Olisi näissä olosuhteissa ollut hupsua, ellen olisi tiukasti tarkannut
tuota miestä -- tai oikeammin, mitä hänestä saatoin nähdä. Hänen
ottamansa tulitikku oli hyvä, se leimahti kauniisti ja hänen pitäessään
sitä sikaarinsa päätä vasten valaisi hänen piirteensä. Niissä ei ollut
mitään tavallisesta poikkeavaa, huomiota herättävää tai merkillistä,
minkävuoksi tunsinkin pettymystä, koska tietenkin olisin muistanut ne
paremmin, jos niissä olisi jotakin sellaista ollut. Mutta minä tiesin,
etten häntä unohtaisi, että helposti tuntisin hänet, jos hänet jälleen
näkisin.
Kuitenkin hänen kasvonsa olivat niitä, joita kohtaa tuhansittain --
tyypillisen, hyvännäköisen englantilaisen sileähköt, viiksillä
koristetut, hyvässä lihassa olevat ja huolellisesti ajellut kasvot. Ja
mies oli otaksuttavasti kolmekymmentäviisi, mahdollisesti neljäkymmentä
vuotta täyttänyt, pitkä ja jotenkin harteva. Sen lisäksi en hänestä
eroittanut mitään muuta kuin että hänellä oli päässä pehmeä lakki
syvään otsalle vedettynä ja että hän näkyi olevan verhoutuneena väljään
päällystakkiin.
Sytytettyään sikaarinsa hän lähti kävelemään poispäin; minä tarkkasin
häntä vielä pari minuuttia. Hän asteli edestakaisin pihassa, sikaarin
hehkuva pää osoitti minulle hänen suuntansa. Mutta sitten kuulin
takahuoneen oven narahtavan ja pujahdin esille ikkunaverhon takaa,
jottei vain kukaan vangitsijoistani yllättäisi minua ikkunasta
kurkistelemasta. Tuskin olin palannut paikoilleni, kun väliovi avautui
ja mr Vandamarke tuli esille. Ovi suljettiin taaskin toiselta puolelta
ja lukittiin.
Mr Vandamarkella oli lasi tyhjänä kädessä. Tiesin hänet perin
kohtuulliseksi mieheksi, joka ei kerhossa koskaan nauttinut muuta kuin
kupillisen teetä. Mutta nyt hän astui suoraan pöydän luo täyttäen
itselleen toisen juomalasillisen viskyä ja soodaa. Hän joi sen yhdellä
siemauksella, kääntyi minun puoleeni ja hymyili -- omituisesti.
"No niin, nyt siitä on päästy, Gregg-poikaseni", sanoi hän melkein
hilpeästi. "Nopeasti -- kivuttomasti!"
"En tiedä, mistä on päästy, mr Vandamarke", vastasin minä.
Hän pisti kätensä taskuihinsa, kuului kilistelevän siellä olevia
irtonaisia kolikoita ja iski minulle silmää.
"Varsinainen asia on nyt suoritettu", selitti hän. "Se heidän asiansa!
Se, jonka vuoksi he toivat meidät -- toivat minut -- tänne."
"Mutta minulle on kaikki yhtä hämärää kuin ennenkin", vastasin minä.
"Miksi he toivat meidät -- teidät -- tänne? Minä en sitä tiedä, mr
Vandamarke!"
Hän naurahti, mutta suupielissä ja silmissä oli yrmeä ilme, kun hän
vetäen taskustaan sikaarikotelonsa valitsi ja sytytti sikaarin
ikäänkuin tahallisen verkallisesti. Mutta huomasin, että hänen sormensa
hiukan vapisivat, kun hän raapaisi tulta.
"Ettekö?" virkkoi hän. "No, minä kerron teille. Ryöstö!"
"He -- tahtoivat ryöstää teidät!" huudahdin minä.
"Niinpä niin, veikkoseni -- juuri niin!" vastasi hän tyynesti. "Ja
panivat aikomuksensa täytäntöönkin! On tilanteita, Gregg, joissa mies
joutuu epäedulliseen asemaan. Esimerkiksi silloin, kun on vieraassa
talossa kolmen naamioidun, julmannäköisillä revolvereilla varustetun
miehen parissa! Kun sellaisissa olosuhteissa tyynesti ja päättäväisesti
vaaditaan luovuttamaan, on paras luovuttaa -- nopeasti. Häh?"
