hattuaan ja kääntyi
poispäin. Minun mieheni käveli verkalleen vastakkaiseen suuntaan.
"Nyt, sir!" kuiskasi Metham, "Kahdenkymmenen metrin päässä hänen
perässään ja valppautta, olematta mitään näkevinänne, on ohjelma! Hyvää
onnea, sir!"
Hän itse sujahti kulman sivuitse, ja hetkistä myöhemmin näin hänen
huolettomana astelevan toisella katukäytävällä Gandersonin käydessä
eteenpäin toisella. Sitten minä ryhdyin omaan tehtävääni, eikä Methamin
ohjeiden noudattaminen erikoisen vaikeata ollutkaan. Otustani oli
helppo seurata hänen siron vaaleanharmaan pukunsa ja hänen kuosikkaan
huopahattunsa vuoksi, jossa oli musta nauha helmenharmaalla pinnalla.
Myöskin hänen kookas, ryhdikäs vartalonsa helpotti tehtävää.
Minun oli vain pelättävä, että hän tuntisi minut -- ainakin oli se
mielestäni hyvin mahdollista, jopa otaksuttavaakin, koska hän
kaappaamisiltana oli katsellut minua niin läheltä. Sanon tämän, koska
olin tehnyt jo johtopäätöksen, että hän oli yksi huppukauluksisista
miehistä -- pisin heistä, sama, joka oli suorittanut kaiken haastelun
ja joka sattumalta oli enimmin nauranut ja leikkiä laskenut
"sokkopelissä" Vandamarken kyniessä häntä ja hänen toveriaan. Kaikesta
päättäen hän ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, joilla on paha tapa
vilkuilla ympärilleen. Hän käveli suoraan eteenpäin Charing Crossia
kohti joustavin askelin, tuskin katsahtaen oikealle tai vasemmalle, ja
hänen olemuksensa ilmaisi hänen olevan hyvin tyytyväisen sekä itseensä
että muuhun maailmaan.
Seurasin häntä, Methamin neuvot mielessäni, King Williamin katua pitkin
Strandille. Hän käveli eteenpäin Cityä kohti vasemmanpuolista käytävää
ja aina yhtä huolettomana, ja minä seurasin parinkymmenen metrin
päässä, silmät tähdättyinä huopahattuun. Pysytin sen näkyvissäni pitkin
Strandia, Temple Barin ohi, Fieet-katua alas, Ludgate Hilliä ylös ja
pohjoissivulta Paavalin tuomiokirkon ohi kulkiessamme. Cheapsidella
kävi liikenne vilkkaammaksi, ja minä uskalsin lyhentää välimatkaamme.
Mutta hän ei milloinkaan vilkaissut ympärilleen eikä pysähtynyt, paitsi
kerran pariksi minuutiksi erästä näyteikkunaa katselemaan. Ja vihdoin
hän luovi Mansion Housen väentungoksen läpi, sukelsi Cornhillille ja
kääntyi sen puolivälistä kapeaan poikkikujaan.
Silloin epäröitsin ensi kertaa. Pelkäsin seurata häntä sinne tai edes
mennä tuon kujan suulle. Olisihan hän saattanut äkkiä kääntyä päin
minua. Vihdoin kävelin kohdalle ja tirkistin kujaan katukäytävältä
vastapäätä. Sitten osui kujan päästä silmääni vanhan kuuluisan
cityläisen ravintolan julkisivu ja kilpi. Olin usein kuullut Barleyn
hotellista, joka oli oivallisessa maineessa, mutta en ollut sitä
koskaan nähnyt. Luultavasti oli vaanittavani astunut sisälle Barleyn
saleihin. Nyt voisin hyvinkin eksyä hänestä, siellä kun saattoi olla ja
hyvin luultavastikin oli toinen uloskäytävä. Arvellen, että hän jo
istui turvallisesti Barleyn suojissa, päätin lähteä tuonne kujalle.
Heti kun olin ehtinyt kadun poikki, näin, että kuja olikin
läpikulkupaikka -- siellä oli tungokseen asti miehiä ja poikia. Kävelin
nopeasti heidän joukossaan pitkin sen pituutta, silmäillen Barleyn eri
ulko-ovia matkallani. Olinkin juuri päässyt kujan päähän, joka aukeaa
Changen puistokadulle, kun sille kääntyvä mies äkkiä hiljensi vauhtiaan
minut sivuuttaessaan, pysähtyi ja huvitettuna nauraen taputti minua
olalle. Minä käännyin puolittain vihaisesti ja tuijotin häneen. Siinä
seisoi edessäni toinen sirosti puettu hymyilevä mies, joka katsoi
minuun ikäänkuin ihmeissään, etten häntä tuntenut.
