Olin jo jokseenkin tottunut yllätyksiin. Nähtyäni rouva Kennerleyn ja
Trafferdalen vedin siis pääni parvekkeen rintasuojan taakse ja mietin
tätä uutta tilannetta. Tarkastin sitä useilta eri puolilta. Näkemäni
saattoi olla aivan viatonta laatua. Ei ollut mitään syytä, miksi mrs
Kennerley ja mr Trafferdale eivät aterioitsisi yhdessä Mocattin
ravintolassa tai jossakin muussa hienossa paikassa. Olin katsellut
heitä tarpeeksi edellisenä iltana tietääkseni, että he olivat hyvät
tuttavat keskenään. Rosalie Vandamarke oli maininnut minulle, että mrs
Kennerley oli leski: ehkäpä hän ja Trafferdale olivat kihloissa tai
kihloihin menemäisillään.
Mutta tietäessäni Trafferdalesta mitä tiesin ja muistellessani, mitä
olin kertonut rouva Kennerleylle vain muutamaa tuntia aikaisemmin
Kensingtonin puutarhassa, tunsin mieleni levottomaksi ja epäileväksi.
Kertoisiko hän Trafferdalelle -- oliko jo kertonut Trafferdalelle, --
mitä olin hänelle ilmoittanut? Siinä tapauksessa se olisi kuin varkaan
varoittamista siitä, että hänen pieni vehkeensä oli paljastettu ja laki
hänen kintereillään. Oli miten oli, mutta en voinut mielessäni olla
aivan levollinen tuon naisen suhteen. Tosin olin ottanut hänet
uskotukseni -- mutta minä en ollut aivan varma, nyt kun se oli tehty,
että olin menetellyt viisaasti ilmoittaessani hänelle salaisuuden. Ja
siinä hän nyt istui alapuolellani Mocattissa juuri sen miehen kanssa,
jonka olin antanut ilmi!
Hetkisen perästä vilkaisin salavihkaa ja mahdollisimman mukaan välttäen
huomionherättämistä toistamiseen alhaalla olevaan pariin. He nauttivat
huolettomina päivällistään ja näkyivät olevan perin tyytyväisiä
toisiinsa ja maailmaan yleensä. Sitäpaitsi he olivat liian syventyneinä
keskusteluunsa, jotta olisivat vilkuilleet ympärilleen; varmaankaan he
eivät kertaakaan katsahtaneet ylös. Ja senjälkeen minä pidin heitä
silmällä, sillä minä olin päättänyt, että heidän lähtiessään Mocattin
suojista minäkin lähtisin ja ottaisin selvän, mihin he menivät. Halusin
tietää enemmän.
He eivät pitäneet kiirettä. Kun tuotiin kahvi ja liköörejä, sytyttivät
he savukkeet ja näkyivät viipyvän vielä jonkun aikaa. He olivat
siirtäneet tuolinsa ja kumartaneet päänsä aivan lähitysten, ja
kaiketikin he juttelivat salavihkaa. Äkkiä pisti Trafferdale sitten
kätensä housuntaskuunsa, veti esille kukkaron tai pienen lippaan
tapaisen esineen, ottaen siitä jotakin, mitä hän pöydän syrjän suojassa
näytti kämmeneltään toverilleen. Jos ken heitä ympäröivistä ihmisistä
olisi heitä samalta tasolta tarkannut, niin hän ei olisi nähnyt mitään,
mutta korkealta paikaltani saatoin minä nähdä selvästi. Ja hänen
kourassaan olevasta esineestä huomasin välähtävän kirkkaan hohteen enkä
epäillyt silloin, että hän näytti varastettua timanttia mrs
Kennerleylle.
Hänen kätensä palasi taskuun: molemmat nauroivat kuin olisi äskeinen
seikka tuottanut heille sekä huvia että tyydytystä. Sitten he
osoittivat lähdönmerkkejä. Trafferdale viitasi tarjoilijaansa ja alkoi
suorittaa laskuaan. Niinpä minäkin pyysin omani ja pidin tarkoin
silmällä paria alhaalla, heti kun olin valmis lähtemään.