"Siis... teidät on ryöstetty?" huomautin.
Mutta minä tarkkasin häntä. Hän oli niitä, jotka panevat liian paljon
jalokiviä näytteille. Hänellä oli kravatissaan timantti, josta eräs
kerholaisista kerran oli minulle kuiskannut, että sen täytyi olla
pienen omaisuuden arvoinen. Hänellä oli samanlainen pikkusormensa
sormuksessa. Hänellä oli paksut kultaperät hyvin upeassa kellossaan.
Kaikki nuo esineet olivat yhä tallella. Hän havaitsi minun vilkaisevan
niihin ja nauroi.
"Pyh, ei sellaista! Ei mitään pikku näpistelyä -- jos se on oikea
sana", virkkoi hän ivallisesti. "Huolellinen valmistelu vaatii suuria
tuloksia. No -- kaikki on päättynyt, kuten sanoin, ja toivon, että he
päästäisivät minut menemään."
Tuijotin häneen, ääneti ihmetellen -- en niin paljoa hänen menetystään,
olipa se mitä tahansa, kuin hänen levollisuuttaan. Mutta kun hän ei
omaehtoisesti antanut enempiä tietoja kuin mitä jo oli antanut, en
niitä udellutkaan. Minäkin toivoin pääseväni pois ja käännyin
tuontuostakin toiselta ovelta toiselle. Sitten avattiinkin se, josta
ensin olimme astuneet huoneeseen. Hämärästi valaistussa eteisessä
seisoivat nuo kolme miestä huppukauluksissaan.
"No, mr Vandamarke!" virkkoi johtaja leppeimmällä, kohteliaimmalla
äänellään. "Auto odottaa käskyjänne."
Mr Vandamarke astui ulos vankilastaan, ja minä hänen kintereillään.
"Jos autonne on minun käskettävissäni", murisi hän, "vaikka luulen, että
murina oli teeskenneltyä, niin vietäköön minut suoraan talooni Prince's
Gaten alueelle Lontooseen. Tulen jo myöhään päivälliselle, ja
päivällinen on tärkeä asia minun ikääni ehtineelle miehelle."
Rosvojen johtaja nauroi opastaessaan meidät rakennuksesta pihan yli.
"Pelkään, ettei se ole meille mahdollista, mr Vandamarke", vastasi hän,
"mutta teemme teidän hyväksenne kaiken voitavamme, toisin sanoen,
viemme teidät paikkaan, josta pääsette nopeasti ja välittömästi
kosketuksiin Lontoon kanssa. Olemme nähkääs miehiä, jotka pitävät
sanansa, -- tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"
"Sulimmat kiitokset huomaavaisuudestanne!" vastasi mr Vandamarke
ivallisesti. "Osaanhan sentään kylliksi aritmetiikkaa käsittääkseni,
että olette saanut palkan vaivoistanne! Mutta -- se ei kuulu tähän, --
haluammepa vain jo toiseen seuraan."
Hän astui autoon ja painuen sen etäisimpään nurkkaan vaikeni jälleen.
Minä seurasin; kaksi miehistä lähti mukaan. Verhot tiukkaan vedettyinä
kaikkiin ikkunoihin lähdimme jälleen liikkeelle. Kun yksi vartioistamme
sytytti valon, vilkaisin kelloon. Kaksikymmentä minuuttia yli
kahdeksan: olimme olleet tuossa oudossa talossa lähes kolme
neljännestuntia.
Auto kulki miellyttävän tasaisesti, joten vierimme eteenpäin hyvin
mukavasti. Äkkiä kumartui johtaja mr Vandamarken puoleen.
"Meillä on runsaasti tunnin matka, mr Vandamarke", virkkoi hän
hauskasti naurahtaen. "Entä jos pelattaisiin korttia? Meillä on
lehdet."
Minä vilkaisin toveriini. Ihmeekseni havaitsin hänen silmissään äkkiä
välähtävän. Hän kohottausi.
"Onko teillä käteistä?" kysyi hän.
"Onhan toki!" vakuutti kysyjä taaskin naurahtaen. "Tässä on kortit. No,
mitä pelaamme, mr Vandamarke? Te ja toverinne määräätte pelin."
"Jättäkää minut pois!" sanoin minä. "En halua pelata -- eikä minulla
ole rahaakaan, paitsi jokunen shillinki."
"Jättäkää hänet pois pelistä!" käski mr Vandamarke. "Minä en salli
poikasten pelata kanssani, en milloinkaan pelaa muutoin kuin rahasta.
Eikä nuorukaisilla ole syytä panna rahoja alttiiksi korttipelissä
enemmän kuin muussakaan. No niin, minä pelaan teidän kanssanne. Otamme
jonkun erän sokkopeliä."
Johtaja, joka oli laskenut levyn alas pöydäksi auton taka- ja
etuistuimien välille ja nyt hypisteli uutta korttipakkaa, tiputteli
lehtiä sormistaan ja tuijotti. Ainakin otaksun hänen tuijottaneen siitä
tavasta päättäen, jolla hän käänsi naamioidut kasvonsa mr Vandamarkea
kohti.
"Sokkopeliä!" huudahti hän. "Olenhan siitä tietenkin kuullut...
mutta... eikö se ole pelkkää sattumankauppaa? Yksinomaan -- uhkapeliä!"
"Kerrassaan!" varmensi mr Vandamarke. "Juuri sopiva peli näissä
olosuhteissa."
Johtaja käänsi silmäreikänsä toveriaan kohti, joka nyökkäsi. "Sama se!"
sanoi johtaja. "Sokkopeliä siis. Mutta -- kuinka sitä pelataan?"
"Yksinkertaista!" vastasi mr Vandamarke. "Korttipakka siirtyy kädestä
käteen ja jokainen ottaa pienen määrän kortteja päältä, minkä jälkeen
kukin lehtiinsä vilkaisematta pelaa niillä, jotka on sattunut saamaan.
Siinä kaikki!"
"Räikeää uhkapeliä! Jumalatonta peliä!" huudahti johtaja. "Ihmettelen,
että teidänlaisenne erittäin arvossapidetty herrasmies, mr
Vandamarke... Mutta olkoon menneeksi! Näyttäkäähän siis!"
He alkoivat pelata. Minä istuin vieressä katselemassa ja havaitsin
nopeasti pari, kolme seikkaa. Mitä muuta mr Vandamarkelta tuossa
talossa lieneekin ryöstetty, oli hänelle ainakin jätetty lompakkonsa.
Hän otti sen esille -- seteleistä pulleana. Toisetkin miehet ottivat
huppukaulustensa verhosta lompakkonsa, jotka myöskin olivat hyvin
täyteläiset. Se siitä! Mutta kiintoisampaa minusta oli mr Vandamarken
ilmetyn erinomainen onni. Hän voitti voittamistaan! Löi aina korttinsa
välinpitämättömän tyynesti, mistä havaitsin, että menestys näkyi
hänelle olevan poikkeuksettoman säännöllinen. Toisten miesten setelit
siirtyivät alati hänen omaan kasaansa, ja vihdoin nojasi johtaja
pöydästä poispäin.
"Jo riittää!" virkkoi hän surkeasti nauraen. "Puti puhdas!"
"Niin olen minäkin", sanoi hänen toverinsa. "Ihan pennitön."
Mr Vandamarke sipaisi setelit -- hyvänlaisen pinkan -- ja pisti
taskuunsa.
"Minulla on aina ollut hyvä onni korttipelissä", virkkoi hän
miettivästi. "Kummallista! Mutta niin on ollut. Kiitän teitä hauskasta
huvista. Ja milloin me sitten eroamme?"
Ero tuli kymmenen minuuttia myöhemmin, ajettuamme jo toista tuntia.
Auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi. Sisältä sammutettiin valot, ja ovi
aukeni. Herra Vandamarkea ja minua pyydettiin astumaan ajopeleistä, ja
niin tulimme pimeään. Minä näin olevamme valtamaantiellä, ja jonkun
matkan, noin puolentoista kilometrin, päästä edestämme kuulsi valoja
matalahkolta mäeltä -- pienen kaupungin valoja.
"Missä ollaan? Mihin te meidät jätätte?" kysyi mr Vandamarke. "Tämä
näyttää erämaalta. Missä...?"