"Hei, nuori ystävä!" huudahti hän. "Toipunut äskeisestä vaarallisesta
seikkailustanne. Kuinka vanha herrasmies jaksaa? Kepponen on kai
hänelle nyttemmin selitetty?"
Hämmästyin niin kovin, että seisoin hetkisen häneen tuijottaen, aivan
neuvotonna. Hän nauroi taas ja nyökäytti päällänsä vanhaa ravintolaa
kohti.
"Tulkaahan ottamaan tilkka!" sanoi hän herttaisesti. "Meillä on --
halloo! Tässä hän tulee!"
Minä käännyin ja näin miehen, jota olin seurannut, rientämässä meitä
kohti läheiseltä ovelta. Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hän näki
minut, ja hän nauroi leveästi.
"Hei!" huudahti hän. "Taaskin kaapattu, eikö vain. Kaappaaja ja
kaapattu tavanneet toisensa, häh? Tulkaahan ottamaan ryyppy, pojat --
minä olen odotellut."
He olivat nyt kumpikin puoleltaan tarttuneet minua käsivarresta. Minä
ponnistausin ja vapautuessani vilkaisin toisesta toiseen. Sillä välin
he yhä katselivat minua, ja tilanne näkyi heitä huvittavan.
"Oletteko te molemmat niitä miehiä, jotka olivat mukana maanantai-illan
hommissa?" kysyin mahdollisimman jäätävästi. "Nii... niitä harmaisiin
huppukauluksiin naamioituja herroja. Sillä jos olette..."
He alkoivat äänekkäästi nauraa. Huopahattuun puettu mies läimäytti
minua olkapäälle; he olivat molemmat sitä lajia, joka mielellään
käyttää tällaista tuttavallista tervehdystä.
"Sillä jos olemme, niin te juhlallisesti varoitatte meitä sanomasta
mitään sellaista, jota voitaisiin käyttää todistuksena meitä vastaan,
niinkö, veikkonen?" virkkoi hän nauraa hykähdellen. "Haha, mikään ei
vedä vertaa oivalle leikille! Mutta tulkaahan Barleyn ravintolaan ja
kertokaa meille, kuinka vanha herrasmies jakselee, nyt kun tietää
kepposen kepposeksi. Vanhaa, kelpo lajia -- ja vanha taitava
korttihuijari. Tulkaahan!"
He astuivat ravintolaa kohti ja minä heidän kanssaan, päättäen nyt
hankkia selvyyttä niin paljon kuin voin. Olin äkkiä muistanut
Gandersonin maininneen jotakin siihen suuntaan, että Trafferdale oli
hänelle kuvaillut kaappaamista oivalliseksi pilaksi. Nähtävästi olivat
nämä kaksi miestä samaa mieltä. Mutta minä halusin tietää -- ja olin
tarttuvinani heidän onkeensa.
He saattoivat minut vanhanaikuisen huoneen hiljaiseen nurkkaan ja
olivat kovin kestiystävällisellä päällä. Huopahattuinen mieli tarjota
samppanjaa. Mutta minä tyydyin sellaiseen, mikä ei niin helposti
samentaisi sielunkykyjen toimintaa.
"Sensijaan että kilistelen teidän kanssanne, hyvät herrat", sanoin minä
niin hilpeään sävyyn kuin suinkin voin teeskennellä näkyville, "tulisi
minun luovuttaa teidät ensimmäisen konstaapelin huostaan. Tiedättekö,
että sanomalehdissä on ilmoitus...?"
"Nähnyt sen joka lehdessä sekä eilen illalla että tänä aamuna!"
keskeytti vanhempi mies. "Onkin ikävää, että Trafferdale viivytteli
niin kauan ennenkuin selitti asian tuolle vanhalle herrasmiehelle --
muutoin olisivat Vandamarkelta säästyneet kaikki nuo kulut.
Arvattavasti on asia nyt päättynyt -- kuten kaiketi tiedätte, koska
olette ukon nuori ystävä."
"En ole nähnyt Vandamarkea kahteen päivään", vastasin, tahallani
puolittain huolettomasti. "En siis tiedä, mistä haastelette. Mitä
selityksiä tarkoitatte? Mikä on tämän jutun salaisuus? Puhutte pilasta.
Oliko pilaa raahata vanhanpuoleinen herrasmies vieraaseen taloon ja
ryöstää häneltä..."
"Talteenotto on parempi sana!" huudahti toinen mies keskeyttäen
lauseeni. "Ryöstö? Rumaa!"
"... perin arvokkaan timantin?" jatkoin minä. "Vieläpä revolverilla
uhkaamalla? Minä en sitä oikein käsitä! Minusta tuntuu kuin..."
"Missään revolverissa ei ollut edes tyhjää patruunaa", sanoi vanhempi
mies, puhuen vakavammin. "Ja myöntänette, ystävä hyvä, ettei tehty
minkäänlaista väkivaltaa. Kaikkihan kävi kohteliaasti ja
huomaavaisesti. Koko asia oli oivallinen pila..."
"Minä nimittäisin sitä oivalliseksi läksyksi", keskeytti toinen, "ja
hyvin tarpeelliseksi läksyksi."
"En vieläkään tajua!" sanoin. "Kenties suvaitsette valaista järkeäni."
"Se on helppoa", vastasi vanhempi mies. "Kepponen oli tarkoitettu
Vandamarkelle läksyksi -- ehkäkin ankaranpuoleiseksi. Vandamarkehan on
Englannissa melkein ventovieras. Hän on hyvin herttainen vanha tai
vanhanpuoleinen herrasmies, perin miellyttävä ja ystävällinen, mutta --
hieman itserakas ja rahtusen liian varma sävyltään. Hänellä on
erinomaisen uhkea timantti, jota väittää kahdensadantuhannen punnan
arvoiseksi. Itse puolestani sitä epäilen..."
"Niin minäkin!" huudahti toinen mies päättäväisesti. "Sanokaamme puolet
siitä!"
"Tai niille vaiheille", myönsi vanhempi. "No niin,
maailmantuntemuksestaan huolimatta Vandamarke on niin hupsu, niin
typerä, että kuljettaa tuota kiveä liivintaskussaan, eikäpä ainoastaan
kuljeta, vaan antaa ihmisten tietää, että se siellä on, vieläpä joskus
ottaa sen esille ja näytteleekin sitä -- kelle hyvänsä! Hänen ystävänsä
ovat varoittaneet häntä, selittäneet hänelle, rukoilleet häntä, mutta
turhaan. Ja Trafferdale, joka on ollut hänen kanssaan paljon asioissa
ja hänelle suureksi hyödyksi, päätti antaa hänelle läksyn ja sai meidät
avustajikseen. Olemme osoittaneet ukkohupsulle, kuinka helppoa on panna
toimeen sellainen yllätys kuin maanantainen. Kenties hän nyt säilyttää
kallista kiveään varmassa tallessa -- pankissa tai lujassa
kassakaapissa!"
"Mikäli hän sen koskaan saa takaisin!" virkoin minä vihjaavasti.
Molemmat kääntyivät minuun, tuijottaen.
"Mikäli?" huudahti vanhempi heistä. "Tietysti hän sen saa! Kävin
Trafferdalen luona hänen asunnossaan keskiyön aikaan ja näytin hänelle
ilmoitusta eräästä iltalehdestä. Trafferdale sanoi, että hän tänä
aamuna palauttaisi timantin ja antaisi Vandamarkelle läksytyksen hänen
tuittupäisyydestään ja uhkarohkeudestaan. Nyttemmin se siis on jo
tehty. Asiasta on pidetty paljon tyhmää touhua. Tapasin juuri St.
Martin's Lanella miehen, joka palvelee Trafferdalea, ja hän, poloinen
houkkio, luuli isäntänsä puijanneen meidät ja karanneen, vieden lelun
mukanaan!"
"Mistä tiedätte, ettei hän ole niin tehnyt!" kysäisit minä ivallisesti.
"Minä -- jos vähäpätöinen mielipiteeni on minkään arvoinen -- en
ihmettelisi, että hän on karannut. Se on minun luuloni."
He kääntyivät minuun ja tuijottivat. Vanhemman miehen kasvoille lehahti
hiukan punaa. Hän pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti esille
nimikorttikotelonsa.
"Ohoh!" huudahti hän. "Kyllä te menette liian pitkälle, nuori ystäväni!
Trafferdale on kunniallinen mies, hyvin tunnettu Cityssä ja muualla.
Samoin olemme mekin -- kunniallisia miehiä!"
Hän laski kortin eteeni; toinen mies noudatti hänen esimerkkiänsä. Minä
vilkaisin niihin; niissä oli hyvät nimet, joita muistin kuulleeni
mainituiksi suurien liikeyrityksien yhteydessä, ja osoitteet olivat
moitteettomat. Mutta minä teeskentelin epäluuloisuutta.
"Hyvät herrat", sanoin, "minä en epäile, että olette joka suhteessa
aivan kunniallisia. Mutta jotkut kaivavat kastanjoita tulesta toisen
käpälällä! Mistä tiedätte, ettei Trafferdale ole käyttänyt
välikappaleinaan teitä kumpaakin?"
He tuijottivat jälleen uskomattomina ja nauroivat sitten.
"Oivallista!" huudahti vanhempi mies. "Me juuri olemmekin sopivia
narreja välikappaleiksi! Mutta ehkä luulottelemme itseämme viisaammiksi
kuin olemme?"
Minä päätin lyödä korttini pöytään.
"Niin minusta tuntuu", vastasin. "Ja sitä hiukan todistellakseni kerron
teille jotakin. Te sanotte olleenne" -- käännyin sen puoleen, jota olin
seurannut -- "Trafferdalen asunnossa Down-kadun varrella viime yönä --
keskiyön aikaan. Niin olin minäkin!"
"Ette silloin, kun minä olin siellä!" sanoi hän korostaen.
"Juuri samaan aikaan", vakuutin. "Minä näin teidät!"
"Minä en ainakaan nähnyt teitä", vastasi hän. "Missä te olitte?"
"Huoneessa vastapäätä eteisen ovea", selitin. "Katselin avaimenreiästä
-- mukavan isosta reiästä. Minut oli suljettu huoneeseen!"
"Suljettu!" huudahti hän. "Kuka... kuka sen teki?"
"Trafferdale!" sanoin minä. "Ei ole tarpeen puuttua yksityiskohtiin.
Näin eilen illalla sattumalta timantin Trafferdalen hallussa ja
seurasin häntä kotiin, aikoen vaatia sen häneltä takaisin
Vandamarkelle. Trafferdale osoitti minut siihen huoneeseen -- ja
lukitsi minut sinne!"
"Ja te näitte minut?" kysyi hän, vielä puolittain epäluuloisena.
"Minä näin teidät!" toistin. "Näin teidän tulevan sisälle; te näytitte
Trafferdalelle sanomalehteä, ja huomasin teidän yhdessä pohtivan
jotakin siihen painettua..."
"Sitä ilmoitusta!" jupisi hän.
"Sitten menitte hänen kanssaan toiseen huoneeseen", jatkoin minä. "Ja
nyt teen teille kysymyksen: Ettekö tavannut siellä ketään
naishenkilöä?"
Hänen kulmakarvansa kohosivat, ja huulet avautuivat silkasta
kummastuksesta.
"Naishenkilöä!" huudahti hän. "Trafferdalenko asunnossa? En, ei siellä
naishenkilöä ollut."
"Oli kyllä", sanoin minä. "Jollei hän ollut siinä huoneessa, jossa
kävitte, oli hän toisessa. Varmasti hän siellä oli! -- Minä näin hänen
menevän sisälle Trafferdalen kanssa. Sanonpa teille, kuka hän olikin.
Hän oli Vandamarken yksityissihteeri rouva Kennerley. No, eikö tässä
kaikessa ole jotakin enempää kuin tiedätte olevan? Mitä sanotte
välikappaleotaksumastani?"
Oli helppo huomata, että he olivat hämillään, vieläpä tavattomassa
määrässä. Vanhempi mies alkoi hieroa miettiväisenä leukaansa.
"Kuinka pääsitte ulos?" kysyi hän äkkiä.
"Se palvelushenki Ganderson, jonka tapasitte tänä aamuna St. Martin's
Lanella, tuli toimittamaan askareitaan ja avasi oven", vastasin. "Minä
kävelin ulos -- ensin hiukan tarkastettuani asuntoa. Tarkastuksen
tuloksena sain sen käsityksen, että arvoisa ja kunniallinen ystävänne
herra Trafferdale oli kiireesti lähtenyt tiehensä. Uskon sen vieläkin,
ja samoin uskoo Ganderson."
"No, tiedänhän minä, mitä Ganderson ajattelee", huomautti hän
olkapäitään kohauttaen. "Ganderson pysäytti minut kaupungilla ja kertoi
minulle tuon tarinansa; sanoi myöskin juuri käyneensä Corlandin
toimistossa ja elävänsä siinä toivossa, että saisi palkinnon tai osan
siitä. Mutta -- tämäpä on kumma juttu! Oletteko varma siitä
Kennerley-naikkosesta?"
"Mrs Kennerley oli huoneistossa samaan aikaan kuin te", selitin minä.
"Se on tosiasia!"
Hän hyppäsi äkkiä ylös nurkasta, jossa istuimme, ja meni eteiseen,
jossa oli puhelinkaappi. Hänen astuttuaan sinne puhui toinen mies.
"Minusta on aivan uskomatonta se, mitä te ja tuo palvelusmies
otaksutte", sanoi hän. "Trafferdale on niitä miehiä, jotka saattavat
ryhtyä oivalliseen pilaan -- ja tässä tapauksessa hänellä oli siihen
todella vakavat syytkin, -- mutta hän on rehti mies. En voi uskoa..."
"Mutta asiaan kuuluu kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti",
virkoin minä.
"Loruja!" huudahti hän. "Ei niin kallis! Ehkä puoliksi. Mutta vaikka se
olisi ollut puolen miljoonan arvoinen, ei sillä olisi voitu ostaa
Trafferdalea, Cityn miestä... Hänen uransahan olisi ollut lopussa, ja
hän itse... Naurettavaa!"
"Mutta miksi sitten nuo viimeöiset hommat?" kysyin minä.
"Sehän minulle tässä on käsittämätöntä", vastasi hän. "Ilmeisiä
kiireellisen paon valmistuksia, sanoitte? Hm..."
Vanhempi mies palasi pudistaen päätänsä.
"Soitin Trafferdalelle", sanoi hän palatessaan luoksemme. "Hän ei ollut
tänä aamuna käynyt toimistossaan. Mutta -- mistään matkasta ei siellä
tiedetä."
"Eipä suinkaan!" huudahdin ivallisesti. "Mitä tuumitte?"
Molemmat katselivat minua ankaranlaisesti.
"No, pysykää te mielipiteessänne", sanoi vanhempi mies. "Meillä on
omamme. Ja kun kerran olemme kertoneet teille näin paljon ja te olette
Vandamarken ystävä, sanomme enemmänkin -- voitte ilmoittaa
Vandamarkelle, että olemme hänen käytettävissään. Mutta minä luulen,
että tähän mennessä Trafferdale on käynyt Vandamarken luona, selittänyt
hänelle koko asian ja antanut hänelle takaisin timantin, kehoittaen
häntä olemaan siitä juttelematta ja sitä näyttelemättä."
Vandamarken nimen mainitseminen toi mieleeni, että minun oli määrä
hänet tavata, ja vilkaisten kellooni minä huomasin, että vielä nipin
napin ehtisin ajoissa kohtaamispaikalle. Erosin uusista ystävistäni
heidän vieläkin leikillisesti pistellessä minua ja riensin etsimään
vuokra-autoa. Mutta astuessani Corlandin toimistoon hän pudisti minulle
päätänsä.
"Mr Vandamarke kävi täällä, mutta lähti jo", sanoi hän. "Hän tuli
hiukan ennen määräaikaansa ja teitä odotellessaan hän soitti kotiin
tyttärelleen. Ja juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Hovimestari vastasi,
että miss Vandamarke lähti teidän kanssanne jo varhain aamulla eikä
ollut sittemmin palannut. Vanha herrasmies riensi siis kotiinsa
nähdäkseen, olitteko lähtenyt sinne hänen kanssaan, sensijaan, että
olisitte tänne saapunut. Tiedättekö hänestä mitään?"
"Minäkö? En!" huudahdin. "Neiti otti ajurin toimistonne ulkopuolelta
monta tuntia sitten, ajaakseen suoraan kotiinsa. Mitä ihmettä..."
Puhelimen kello kilahti heleästi. Corland tarttui kuulotorveen ja
kääntyi heti minua kohti.
"Puhelimeen", sanoi hän. "Metham kysyy teitä..."
Hän työnsi kuulotorven käteeni. "Onko se mr Gregg?" kysyi Metham.
"Saapukaa luokseni, sir, heti -- niin pian kuin suinkin -- Wells-kadun
alapäähän. Rientäkää!"