He nousivat vihdoin, samoin minä. Varovaisesti hiipien alakertaan minä
tarkkasin heitä parilta sopivalta paikalta ja seurasin heitä lopuksi
kadulle. Suureksi tyydytyksekseni he eivät kutsuneet ajuria, vaan
läksivät jalkaisin -- käsi toisensa kainalossa.
Minut oli vallannut kuumeinen, salapoliisimainen vaisto, ja olin
päättänyt seurata heitä, mihin tahansa he menisivät, sillä minä olin
varma, että Trafferdalella oli Vandamarke-timantti mukanaan ja että mrs
Kennerley oli hänen rikostovereitaan. Kääntäen päällysnuttuni kaulurin
ylös, peittäen kasvojeni alaosan silkkisellä kaulahuivillani ja painaen
pehmeän hattuni silmilleni astelin saaliini perästä. Heidän jälkiään
oli helppo seurata, sillä Trafferdale oli kookas mies ja mrs
Kennerleyllä oli tavattoman selvästi näkyvä viitta päivällispukunsa
päällä. Mutta pitkälti ei minun tarvinnutkaan seurata.
Kuten kaikki tietävät, sijaitsee Mocattin ravintola kivenheiton päässä
Piccadillyn aukiosta. He astuivat aukion yli, minun seuratessani
kymmenen metrin päässä heidän kintereillään, ja kääntyivät Lontoon
paviljonkiin. Niin tein minäkin, pysytellen takalistolla Trafferdalen
ostaessa kaksi istuinpaikkaa paraalta kohdalta. Minäkin ostin
samanlaisen paikan ja menin kuulijasaliin heidän perästään, mutta vain
niin pitkäksi aikaa, että ehdin varmistua heidän sielläolostaan ja
tarkoin panna merkille paikan.
Sitten menin jälleen eteiseen ja silmäilin ohjelmaa. Suuri tähti
esiintyisi sinä iltana; arvioin, että se tapahtuisi noin neljännestä
yli kymmenen. Vilkaisten kellooni huomasin sen olevan juuri
kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Minä menin suoraan kadulle, otin
ensimmäisen tapaamani tyhjän vuokra-auton ja käskin ajajan
mahdollisimman nopeasti huristaa Prince's Gaten alueelle.
Aioin kertoa mr Vandamarkelle -- kertoa hänelle kaikki. Minusta näytti,
että hänen ystävänsä pettivät häntä hänen omassa kodissaan ja että hän
oli inhoittavan salajuonen uhri. Enemmittä viivyttelyittä saisikin hän
tietää kaikki, mitä minä tiesin, nyt heti. Silloin ei omatuntoni minua
soimaisi, ja hän voi toimia kuten parhaaksi näki. Mutta soittaessani
Vandamarken asunnon ovikelloa ja juhlallisen hovimestarin itsensä
avattua, minä ällistyin. Mr Vandamarke ei ollut kotona.
"Hän matkusti tänä iltapäivänä, sir", sanoi hovimestari suvaiten tuntea
minut edellisenä iltana vierailleeksi henkilöksi. "Luullakseni ulos
kaupungista, sir. Mutta", lisäsi hän tervetulleena äänenpainolla, "miss
Vandamarke on kotona."
Viime sanoissa oli kysyvä sävy ja minä riensin pyytämään häntä
ilmoittamaan miss Vandamarkelle, että olin siellä. Kahden minuutin
perästä hän osoitti minut samaan hollantilaiseen huoneeseen, johon mr
Vandamarke oli Basingstokesta palattuamme minut vienyt. Siellä istui
Rosalie mukavasti isossa nojatuolissa, kirja helmassaan. Mutta minun
saapuessani hän hypähti pystyyn ja tuijotti minuun. Hänen huulensa
raoittuvat, ja hänen poskensa sai heikon punan.
"Onko... onko jotakin tapahtunut?" kysyi hän. "Näytätte...
järkkyneeltä!"
"Eipä ihme!" virkoin minä. "Mutta sanokaahan minulle... isännehän on
poissa?"
"Niin on", vastasi tyttö. "Matkusti Birminghamiin -- liikeasioissa."
"Milloin hän palaa?" kysyin. "Tänä iltanako?"
"Ei!" virkkoi neitonen yhä kummastuneena. "Kenties huomenillalla. Mistä
on kysymys?"
Minä tuijotin häneen.
"Peijakas!" huudahdin. "Niin se nyt on! Ei ole muuta neuvoa kuin --
kertoa teille!"
"Kertoa minulle mitä?" kysyi hän. "Olette kovin salaperäinen!"
"Salaperäinen!" toistin minä. "Juuri niin! Salaperäinen on osuvin sana.
Istukaahan ja kuunnelkaa."
Hän istuutui. Minä vedin tuolin lähelle häntä ja kerroin hänelle
mahdollisimman nopeasti ja lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut,
kaappauksesta Marton Hillin tanhualla siihen asti, kun seurasin
Trafferdalen ja mrs Kennerleyn jälkiä Paviljonkiin. Rosalie oli mainio
kuuntelija: hän ei kertaakaan keskeyttänyt ja vastasi jokaiseen kohtaan
ymmärtävällä nyökkäyksellä.
"Niin se on -- ja mitä nyt on tehtävä?" päätin puheeni. "Isänne on
poissa, -- Trafferdalella on varmasti timantti hallussaan, hän voi
livistää aarteineen, ja silloin on kaksisataatuhatta puntaa mennyttä!"
Hän mietti asiaa -- ja katseli minua -- muutaman silmänräpäyksen.
"Ovat kai vielä siellä konserttisalissa?" kysyi hän.
"Minä jätin heidät sinne kaksikymmentä minuuttia sitten ja luulisinpä
heidän viipyvän ainakin tunnin vielä", sanoin minä. "Viisitoista yli
kymmenen esiintyy suuri tähti. Varmaankin jäävät he häntä kuulemaan."
"Mikä olisi teidän käsityksenne?" kysyi hän.
"Ajattelin, että isänne, kuultuaan mitä minulla oli kerrottavana, olisi
ehkä lähtenyt sinne kanssani", vastasin. "Asianmukaisimmalta näyttää
astua heti noiden kahden eteen. Olen varma, että Trafferdalella on
timantti hallussaan. Otaksun, että isänne olisi lähtenyt."
Neitonen nousi äkkiä nojatuolistaan.
"No, sitten lähden minä!" lausui hän päättäväisesti. "Luulen, että
Trafferdale on kehno mies, ja olen aina vainunnut mrs Kennerleyssä
jotakin kissamaista! Sen jälkeen, mitä teiltä olen kuullut, käyn heitä
ravistelemaan!"
"Minun seuraamanani tietysti", sanoin minä. "No, ulkopuolella on
vuokra-auto; pidin sen kaiken varalta. Mutta -- eikö teidän olisi
parasta vaihtaa pukua? On tärkeätä esiintyä mahdollisimman vähän...
vähän silmäänpistävänä."
Hän vilkaisi vaatteisiinsa. Hänellä oli luontainen taipumus loistaviin
väreihin. Eikä hänen päivällispukunsa ollut sellainen, että olisi
jäänyt huomaamatta.
"Kuinka pitkän ajan minulle suotte?"
"Korkeintaan -- kymmenen minuuttia", sanoin lujasti. "Sillä tarkoitan
kymmentä minuuttia."
Hän nauroi ja riensi huoneesta. Määräämäni ajan kuluttua hän oli
palannut, kylläkin sirona, mutta nyt harmaassa ulsterissa, joka verhosi
hänet kiireestä kantapäähän, harso kasvoillaan. Hän pysähtyi hetkiseksi
ovelle.
"Kelpaanko nyt teidän ylhäisyydellenne?" kysyi hän sievistellen.
"Tuntisiko minua nyt kukaan?"
"Mainiota!" sanoin minä. "Tulkaa nyt!"
Mennen auton luo, johon astuimme heti, lähdimme palvelijoille sanaakaan
ilmoittamatta, ja sitten juolahti päähäni ajatus, ja minä käskin ajajan
kiertää Jermyn-kadun kautta ja pysähdyttää asunnolleni.
"Miksi niin?" kysyi Rosalie liikkeelle lähdettyämme. "Luulin, että
teillä oli kiire päästä konserttisaliin?"
"Emme tiedä, mitä voi tapahtua tai minkälaiseen seuraan joutunemme",
vastasin, "ja minusta on paras lähteä asestettuna. Pistäydyn
asunnostani noutamassa vanhan sotilaspistoolini."
"Asestettuna!" huudahti hän. "Ette edellyttäne..."
"Emme edellytä mitään", sanoin minä. "Toivokaamme, että älymme on
hyödyllisempi kuin voimakeinot. Mutta parempi on katsoa kuin katua --
ja saattaahan olla tarpeellista antaa jonkun nähdä, että meidän
kanssamme ei sovi leikitellä."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.
"Ensiksikin pitää silmällä, mihin nuo kaksi menevät Paviljongista
lähdettyään", vastasin minä. "Ja sitten tehdä, mitä otaksuisin isänne
tekevän, jos hän olisi täällä."
"Ja se olisi...?" kysyi tyttö.
"Vaatia timantin luovuttamista!" selitin minä. "Ja se olisi mielestäni
teidän -- isänne edustajana -- tehtävä. Luuletteko, että tahtoisitte
sen vaatimuksen Trafferdalelle lausua?"
"Saattepa nähdä", vastasi hän. "Jos olette varma, että se hänellä
on..."
"Olen varma, että hänellä on timantti, ja laskien kaksi ja kaksi
yhteen, niin kenen se olisi, jollei isänne?" vastasin minä. "Joka
tapauksessa olen valmis sanomaan Trafferdalelle vasten silmiä, että hän
on mies, jonka näin pihassa polttelemassa -- se on ehdottomasti varmaa!
Tämä on juoni, salaliitto..."
"Tietenkin mrs Kennerleyn suunnittelema", mutisi neitonen. "Minä en ole
koskaan pitänyt hänestä tai häneen luottanut! Kuulkaahan -- Trafferdale
häntä isälleni suosittelikin."
"Ah", huudahdin minä. "Se selittää paljon! Hän on Trafferdalen kätyri.
Ja kuka esitteli Trafferdalen?"
"En tiedä -- ei luullakseni kukaan", vastasi Rosalie. "Isä kaiketi
sattui hänet Citystä poimimaan. Englantiin tullessamme emme tunteneet
ketään."
"Karitsoita -- susien joukkoon heitettynä", huomautin kyynillisen
myötätuntoisesti. "Viattomia!"
"En luule, että osoittautuisin mielestänne varsin karitsamaiseksi ja
viattomaksi", jupisi hän. "Hupsu en ainakaan ole."
"Isäänne on kuvailtu minulle nokkelimmaksi mieheksi, mitä koskaan on
elänyt!" huomautin.
"Niin hän onkin!" huudahti neitonen uhmaten. "Kuka väittää, ettei hän
olisi? Tekö?"
"En pidä varsin ovelana menettelynä kuljetella liivien taskussa parin
sadan tuhannen punnan arvoista timanttia", huomautin, "vieläpä näytellä
sitä kelle tahansa! Pidättekö te?"
"Minä en tunnusta noita sanoja 'kelle tahansa'", vastasi hän. "Mutta
minä tiedän isän olevan terävän ja neuvokkaan. Sitä hän on toki ollut
kaiken ikänsä!"
"No, nyt on teillä tilaisuus osoittautua vesaksi samasta vanhasta
rungosta!" sanoin minä auton pysähtyessä Jermyn-kadulle. "Silmänräpäys
-- käyn vain noutamassa aseeni!"
Minä syöksyin huoneisiini, otin vanhan sotilaspistoolini, sujautin
siihen pari patruunaa ja käännyin lähteäkseni. Joku vaisto sai minut
vilkaisemaan kirjelaatikkooni: siellä oli sähke. Repäisin siteen auki,
vilkaisin sisältöön ja riensin takaisin Rosalien luo.
"Isästänne puhuen", sanoin minä asettuessani paikalleni hänen
viereensä, "löysin juuri häneltä tulleen sähkeen -- Birminghamista
lähetetyn, lyhyen ja asiallisen. Voin sen muististani toistaa: 'Tulkaa
Corlandin toimistoon St. Martin's Lanelle huomenna iltapäivällä noin
2.30'. Keitä ovat Corlandit?"
"En tiedä -- en ole koskaan kuullut sitä nimeä", vastasi hän. "Mutta --
tätä asiaa se kyllä koskee."
"Niinkö luulette?" sanoin minä.
"Varmasti, ja luulen, että myöskin hänen käyntinsä Birminghamissa
tapahtuu tämän jutun yhteydessä", selitti hän. "Kuten jo aikaisemmin
huomautin, on isä..."
"Nokkela!" täydensin minä. "No, juuri tulemme Paviljonkiin, ja nyt on
meidän vuoromme olla ovelia ja vähän enemmänkin. Muistakaa -- meidän on
nähtävä, mutta emme saa näyttäytyä."
Kello oli silloin kymmenen minuuttia yli kymmenen: suuri tähti
esiintyisi viiden minuutin päästä. Minä saatoin Rosalien varieteesaliin
ja kiilauduin varta vasten mukavaan nurkkaan, josta saatoimme nähdä
Trafferdalen tovereineen. Siellä he olivat, aivan kuin olin
luottavaisesti edellyttänytkin. Trafferdale oli mielestäni juuri niitä
miehiä, jotka nauttivat varieteesalin esityksistä, ja sellainen, joka
kaikin mokomin tahtoi nähdä "tähden." Minä osoitin toverilleni hänet ja
mrs Kennerleyn.
"Ei suinkaan seisominen teitä väsytä?" kuiskasin. "Tästä voimme nähdä
heidät, kun he lähtevät. Olkaa varma, että silloin en päästä heitä
silmistäni, ja pysytelkää te lähellä minua."
Tyttö nyökkäsi, katsahti sitten ihmeissään ympärilleen ja kuiskasi
kumartuen minun puoleeni:
"En ole koskaan ennen ollut tämänlaisessa paikassa. Teattereissa olen
tietysti käynyt paljonkin, mutta en koskaan varieteessa. Jos aiotte
heitä vartioida, niin ehkä minä voin..."
"Juuri niin!" yhdyin minä. "Huvitelkaa te seuraamalla esitystä, minun
pitäessäni saalista silmällä. He eivät vielä lähde -- eivät ainakaan
ennenkuin tämä suuri tähti on suorittanut osansa. Jotta emme eksyisi
toisistamme, pistäkää käsivartenne kainalooni. Se on hyväksytty muoti
seisottaessakin."
Hän nauroi ja sujahdutti kätensä kainalooni. Se oli hento mutta silti
luja käsi. Saatoin tuntea takkini lävitse sen lämmön. Kahtakymmentä
minuuttia myöhemmin, kun taiteilijatar oli viimeisen kerran kumartanut
poistuakseen, minä puristin sitä vaistomaisesti. Trafferdale ja hänen
toverinsa olivat lähteneet liikkeelle.
"No nyt!" sanoin. "Tämä on tehtävän tiukin osa. Kiusallista on, jos he
lähtevät ajurilla! Mutta joka tapauksessa..."
Seurasin silmilläni Trafferdalen kookasta vartaloa hänen astuessaan
edeltä. Onneksi poistui joukko ihmisiä, kun loistonumero oli ohi, joten
Rosalien ja minun oli helppo seurata saalistamme huomatuiksi tulematta.
Ja suurella mielihyvällä totesin, etteivät Trafferdale ja mrs Kennerley
kadulle tultuaan osoittaneet mitään halua ajaa, pitipä heidän matkansa
sitten minne tahansa. Mrs Kennerley pisti käsivartensa hänen
kainaloonsa, ja he alkoivat astella aukeaman yli. Samoin teimme me
heidän perässään.
"Kuulkaahan!" virkoin minä vetäen Rosalien käsivarren taaskin
kainalooni. "Nuo kaksi aikovat kävellä. Tiedätteköhän, missä rouva
Kennerley asuu?"
"Hänen osoitteensa? Niin -- hänellä on huoneisto Wells-kadun varrella.
Eikö sinne käännytä Oxfordkadulta?" kysyi hän.
"Kyllä -- mutta he eivät mene sinne päin", vastasin minä, kun
Trafferdale tovereineen suuntausi länttä kohti. "He seuraavat
Piccadillyä. Tiedättekö, missä Trafferdale asuu?"
"Tiedän kyllä senkin, koska olen lähetellyt sinne kortteja", vastasi
tyttö. "Hän asuu Down-kadun varrella -- siellä on hänellä luullakseni
huoneisto."
"Sinne he sitten kaiketi ovat matkalla", sanoin minä. "Ja siinä
tapauksessa saamme purjehtia selvää väylää -- kunnes panemme heidät
kiikkiin. Tuolla he menevät! Meidän tarvitsee vain kävellä perästä
säädyllisen matkan päässä. Mutta jos he menevät Trafferdalen asuntoon,
mitä meidän silloin on tehtävä? Isänne edustajana tulee teidän
ratkaista."
Neitonen epäröi hetkisen ja lausui sitten päättäväisesti:
"Velvollisuuteni on minusta selvä. On astuttava sisälle ja pyydettävä
herra Trafferdalelta selitystä."
"Niin, mutta millä perusteella?" kysyin minä. "Hän vaatisi varmaan
jonkun!"
"Ensiksi siksi, että näitte hänet sen rakennuksen ulkopuolella, johon
teidät ja isä vietiin", vastasi Rosalie. "Toiseksi senvuoksi, että
tämän iltaisesta näkemästänne päätellen uskotte hänellä olevan
menetetyn timantin hallussaan. Eiköhän se riitä!"
"Riittää hyvinkin", sanoin minä. "Onko asia siis päätetty? Teettekö
niin?"
"Minä teen!" vastasi hän lujasti. "En piittaa Trafferdalesta enempää
kuin rouva Kennerleystäkään. Luuletteko rouvan olevan siellä?"
"Sen saamme pian nähdä", vastasin. "Down-katu ei ole tästä kaukana."
Seurasimme Trafferdalea ja mrs Kennerleytä Down-kadun suulle. He
kääntyivät sille ja astuivat puolivälissä olevan vuokratalon valaistuun
eteiseen. Parin minuutin kuluttua mekin astuimme siihen eteiseen.
Siellä oli taulu, johon oli merkitty asukkaiden nimet: Trafferdalen
huoneisto näkyi olevan toisessa kerroksessa. Ääneti nousimme portaita
ja keksittyämme hänen nimensä eräältä ovelta soitimme kelloa.
Trafferdale itse avasi oven. Hänellä oli vielä hattu, päällysnuttu ja
kaulahuivinsa. Hän sävähti silminnähtävästi meidät huomatessaan, mutta
ennenkuin hän ehti puhua, virkkoi Rosalie matalalla äänellä:
"Herra Trafferdale, isäni poissaollessa tulen minä tänne -- hänen
sijastaan. Tahdon haastella kanssanne -- hänen timantistaan!
Ymmärrättekö?"
Mies oli kyllin terävä-älyinen teeskennelläkseen tietämättömyyttä. Hän
tuijotti ikäänkuin kummastuneena.
"Isänne -- timantista!" huudahti hän. "Minä... mutta astukaahan
sisälle... tähän huoneeseen!" Sisäpuolella oli nelikulmainen, hämärästi
valaistu eteinen, jonka lävitse hän meidät opasti. Sitten hän avasi
oven, kiersi valon palamaan ja ohjasi meidät arkihuoneeseen.
"Puoli minuuttia -- riisun vain päällysnuttuni", jupisi hän. "En
tosiaan... en laisinkaan käsitä... tiedättehän..."
Sitten hän astui ulos, sulkien oven jälkeensä. Ja -- _väänsi sen
lukkoon!_