Pudotin veitsen ja haarukan pelkästä kummastuksesta ja tuijotin
isäntääni kuin hän olisi äkkiä maininnut jotakin melkein uskomatonta.
Ja puhuessani kuulostivat sanani varmaankin melko hupsumaisilta, koska
saivat hänet hymyilemään.
"Mitä... mitä!" huudahdin. "Onko... onko olemassa sellaista?"
"Millaista?" kysyi hän.
"Niin... niin arvokasta timanttia? Maksaisiko timantti -- yksi ainoa
kivi -- kaksisataatuhatta puntaa?"
Hän nauroi leppeästi niinkuin asiantuntija nauraa tietämättömyydelle.
"Cullinan-timantti -- jonka näin vähän senjälkeen kun se löydettiin --
vakuutettiin Eurooppaan lähetettäessä neljännesmiljoonasta", vastasi
hän levollisesti. "Niin, niin, poikani! Joka tapauksessa minun
timanttini on mainitsemani summan arvoinen."
"Kaksisataatuhatta puntaa!" toistin minä yhä kummastuneena. "Hyväinen
aika!"
"Minun hintani!" huomautti hän. "Kallis ehkä, Gregg. Mutta nykyisin
ei ole sellaista kiveä ostettavissa. Minä toin sen mukanani, kun
tyttöseni kanssa saavuin tänne muutama kuukausi sitten. Tämän
Vandamarke-timantin. Maailmassa ei ole toista sellaista kiveä.
Cullinan-timanttihan leikattiin palasiksi -- en muista kuinka moneksi
-- ja kuuluu nyt kuninkaallisen kruunun kalleuksiin. Mutta minun kiveni
on ehjä!"
"Ja sanotte niiden miesten etsineen sitä, mr Vandamarke?" huudahdin
minä. "Saivat... saivatko he sen?"
Vastaukseksi hän työnsi kätensä liivien sisäpuolelle ja sieppasi
jostakin sikäläisestä taskusta pienen, nelikulmaisen nahalla
päällystetyn rasian tai laatikon, jota hän ojensi minua kohti. Hänen
painaessaan ponninta avautui kansi, ja näkyviin tuli sametilla
sisustettu lokero. Se oli tyhjä.
"He saivat, mitä oli tämän sisällä!" vastasi hän synkästi. "Niin.
Olivat taitavia veitikoita, Gregg! He tekivät työnsä aika hyvin. Ovelia
miehiä! Mutta eipä heillä ollut onnea sokkopelissä", jatkoi hän
tyytyväisesti nauraa hytkyttäen. "Siinä minä toki panin heidät pussiin,
-- kortithan aina suosivat minua!"
Tuijotin häneen ihmeissäni. Tässä oli mies, jolta oli ryöstetty
kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka nauroi, koska oli
voittanut rosvoilta pivollisen punnan ja kymmenen shillingin seteleitä!
Hänen ilmeisen flegmaattinen leikillisyytensä oli minulle jotakin
käsittämätöntä, ja tarttuen jälleen veitseen ja haarukkaan minä jatkoin
ateriaani.
"Te olette omituinen mies, mr Vandamarke!" sanoin syötyäni pari
suupalaa. "Perin omituinen mies!"
"Minäkö?" vastasi hän ilmeisesti hyvin mielissään. "Ah, te pidätte
minua omituisena miehenä, niinkö, Gregg? No, miksi minä teistä olen
omituinen?"
"Minun käsittääkseni pidettäisiin jokaista miestä omituisena, jolta on
ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka sen
jälkeen riemuitsee siitä, että voitti varkaat korttipelissä!" sanoin
minä. "Mutta teissä on jotakin vielä omituisempaakin!"
"Esimerkiksi mitä?" kysyi mr. Vandamarke, jota huomautukseni näkyivät
yhä huvittavan.
"Tarkoitatteko, että tapananne on ollut kuljettaa tuota timanttia
mukananne?" kysyin.