"Kävelkää tuonne kaupunkiin, mr Vandamarke, niin tiedätte, missä
olette", vastasi johtaja, tyynesti ja levollisesti naurahtaen. "Pian
pääsette kotiinne Prince's Gaten varrelle. Hyvää yötä vain!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli auto vierinyt edelleen. Mutta se
kulki vain muutaman kymmenkunnan metriä. Sitten se pysähtyi, kääntyi --
suhahti hetkistä myöhemmin ohitsemme suuremmalla vauhdilla ja hävisi.
Me käännyimme kaupunkia kohti.
"Missähän olemme?" kysyi mr Vandamarke. "Outoa seutua -- ja tähän
aikaan. Varmaankin..."
"Kello lähenee kymmentä", sanoin minä. "Mutta olemmepa missä tahansa,
jos tämä paikka on Lontoon tien vartta, pääsemme pian kotiin."
"Sitä ei voi tietää, Gregg", vastasi hän. "Saatamme olla pitkän matkan
päässä Lontoosta, eikä tähän aikaan kenties mene junaa. Ajoimme hyvän
taipaleen siinä autossa!"
"Luulen niiden tarkoittaneen mitä sanoivat", vastasin. "Ja valot tuolla
näyttävät isohkon aseman lyhdyiltä. Joka tapauksessa olemme nyt
vapaudessa. Saanko tehdä teille erään kysymyksen, mr Vandamarke?"
"Vaikka tuhannen, poikani, jos haluatte!" sanoi hän. "Kymmenenkin
tuhatta!"
"Yksi riittää", virkoin minä. "Ja se on täydellinen. Onko teillä mitään
aavistusta, keitä nuo miehet olivat?"
"Ei minkäänlaista!" huudahti hän heti. "Ei enempää kuin teilläkään.
Mistäpä muusta heidät voisi tuntea kuin äänestä? Enkä minä kuullut
mitään tuttua äänen värettä?"
"Kuitenkin täytyy heidän tietää melko paljon teistä ja tavoistanne",
huomautin minä.
"Se on varmaa, veikkoseni!" myönsi hän. "Oikein ovelia paholaisia!
Mutta rientäkäämme kotiin, Gregg. Minulla on tytär -- ainoani, -- vasta
tyttönen, ja minä olen levoton hänen tähtensä. Hiisi muusta
välittäköön! Kotiin nyt vain!"
Me kiirehdimme askeleitamme ja saavuimme pian tuon tuntemattoman
kaupungin liepeille. Kaksi miestä astui ulos tienviereisestä
ravintolasta, ja minä riensin heidän luokseen.
"Mikä kaupunki se on, johon nyt tulemme?" kysyin.
Miehet pysähtyivät ja vilkaisivat minuun läheisen katulyhdyn valossa,
ihmetellen.
"Nimeltäänkö?" kysäisi toinen ikäänkuin kummastuneena. "Tämä on
Basingstoke!"
-- Hyväinen aika! -- jupisin minä itsekseni, umpimähkään arvellen, että
olimme satakunnan kilometrin päässä paikalta, jossa meidät napattiin.
Sitten sanoin ääneeni: "Basingstoke! Kuinka kaukana se on Lontoosta?"
Miehet vilkaisivat toisiinsa.
"Hm, noin kuusikymmentä kilometriä", sanoi toinen heistä. "Ehkä vähän
enemmän."
"Satutteko tietämään, milloin täältä lähtee juna?" kysyin. "Ja voitteko
näyttää minulle lyhimmän tien asemalle?"
"Lounainen rautatieyhtiön juna lähtee 10.17, eikö niin, Bill?" virkkoi
toinen. "Saapunee Waterloo-asemalle 11.30. Enempää en tiedä, mutta..."
Mr Vandamarke, joka oli ääneti kuunnellut, puuttui nyt puheeseen.
"Melkein tunti odotettava, Gregg!" huudahti hän kärsimättömästi. "Ajan
hukkaa! Kuulkaahan, nuoret miehet, tiedättekö autoasemaa, josta saisi
vuokrata ensiluokkaisen vaunun? Niinkö? No, opastakaahan minut sinne,
niin siitä heltiää teille pari puntaa."
Annoin hänen ottaa ohjat omiin käsiinsä. Miehet opastivat meidät
autovajaan, mr Vandamarke palkitsi heidät ja alkoi selittää asiaa
omistajalle. Kymmenen minuutin päästä olimme jälleen matkalla --
kiitämässä nopealla autolla Lontoota kohti. Toverini virkkoi tuskin
sanaakaan, ennenkuin olimme läntisissä esikaupungeissa. Sitten hän
kysäisi äkkiä: "Odottaako teitä joku, Gregg? Äiti... ehkä?"
"Ei", sanoin minä. "Asun yksinäni -- kalustetuissa huoneissa. Ei
minusta mitään hätää, mr Vandamarke -- ei ole väliä, milloin tulen
kotiin. Yksineläjä."
"Sitten lähdette mukaani", ehdotti hän. "Syömme illallista ja ehkä
rupattelemme. Illallinen sentään ensin."
Otin kernaasti vastaan hänen kutsunsa, sillä minä olin utelias
tietämään hänestä ja illan salaperäisestä seikkailusta. Saavuimme
Prince's Gaten alueelle heti yhdentoista jälkeen. Hän maksoi
ajajallemme runsaasti ja opasti minut palatsimaiseen asuntoon, jossa
harvinaisen muhkea ja juhlallinen hovimestari otti meidät vastaan
eteisessä. Juteltuaan hetkisen hänen kanssaan tarttui mr Vandamarke
käsivarteeni.
"Epäilemättä ne miehet, joiden kanssa tänä iltana jouduimme tekemisiin,
olivat roistoja, Gregg!" kuiskasi hän astuessamme eteisen läpi. "Mutta
he olivat rehellisiä roistoja! He lähettivät mainitsemansa sähkeen,
tiedättehän, ilmoittaen tyttärelleni, että viipyisin myöhäiseen. Se oli
hyvä! Tyttö on sen rauhoittamana mennyt tuutuunsa. Ja älykkäitä
roistoja! Lähettivät sen Marton Hillistä minun nimessäni. No -- mikä
nyt?"
Minä olin hätkähtänyt ja hän oli sen havainnut. Vastasin hänen kysyvään
katseeseensa nauraen.
"Eivätköhän vain antaneet itseään siellä ilmi, mr Vandamarke?" sanoin.
"He eivät voineet mennä pieneen maalaispostitoimistoon niissä
kummallisissa huppukauluksissaan! Arvatenkin yksi meni sisälle --
huppukauluksettaan. No niin, -- Marton Hillin postiaseman virkailijat
voivat hänet meille kuvailla."
"Sepä on mainiota, nuori ystäväiseni", virkkoi hän. "Sitä minä en olisi
tullut ajatelleeksi. Niin, sitä tietä voimme tosiaan saada heistä
jotakin vihiä."
"Ja muillakin keinoin, mr. Vandamarke", sanoin minä. "Nyt kun olette
turvassa kotonanne, kerron teille jotakin. Voin tuntea kaksi miehistä,
jotka olivat mukana tässä väkivallantyössä tai miksi sitä halunnette
nimittää, kunhan vain pääsisimme heidän jäljilleen."
"Niinkö?" huudahti hän. "Ja millä tavoin?"
Minä kerroin hänelle miehestä, jolla oli käyristynyt sormi, ja
tulitikun valossa näkemistäni kasvoista. Hän kuunteli tarkkaavaisesti
ja kerran rypisti kulmiaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin.
"Kummallista... kummallista!" virkkoi hän mietiskellen. "Hm,
mielenkiintoista, Gregg, perin mielenkiintoista! Ja sanotaan, että
nykyiseen aikaan ei ole mitään seikkailuja ja romantiikkaa! Vai ei?
Mutta tulkaahan pieneen sopukkaani -- sinne tuodaan meille illallista."
Hän avasi oven eteisen perältä ja ohjasi minut kummalliseen ja
omituiseen huoneeseen, jonkalaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja
hän nauroi huomatessaan minun tarkkaavan sitä ja havaitessaan
kummastuneen katseeni.
"Ette liene koskaan nähnyt tällaista huonetta ennen, poikaseni?" kysyi
hän. "Ette tiedä, mitä se onkaan! