Avaimen nopea kiertäminen vaikutti Rosalie Vandamarkeen ja minuun
niinkuin näkymättömistä metallitangoista vetäminen vaikuttaa
marionetteihin. Me pyörähdimme toistemme ympäri ikäänkuin meitä
vallitsevan, vastustamattoman voiman tempaamina. Tunsin silmieni
avartuvan ja huuleni aukenevan, ja pelkästä suuttumuksesta
varomattomuuteni vuoksi minä en saanut sanaa suustani. Mutta Rosalien
kieli oli kylläkin kerkeä.
"Lukon takana!" huudahti hän. "Satimessa!" Vilkaisin ympärilleni. Huone
oli pienehkö, läpimitaltaan noin kaksitoista tai neljätoista jalkaa
kumpaankin suuntaan, kalustettu pienen ruokasalin tapaan,
yksinkertaisesti, mutta mukavasti. Kaikkeen tuohon minä kuitenkin vain
vilkaisin. Minä etsin ulospääsyä. Etäisimmässä päässä oli ikkuna, ja
uunin oikeanpuolisessa kulmauksessa toinen ovi. Menin ensin sitä kohti,
mutta se lukittiin, kun sitä lähestyin, -- kuulin aivan selvästi
avaimen kilahduksen. Hypähdin sitten ikkunaan ja näin, että sen kautta
ei ollut mitään pakomahdollisuutta, -- se oli kahdenkertainen ikkuna,
ja sisemmät kehykset olivat keskellä lukitut, eikä mitään avainta ollut
näkyvissä. Niin pitkältä kuin saatoin eroittaa oli ulkopuolella vain
sileää tiiliseinää viiden, kuuden metrin päässä edessäni. Käännyin
jälleen miss Vandamarkeen päin, katkerasti naurahtaen.
"Voitte merkitä minut hölmöksi!" sanoin. "Mutta Trafferdale ei ole
hölmö! Hän on minut puijannut! Hän älysi heti -- ja tässä sitä nyt
ollaan!"
"Kyllä kai minä olen yhtä suuri hölmö kuin tekin", vastasi toverini.
"Mutta enhän osannut aavistaakaan -- en ainakaan mitään tällaista! Hän
oli tosiaan varsin ripeä -- nopsa käsittämään tilanteen!"
"Ripeä!" huudahdin minä. "Hitonmoisen ripeä sittenkin! Tietenkin hän
tajusi kaikki yhdellä silmäyksellä, tiesi, mitä varten olimme tulleet
-- arvasi koko asian. Se narttu on varmaan kertonut hänelle kaikki,
mitä Kensingtonin puutarhassa juttelin, ja hän laski nopeasti kaksi ja
kaksi yhteen nähdessään meidät ovellaan. Merkitkää minut aasiksi!"
"Enpä käsitä, mitä muutakaan olisimme tehneet", sanoi hän. "Mutta nyt
on kysymys siitä, mitä _on_ tehtävä."
"Sitä voisi yhtä hyvin kysyä miekkoselta, joka vastikään on tuomittu
kuudeksi kuukaudeksi istumaan ja työnnetty koppiinsa", virkoin minä
katkerasti. "Olemme vangitsijamme armoilla. Ei ole epäilystäkään siitä,
että olen pähkähullu! Tässä nyt olen -- pistooli taskussa."
"Mitä hyötyä siitä?" kysyi tyttö.
"Minun olisi pitänyt sitä hiukan näytellä, kun Trafferdale avasi oven",
sanoin minä.
"Olenpa iloinen, ettette niin tehnyt", virkkoi hän. "He eivät voi pitää
meitä täällä iäti!"
"Voivat pitää niin kauan kuin haluavat", sanoin minä. "Ovet ovat
tukevat ja varmasti lukitut; samoin ikkunakin, ja jos sen särkisimme,
näkyy edessä olevan vain sileä, ikkunaton seinä. Niin -- häkissä me
olemme."