Hän napautti rintaansa -- sille kohtaa, johon oli pannut tyhjän rasian
takaisin. "Juuri täällä!" vakuutti hän. "Hyvä ja varma paikka!"
"Erinomaisen varmaksi se osoittautuikin!" sanoin minä ivallisesti.
"Timantti on poissa, mr Vandamarke."
Hän nauraa hihitti jälleen ikäänkuin kovin huvitettuna.
"Aivan oikein, poikaseni!" vastasi hän. "Vandamarke-timantti on nyt
poissa!"
"Olisi mielestäni hiukan merkillistä, jollei se olisi", sanoin minä.
"Olenko oikeassa otaksuessani, mr Vandamarke, että oli ihmisiä, jotka
tiesivät sen säilytyspaikan?"
"Olette, Gregg, olette!" myönsi hän. "Oli -- on -- ihmisiä, jotka sen
tiesivät. Useitakin!"
"Jotka olivat sen nähneet?" jatkoin vielä.
"Useat henkilöt ovat nähneet timantin Lontooseen tultuani", vastasi hän
levollisesti. "Olen näyttänyt sitä Cityssä ja kauppiaille Hatton
Gardenissa sekä joillekuille henkilöille, joista sellaiset asiat ovat
perin mielenkiintoisia, vaikkeivät he olekaan ammattimiehiä. Olen
myöskin näyttänyt sen parille, kolmelle henkilölle golf-kerhossa -- ja
olisin kaiketi näyttänyt teillekin, jos olisi juolahtanut mieleeni."
"Ja tiesivätkö kaikki nuo ihmiset, että se oli teillä mukananne tuossa
pienoislippaassa?" kysyin.
"Jotkut tiesivät -- ehkä useimmat", vastasi hän samaan levolliseen
sävyyn. "Kaiketi näkivät minun sen siitä ottavan."
"Sitten en voi muuta kuin ihmetellä, sir, ettei teiltä ryöstetty
timanttianne jo kauan sitten!" huudahdin nuorukaisen tapaan innostuen.
"Hyväinen aika! Ihme, ettei teitä sen takia ole murhattu!"
Hän hymyili miettiväisesti ja hieroi leukaansa.
"Nuo miehet olivat tosiaan hyvin huomaavaisia ja kohteliaita!" sanoi
hän ikäänkuin muistellen. "Säädyllisimpiä roistoja, mitä olen
kohdannut. Ja olenhan niitä elämässäni kohdannut moniakin. Eivätkö he
olleet hyvin huomaavaisia? Meille tuotiin maukkaita voileipiä ja mitä
oivallisinta viskyä. Ja minä voitin heiltä seitsemänkymmentäviisi
puntaa!"
"Niin, te olette omituinen mies!" sanoin minä. "Aivan erikoinen!"
"Seitsemänkymmentäviisi puntaa on seitsemänkymmentäviisi puntaa,
poikani", huomautti hän vakavasti. "Se on tosiseikka, Gregg!"
"On kyllä, mutta totta on myöskin, että kaksisataatuhatta puntaa on
kaksisataatuhatta puntaa", vastasin minä. "Mihin toimenpiteisiin aiotte
timanttinne -- ja varkaiden suhteen ryhtyä, mr Vandamarke?"
"Ajamaan heitä takaa!" vastasi hän, äkillinen päättäväisyyden ilme
silmissä. "Niin, poikaseni, se on itsestään selvää!"
"Työläs tehtävä, mr Vandamarke", huomautin minä. "Meillä ei ole mitään
johtolankaa paitsi noita puolisen tuntia sitten mainitsemiani perin
heikkoja vihjeitä. Ja uskotteko tosissanne, että rosvot jäisivät tänne
saatuaan haltuunsa kahdensadantuhannen punnan arvoisen jalokiven? Minä
en sitä usko!"
"No, mitä he sitten tekisivät?" kysyi hän.