Nyt aloin etsiä huoneesta. Täytyyhän olla kello jossakin --
mahdollisesti se olisi yhteydessä siivoojan huoneen kanssa
kivijalkakerroksessa. Mutta ei ollut kelloa -- en ainakaan löytänyt
muuta kuin koristetun messinkikapineen, käsikellon, joka oli muiden
pikkuesineiden joukossa uunin reunuksella. Sen kilinä saattoi tunkeutua
viereisiin suojiin, muttei suinkaan pitemmälle. Mutta kun vielä kerran
tarkastin ovea, josta olimme astuneet sisälle, keksin jotakin.
Avaimenreikä oli tavattoman iso; sitäpaitsi se oli sovitettu
ovenpieleen vähän korkeammalle kuin mitä yleensä on tapana. Lukitessaan
meidät sisään, oli Trafferdale kääntänyt avaimen aivan pois reiän
päältä, ja minä huomasin voivani katsoa lävitse ja nähdä suuren osan
eteisestä.
"Hei!" huudahdin. "Minä voin nähdä tämän avaimenreiän läpi!"
Rosalie vilkaisi minuun ikäänkuin huvitettuna ihmetellen innostustani.
"Ja mitä hyötyä meille siitä on?" kysyi hän.
"Kenties paljonkin!" sanoin minä. "Voin ainakin pitää silmällä eteistä.
Jos ne kaksi lähtevät..."
"Miksi he lähtisivät?" keskeytti neitonen.
"Minun käsittääkseni he lähtevät", vastasin minä vakaasti. "Tietenkin
he lähtevät! He sulkivat meidät tänne voidakseen pötkiä tiehensä --
timantteineen! Ettekö käsitä? Heti kun Trafferdale näki meidän
yksinkertaiset, nuorekkaat kasvomme ovella ja kuuli teidän
suorasukaisen kysymyksenne, hän älysi, että leikki oli lopussa ja että
me tiesimme enemmän kuin meidän tuli tietää, ja osoitti meidät tänne,
sulkien oven jälkeensä, jotta olisimme varmassa tallessa sillä välin,
kun hä ja mrs Kennerley livistäisivät! Niin se on... ja..."
Sähkökellon kimeä soitto eteisestä keskeytti kaunopuheisuuteni ja
säpsähdytti meitä molempia. Heilauttaen kättäni Rosalielle, astuin
varpaillani ovelle ja painoin oikean silmäni tuohon erittäin mukavaan
avaimenreikään. Saatoin nähdä ison osan eteisestä -- ulko-oven, eteisen
pöydän, hattunaulakon ja osan oikeanpuolista ovea. Ja nyt näin
Trafferdalen tulevan siitä ovesta. Hän astui ulko-ovelle ja laski
kätensä ripaan.
"On juuri tullut mies sisälle!" kuiskasin Rosalielle, joka nyt kyykötti
kiihtyneenä ja innokkaana vieressäni. "Kookas seurustelupukuinen mies
-- sileäksi ajelluin kasvoin. Hänellä on sanomalehti kädessään. Näyttää
siitä jotakin Trafferdalelle. Trafferdale lukee sitä. Mulkoilevat sen
yli toisilleen, mitä se sitten lieneekin. Trafferdale on sulkenut
etuoven. Mies riisuu hattunsa ja päällystakin. Nyt menevät toiseen
huoneeseen -- menivät jo!"
Minä nousin ja katsoin toveriini, ja hän pudisti päätänsä.
"Siitä ei ole meille vähääkään apua", huomautti hän, "kunpa pääsisimme
täältä pois! Minun on nälkä!"
Minä käännyin pienelle sivupöydälle, joka oli huoneen seinustalla.
Siinä oli lasikulho täynnä korppuja ja pari vadillista hedelmiä --
appelsiineja, banaaneja, viinirypäleitä. Minä siirsin ne keskipöydälle.
"Koska olemme Trafferdalen vieraina vastoin tahtoamme, niin käytämme
hyväksemme Trafferdalen eväitä", sanoin minä. "En toki usko, että hän
on mitään näistä myrkyttänyt. Käykää käsiksi, sillä välin kun minä
etsin, onko täällä mitään juotavaa."
Juomaa oli runsaastikin saman sivupöydän pullosäiliössä -- viskyä,
konjakkia, portviiniä, sherryä, punaviiniä. Hain edelleen, löysin
korkkiruuvin ja laseja ja avasin punaviinipullon, koska se oli
miedointa. Kaadettuani lasin Rosalielle ja naukattuani itsekin menin
takaisin avaimenreiälle. Takaani kuulin, kuinka vankeustoverini yhä
pureskeli korppuja.
"Mitä teette, jos Trafferdale tulee?" kysyi hän äkkiä.
"Annan hänen kurkistaa pistoolini piippuun", sanoin minä. "Se
rauhoittaisi hänet!"
"Ettehän häntä ampuisi?" kysyi hän.
"Mielihyvällä -- jos hän rimpuilee", vastasin. "Mutta pistoolilla on
oiva ominaisuus taltuttaa häijyt miehet. Kunpa minulla vain olisi se
ollut kädessäni, heti kun täällä näyttäydyimme!"
"Kenties hänelläkin olisi ollut", huomautti Rosalie.
"Hyvin luultavasti -- mutta minä en olisi suonut hänelle aikaa sen
käsittelemiseen", sanoin. "Mutta mennyt on mennyttä. Mitähän se mies
lienee hakenut? En ihmettelisi, vaikka hän olisi yksi joukkiosta, joka
nappasi minut ja teidän arvoisan isänne!"
"En ole enää niin nälissäni!" huomautti tyttö. "Tulenko minä
kurkistelemaan?"
"Ette kai", sanoin minä. "Tämä on miehen hommaa. Kunhan nyt vain
jotakin tapahtuisi..."
Mutta kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin näin enempää. Sitten tuli
Trafferdale äkkiä ulos oikeanpuolisesta ovesta, ja minä aloin
kuiskaillen kertoa hänen liikkeistään.
"Trafferdale taas!" sanoin. "Yksinään. Hän ottaa alas isoa matkatakkia
eteisen naulakosta. Nyt hän... hyväinen aika! Hän käänsi valon
sammuksiin ja eteisessä on pimeä."
Mutta oven raosta oikealta, mistä Trafferdale oli tullut, kuulsi hieman
valoa. Nyt hänen kookas ruhonsa sen kuitenkin himmensi. Hän meni
huoneeseen, josta valojuova väikkyi. Ovi sulkeutui. Kaikki oli
hiljaista ja -- pimeää.
Jouduin ymmälle. Miksi oli Trafferdale kiertänyt valon sammuksiin
eteisessä otettuaan sieltä takin, jota arvattavasti aikoi käyttää? Ja
mitä se toinen mies hommaili? Varmasti tiesin hänen vielä olevan
jossakin tässä huoneistossa. Viivyin jonkun aikaa avaimenreiällä ja
kuuntelin. Mutta en kuullut mitään enkä voinut kuulla mitään toiselle
ovelle siirryttyänikään. Mistään en eroittanut hivahdustakaan, en edes
hillittyä kuisketta. Vihdoin Rosalie haukotteli, -- se oli raukean
uneliaisuuden luonnollinen, teeskentelemätön haukotus.
"Kuinka kauan luulette heidän pitävän meitä täällä?" kysyi hän. "Olen
hirveästi unissani."
"Kyllä kai meidät aamuun asti häkissämme pidetään", sanoin. "Emme me
itse voi itseämme vapauttaa. Mutta oikaiskaahan itsenne tuolle
sohvalle! Minä vartioin -- en minä nukahda, sen vakuutan. Hyvin
luultavasti... noh, mitä se oli?"
Mutta minä tiesin varsin hyvin, mikä ääni oli saanut meidät molemmat
hypähtämään. Se oli oven raju mäjähdys.
"He ovat menneet!" huudahdin. "Ulko-ovi paiskattiin kiinni. Meidät on
teljetty tänne koko yöksi. Siitä ei epäilystäkään. Ihan niinkuin
otaksuinkin. He ovat karanneet timantteineen!"
"Mutta mistä tiedätte, että pidätystämme kestää vain tämän yön?" kysyi
Rosalie. "Jos he ovat juosseet tiehensä, voimme joutua olemaan täällä
päiväkausia --- ja kuolla nälkään!"
"Ei!" sanoin minä rauhoittaen. "On varmaan joku hoitamassa näitä
huoneistoja, joku vanha vaimo, joka tulee toimittamaan askareita,
järjestämään vuoteet ja niin poispäin, ja joka ilmestyy aamulla. Mutta
siihen asti pelkään kyllä olevamme tiukasti teljettyinä. Miksette
paneudu tuolle sohvalle nukkumaan?"
"Entä... te?" kysyi hän.
"Oh, minä polttelen", sanoin. "Minä en nuku. Kello on yksi -- ehkä joku
saapuu seitsemältä tai kahdeksalta. Seuratkaa neuvoani."
Hän seurasi sitä. Sohva oli hyvä ja laaja, varustettu ryijyllä ja
monilla pieluksilla. Yhdessä kohensimme sen mukavaksi, ja kymmenen
minuutin päästä oli Rosalie vaipunut sikeään uneen. Minä puolestani
sytytin piippuni ja istuuduin nojatuoliin miettimään. Paljon
mietittävää minulla olikin. Sillä minä en suinkaan ollut varma, että
kukaan saapuisi aamulla, enkä nähnyt mitään mahdollisuutta omilla
ponnistuksillani vapauttaa itseämme. Siitä, että Trafferdale, mrs
Kennerley ja tuo outo mies olivat kaikki lähteneet yhdessä, olin aivan
vakuutettu. He halusivat monen tunnin etumatkan, mikä, kun asiaa tulin
tarkemmin miettineeksi, olisi lisäsyy, miksi meidät olisi vangittu
paljoa pitemmäksi ajaksi kuin ensin otaksuin.
Yö kului perin hitaasti. Vastoin tahtoani aloin minäkin lopulta
torkkua, kunnes vaivuin uneen. Se oli levotonta, kummallisten
unennäköjen häiritsemää unta, mutta lienee aamupuolella tullut
sikeämmäksi, sillä minä olin varmaan syvässä unessa silmänräpäystä
ennen äkillistä heräämistäni. Minä kavahdin, tuijotin ympärilleni ja
näin Rosalien puoliksi nousseena sohvallaan, silmät oveen käännettyinä.
Sitten minulle selvisi, että olin kuullut jotakin melua, ja että sama
melu oli tytönkin herättänyt.
"Mikä on?" kuiskasin. "Kuulitteko jotakin?"
Hän nyökkäsi eteistä kohti.
"Eteisen ovi!" sanoi hän. "Minä kuulin sen käyvän. Joku on tullut
sinne."
Minä nousin pystyyn, samoin hän. Seisoimme odottaen, kasvomme
käännettyinä ovea kohti. Kului pari, kolme minuuttia. Sitten
kierrettiin ovenripaa, ja minä sieppasin pistoolini. Rosalie äännähti
ehkäisevästi.
"Hyvä on!" jupisin minä. "Ei mitään vaaraa -- mutta jos ken pyrkii
huoneeseen, saa hän katsoa tämän piippuun. Pysytelkäähän te vähän
taempana!"
Avain kitisi lukossa, ja hyvin hitaasti avautui ovi. Silloin minun oli
vaikea olla kummastuksesta huudahtamatta. Ilmestyi käsi ovenreunaan
työntääkseen sitä auki -- käsi, jonka pikkusormi oli omituisesti
käyristynyt ja arvettunut. Sen huomattuani minä kohotin pistoolini
sille tasolle, jolta arvelin kasvojen ilmaantuvan.
Kasvot kurkistivat ovensyrjän taitse.
Ne olivat kaitaposkisen, kelmeän miehen kasvot, jolla oli tummat,
syväkuoppaiset silmät. Olin sillä hetkellä vain muutaman jalan päässä
noista kasvoista ja kutitin pistoolillani suoraan miehen nenää. Hän
päästi kiljahduksen, josta hänen keuhkonsa saattoivat ylpeillä, ryntäsi
eteisen halki, riuhtaisi ulomman oven auki ja syöksyi päätähavin
portaita alas. Hyökäten hänen perässään ehdin vain nähdä hänen häviävän
niiden alapäähän. Kuulin sieltä oven mäjähdyksen: kaiketikin hän oli
paennut kadulle.
Käännyin ja näin Rosalien katselevan minua huoneiston ulommalta ovelta.
"Mennyt?" kysyi hän.
"Ja aika vauhtia sittenkin!" vastasin. "Kah, hän oli yksi niistä
kolmesta miehestä, jotka meidät kaappasivat!"
"Oletteko varma?" kysyi neitonen, puoliksi epäillen.
"Vallan varma! Minä tunnen hänet", vakuutin. "Hän on se koukkusormi --
hänen kätensä on joskus vioittunut. Kylläpä minä hänet tunsin! Ja hän
tunsi minut. Hän kaiketi käy täällä Trafferdalen palvelijana. Niin. Kai
hän kerrankin kummastui, kun tapasi meidät täältä!"
"Älkäämme viipykö täällä enää", virkkoi tyttö. "Olemme vapaina --
lähtekäämme."
"Silmänräpäys", hillitsin minä. "Mielin tarkastaa tämän asunnon. Tuossa
huoneessa he eilenillalla olivat -- katsokaamme, ovatko jättäneet sinne
mitään johtolangaksi kelpaavaa."
Huoneen ovi oli vielä puoliavoinna. Menimme sisälle. Siellä oli tosiaan
merkkejä paon valmistuksista. Pöydällä oli illallislautanen, mutta
ruokiin ei oltu paljoa koskettu; oli myöskin väkijuomia, viiniä ja
laseja; tuoleilla lojui vaatekappaleita. Näytti siltä kuin olisi
Trafferdale sullonut matkalaukkua. Takana oli makuuhuone -- siellä oli
auki jätettyjä kaappeja ja laatikoita, ja miehen seurustelupuku oli
huolimattomasti heitetty vuoteelle. Mutta kaikki huoneet olivat
ihmisistä tyhjät, eikä niiden pintapuolinen tarkastus antanut mitään
vihiä äskeisen asukkaan matkan suunnasta. Olin juuri saattamaisillani
Rosalien ulos, kun huoneessa olevalta nojatuolilta sattui silmääni
sanomalehti, joka oli huolimattomasti paiskattu syrjään. Siinä oli
sinikynällä merkitty kohta, ja nyt muistin, että Trafferdalen
päästettyä tuon toisen miehen sisälle iltamyöhällä oli tulija heti
kiinnittänyt hänen huomionsa sanomalehteen, joka hänellä oli kädessään.
Otin siis lehden tuolilta ja vilkaisin heti sinisellä merkittyyn
kohtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huohotin kummastuksesta.
"Tämäpä Trafferdalen tovereineen matkalle lähetti!" huudahdin.
"Katsokaa; tässä on isänne sormet pelissä! Lukekaahan!"
Minä levitin lehden sekasotkuisen pöydän tyhjälle kohdalle, ja yhdessä
tarkastelimme tuota sinikynällä merkittyä ilmoitusta.
"_5000 punnan palkinto_. -- Viime lauantai-iltana kiristettiin
omistajalta _iso timantti_ maalaistalossa, johon naamioidut miehet
olivat hänet väkivallalla vieneet. Yllämainitun palkinnon maksaa
asianajotoimisto Corland & C:o, St. Martin's Lane 983, mainitun
timantin palauttajalle tai henkilölle, jonka antamain tietojen nojalla
se voidaan saada takaisin tai yllämainittuun ryöstöön osalliset
pidätetyiksi."
Vilkaisimme toisiimme. Sama ajatus juolahti kummankin päähän -- jotakin
oli tekeillä.
"Niin, se oli isän puuhia", sanoi neitonen. "Entä Corlandin toimisto?
Eikö teidän ollut määrä siellä hänet tavata?"
"Oli", vastasin. "Tänään iltapäivällä. Mutta -- emme saa odottaa siihen
asti. Trafferdale on arvoisine tovereineen ehtinyt muutaman tunnin
matkan meistä edelle. Meidän tulee käydä siellä heti, kertomassa mitä
tiedämme."
"Minä haluan mennä kotiin", selitti Rosalie. "Palvelijat soittavat
poliisille, jollen palaa. Tulkaa minun kanssani kotiini suurukselle, ja
sitten menemme Corlandille yhdessä."
Tuumin, että Corlandin toimisto ei luultavasti olisi avoinna ennen
kymmentä; ja kello ei vielä ollut kahdeksaakaan. Me riensimme
Trafferdalen asunnosta, jättäen sen oman onnensa nojaan, ja ottaen
ajurin Piccadillyltä ajoimme Prince's Gatelle. Jättäen Rosalien asiaksi
antaa hämmästyneelle palvelusväelle minkä selityksen hyväksi näki, minä
pyysin hovimestarilta kaikki edellisen illan sanomalehdet. Kimppu niitä
kädessäni siirryin mr Vandamarken hollantilaiseen pikkusuojaan.
Ilmoitus oli jokaisessa sanomalehdessä.
Tuo ilmoitus saattoi minut melkoisesti hämilleni -- sitäkin enemmän,
kun en osannut selittää itselleni, miksi laisinkaan hämmästyin. Mutta
siinä se oli jokaisessa Lontoon aamu- ja iltalehdessä, ja Rosalie ja
minä voimme varmaankin antaa noille Corlandeille joitakin sitä koskevia
tietoja.
Lähdimme St. Martin's Lanelle heti kun olimme murkinoineet. Ennen kello
kymmentä olimme vilkkaassa keskustelussa teräväsilmäisen miehen kanssa,
joka minusta näytti tietävän paljon enemmän kuin halusi meille
ilmoittaa. Hänelle me kerroimme tyhjentävästi seikkailumme edellisestä
illasta asti. Asia näkyi häntä kovin huvittavan. Mutta hän kävi varsin
vakavaksi, kun Trafferdalen ja mrs Kennerleyn nimet mainittiin.
"Oletteko aivan varma, että rouva oli huoneistossa hänen kanssaan?"
kysyi hän.
"Ainakin hän sinne Trafferdalen kanssa meni", vastasin minä.
"Tarkoitatte, että näitte heidän yhdessä menevän sisälle katuovesta?"
kysyi hän erikoisesti korostaen yhdyssanan ensi osaa. "Mutta ettekö
todella nähnyt häntä huoneistossa? Kah..."
Tässä kohdassa keskeytti hänet sihteeri, joka tuli kuiskaamaan jotakin.
Kun viimemainittu oli mennyt, kääntyi hän meihin päin.
"Täällä on mies, joka sanoo voivansa antaa tietoja", virkkoi hän.
"Tulee juuri sisälle. Kuulkaa, livahtakaahan tuonne sivuhuoneeseen,
jättäkää ovi auki ja... kuunnelkaa!"
Rosalie ja minä tottelimme. Kuulimme vieraan astuvan sisälle.
Varovaisesti vilkaisin häneen ovenraosta. Ja hän oli vanha tuttavani --
käyräsorminen mies.