"Minun käsittääkseni he ajaisivat autollaan Harwichiin, Doveriin tai
Folkestoneen -- johonkin satamaan, josta voivat päästä mantereelle",
vastasin minä. "Olisivat hupsuja, jolleivät niin menettelisi!"
"Minä tavoitan heidät sittenkin", selitti hän. "On keinoja."
"Poliisit?" esitin. "Scotland Yardin etsiväosasto?"
"En minä poliiseista enkä etsivistä", vastasi hän lujasti. "En välitä
sellaisista. Ei, jättäkää asia minun huolekseni -- minä olen vanha
viekas kettu, jos siksi tulee. Te pidätte tämän omana tietonanne,
Gregg. Mainitsin teille timantista vain siksi, että he minut
ryöstäessään ryöstivät teidätkin. Mutta eipä siitä tullut vahinkoa
kummallekaan meistä -- ja enkö minä niistä miekkosista selvinnyt
korttipelissä oikein loistavasti?"
Hän nousi pöydästä nauraen, aukaisi sikaarikaappisen ja pyysi minua
valitsemaan mieleiseni. Sytyttäen itsekin sikaarin hän istahti syvään
nojatuoliin hollantilaisen lietensä ääreen ja pisti peukalonsa liivien
hihanreikiin. Häntä katsellessaan olisi luullut, ettei hän timanttinsa
menetyksestä piitannut enempää kuin jos se olisi ollut piikivi.
"Otatte asiat hyvin filosofiselta kannalta, mr Vandamarke", huomautin
minä.
"Mitäpä tässä muutakaan?" sanoi hän. "Se on luullakseni paras
menettely. Olen eläissäni ollut kaikenlaisissa kummallisissa
seikkailuissa, Gregg. Muuten on aina jotakin syytä kiitollisuuteenkin.
Niinpä nämä miehet olisivat voineet helposti vaania minua tullessani
joskus yksinäni kerhosta, ampua luodin kallooni ja jättää minut
kuolleena virumaan. Mutta tässäpä olen elävänä ja eheänä. Ei, ainoa,
mikä minua tänä iltana vähääkään hermostutti, oli, että tyttöseni
saattaisi käydä levottomaksi minusta. Kaikki järjestettiin toki hyvin
ja minä olen suuresti kiitollinen kohteliaille rosvoille. Mutta nytpä
muistankin luvanneeni, että saisitte hänet tavata. Tulkaa päivälliselle
huomenillalla -- tarkoitan tänä iltana, sillä onhan kello jo lyönyt
kaksitoista. Tuletteko? Täsmälleen puoli kahdeksalta?"
"Kiitos vain", sanoin minä; "kyllä tulen."
"Hyvä!" virkkoi hän. "Hiljainen pieni ateria -- minä itse, tyttäreni,
te, sihteerini -- rouva Kennerley, reipas nainen, hyvin reipas, taitava
nainen, Gregg -- ja eräs tuttavani Citystä, herra Guy Trafferdale.
Siinä kaikki. Saapukaa kello seitsemältä."
"Entä... tämän illan tapaukset, mr Vandamarke?" kysäisin minä.
"Otetaanko ne puheeksi...?"
"Ei, jollen minä niistä mainitse", keskeytti hän nopeasti. "Jättäkää
asiat minun haltuuni, kuten teille vastikään sanoin. En kerro
tyttärellenikään, mitä on tapahtunut."
"Luuletteko, että saatte timanttinne takaisin, mr Vandamarke?" kysyin
todetakseni, mitä hän sisimmässään oikeastaan tunsi. "Luuletteko?"
Hän vaikeni hetkiseksi tarkaten sikaarista kiemurtelevaa savua, ja kun
hän jälleen puhui, oli hänen äänensä sointu vakavampi kuin se miltä
koskaan oli minusta tuntunut.
"Kyllä, Gregg, poikani!" vastasi hän. "Kyllä luulen, että saan
timanttini vielä käsiini! Mutta niin kummalliselta kuin se teistä
tuntuneekin, en välitä siitä niin paljoa kuin eräästä toisesta
asiasta!"
"Mistä sitten, jos saan kysyä?" virkoin minä.
Hän loi minuun äkillisen leimuavan katseen ja kumartui hiukan
eteenpäin. "Mitä minä tahdon saada käsiini", sanoi hän matalalla,
pontevalla äänellä, "on se joukkio, joka tänä iltana meitä väijyi ja
vei meidät mukaansa, ja -- minä saan heidät käsiini!"
Silloin näin mr Vandamarken uudessa valossa. Hänellä oli rautainen
tahto ja teräksinen tarmo, vaikka hänen sävynsä olikin näennäisesti
huoleton.
"Minä tavoitan heidät", lisäsi hän sitten. "Nutistan heidät -- noin!"
Hän painoi peukalonsa tuolinsa käsinojaa vastaan ikäänkuin olisi
musertanut hyönteisen ja vilkaisi samalla minuun. Teko ja katse
merkitsivät paljon.
"Käsitän, mr Vandamarke!" sanoin, nyökäten hänelle. "Ilman armoa!"
"Juuri niin!" vastasi hän, vuorostaan nyökäten. "Ilman armoa!"
Minä lähdin pian senjälkeen ja kävelin vitkalleen asuntooni
Jermyn-kadulle. Olin hyvilläni, että olin päässyt kotiin. Päivän
tapahtumat olivat olleet kyllin kiihoittavia kaivatakseni hiukan
hiljaisuutta. Mutta heti oman kynnykseni yli astuttuani kohtasi minua
uusi yllätys. Minulla oli kirjelaatikko kiinnitettynä vaatimattoman
asuntoni ulko-oven sisäpuolelle. Pelkästä tottumuksesta vilkaisin
sinne. Siellä oli yksi ainoa kirje. Osoite oli koneella kirjoitettu
kuoreen, ja siitä vetämälläni paperiarkilla oli myöskin pelkkää
konekirjoitusta. Paljoa luettavaa ei siinä ollutkaan:
"Birchin Lane 327 A, E.C.2.
Lokakuun 8 p:nä 1920.
Herra Mervyn Gregg,
Täällä.
Olen kuullut, että Te entisenä upseerina kernaasti haluaisitte
saada luottamustoimen. Jos suvaitsette tulla luokseni yllämainitun
osoitteen mukaan huomenna iltapäivällä täsmälleen kello neljä,
luulen voivani tehdä Teille tarjouksen, jonka otatte huomioonne.
Kunnioittaen
H.C. LEDDENHAM."
Minulla ei ollut hämärintäkään aavistusta, kuka H.C. Leddenham oli.
Sellaisesta henkilöstä en varmaankaan ollut koskaan kuullut. Mutta
totta oli, että etsiskelin tointa, totta sekin, että monet sen
tiesivät, joten päättelin jonkun maininneen hänelle nimeni. Ja sitten
selvisi minulle, että jos tässä oli ollut joku hyvä tilaisuus, olin
menettänyt sen lähtemällä Marton Hilliin eilen. Olin tosiaan lähtenyt
aamulla jokseenkin varhain ja syönyt puolista golf-kerhossa. Olin
vetelehtinyt mr Vandamarken kanssa pelikentällä silloin, kun minun
olisi pitänyt olla Cityssä. Miten olikaan, ei kirjettä oltu tuotu heti
aamulla, vaan oli pistetty laatikkoon vasta lähtöni jälkeen.
Jotten hukkaisi mitään mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta, päätin
mennä Birchin Lanelle seuraavana aamuna, kysyä herra H.C. Leddenhamia,
kuka hän sitten olisikin, ja selittää syyn poisjäämiseeni edellisenä
iltapäivänä. Ja puolipäivän lähestyessä minä meninkin. Sitten tuli
toinen ja vielä salaperäisempi yllätys. En ollut erikoisemmin
tutustunut Cityyn, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin tulin vakuutetuksi
yhdestä epäilemättömästä tosiasiasta -- nimittäin siitä, että Birchin
Lanella ei ollut sellaista numeroa kuin 327 A! Kävelin yhtä puolta
ylös, toista alas, päästäkseni asiasta täyteen varmuuteen,
tiedustelinpa kirjeenkantajaltakin. Hän vilkaisi minuun puolittain
säälien.
"Ei ole sellaista numeroa, sir", vastasi hän. "Tarkoitatteko numeroa
27?"
"Enkä tarkoita!" sanoin minä, vetäen taskustani koneella kirjoitetun
kirjeen. "Tuossa -- 327 A!"
"Ei -- ei sellaista ole, sir", selitti hän. "Ei koko kadun varrella!"
"Oletteko koskaan kuullut tuota nimeä?" kysyin osoittaen H.C.
Leddenhamia, koneella kirjoitettuna kuten kaikki muukin. "Leddenham?"
Hän pudisti päätänsä ja näytti neuvottomalta. "Ei! Se on aivan outo!"
vastasi hän. "Ei tässä korttelissa sennimistä asu, siitä menen
takuuseen!"
"Onko täällä mitään toista Birchin Lanea?" tiedustin.
Tällä kertaa hän katsahti minuun todella säälivästi.
"Toista! Ei ole muuta Birchin Lanea koko Lontoossa!" sanoi hän. "Tämä
on ihan ainoa, hyvä herra."
Hänen mentyään tiehensä lähdin minäkin omalle taholleni -- takaisin
länteen päin. Nyt minulle selvisi. Kirje oli lähetetty pidättämään
minua sinä iltapäivänä Marton Hillistä, jotta mr. Vandamarkella ei
olisi seuraa hänen palatessaan kerhosta asemalle!
Siitä päätelmästä johduin toisiin; jotkut niistä olivatkin varsin
ilmeisiä. Ken tahansa kirjeen kyhääjä olikin, täytyi hänen tietää, että
mr Vandamarkesta ja minusta oli suuresta ikäerostamme huolimatta tullut
melkein toverukset ja että minulla oli tapana kävellä hänen kanssaan
kerhosta asemalle. Siitä saattoi päätellä, että mies tiesi, mitä
golf-kerhossa puuhailtiin -- kenties oli sen jäsen. Saattoi hyvinkin
olla henkilö, joka mieskohtaisesti tunsi mr Vandamarken ja minut ja
tunsi meidät hyvin. Ehkä oli mr Vandamarke näyttänyt hänelle tuon
kahdensadantuhannen punnan arvoisen timantinkin.
Marton Hillin golf-kerhoon kuului noin sataviisikymmentä jäsentä, ja
olihan joukkoon voinut pujahtaa jokunen musta lammas. Joka tapauksessa
oli varmaa, että tämä oli huolellisesti harkittu juoni. Birchin Lanella
ei ollut sellaista taloa kuin 327 A; siellä ei tunnettu H.C.
Leddenhamia; kirjeen tarkoituksena oli pidättää minua golf-kerhosta
tuona määrättynä iltapäivänä, ja sen lähettäjä olisi päässyt
tarkoituksensa perille, jollen olisi tavallisesta menettelystäni
poiketen matkustanut Marton Hilliin aamulla ennen kirjeen saapumista.
Pukeuduin sinä iltana hyvin huolellisesti -- miss Vandamarken valokuvan
vuoksi. En ihmetellyt, että tytön isä oli hänestä niin ylpeä: jos
valokuva puhui totta, oli hän herttaisimpia ja kauneimpia tyttöjä, mitä
koskaan olin nähnyt. Menin taloon Prince's Gaten alueelle innokkaana
näkemään hänet ilmielävänä -- hyvin innokkaana. Mutta ensimmäinen
henkilö, jonka tapasin, oli mr Vandamarke itse, joka sattui olemaan
eteisessä, kun minut päästettiin sisälle. Vein hänet syrjään ja kerroin
hänelle seikkailustani salaperäisine kirjeineni. Hänen silmänsä
välkähtivät kultareunaisten silmälasiensa takaa, ja hän nauroi jurosti,
mutta kuitenkin ilmeisesti hyvillään.
"Ovelia kettuja -- viekkaita kettuja -- taitavia -- taitavia!" sanoi
hän nauraa hytkyttäen. "Se oli tarkoitettu pysyttämään teidät poissa,
Gregg, veikkoseni. Tahtoivat kaapata ukon aivan yksinään! Ha, ha! Mutta
ei sanaakaan nyt eilisiltaisesta seikkailustamme! Kukaan ei tiedä -- ei
edes tyttöseni eikä sihteerini. Olemme mitään hiiskumatta --
toistaiseksi. Tulkaa! Minä saatan teidät naisten luo -- tulin vastikään
itse sisälle ja minun täytyy pukeutua purppuraani ja hienoihin
kauluksiin ja kalvosimiin. Tänne päin!"
Hän vei minut vierashuoneeseen, jossa virallisesti esitteli minut
tyttärelleen -- sain silloin tietää, että tytön nimi oli Rosalie -- ja
sihteerilleen, mrs Kennerleylle. Suositellen minua heidän erikoiseen
hoivaansa hän jätti meidät.
Miss Vandamarke osoittautui vielä kauniimmaksi ja herttaisemmaksi
kuin valokuvasta saattoi päätellä. Myöskin huomasin hänen olevan
vilkkaan ja luonnollisen. Sitäpaitsi hän oli mielestäni leikkisä ja
pirteä. Mrs Kennerley, teräväsilmäinen, maltillinen, komeahko,
kolmisenkymmenvuotias rouva, tuntui minusta heti juuri sellaiselta,
jonka mr Vandamarke haluaisi apulaisekseen liikeasioissa. Hän loi
minuun nopean yleissilmäyksen ja nähtävästi arvioi minut hyvin
tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta miss Vandamarke silmäili minua
verkallisemmin ja päätti tarkastelunsa hymyllä.
"Ihmettelen, että olette niin perin nuori ja -- näöltänne -- niin perin
viaton, mr Gregg", sanoi hän herttaisesti. "Olin saanut teistä -- aivan
toisenlaisen käsityksen."
"Niinkö? Ja miksi?" kysyin minä.
"Siksi, että te ja isä viivyitte niin myöhään eilen illalla", vastasi
hän. "Ajatelkaas, rouva Kennerley, että he eivät saapuneet sieltä
golf-kerhosta ennenkuin kellon käydessä kahtatoista ja sitten
istuskelivat rupattelemassa pitkälle yli puoliyön! Huonoja tapoja,
luullakseni, vanhanpuoleisille herrasmiehille, samoin kuin..."
"Maitosuillekin -- niinkö?" sanoin minä. "Oh, luulenpa, että rouva
Kennerley arvioisi minut vanhemmaksi kuin siihen vuosimäärään, jonka te
haluatte minulle myöntää, neiti Vandamarke. Minä en ole..."
Vaikenin siihen, nähdessäni, että mrs Kennerley, jonka puoleen olin
kääntynyt, ei ollenkaan katsonut minuun. Seuraten hänen katsettaan
huomasin hänen hymyilevän miehelle, joka juuri oli astunut huoneeseen.
Minäkin vilkaisin häneen. Vain nopealla tahdonponnistuksella onnistuin
hillitsemään äkillisen kummastuksenhuudon, sillä siinä minun edessäni
olivat aivan varmaan kasvot, jotka olin sytytetyn tulitikun valossa
nähnyt sen yksinäisen talon pihamaalla!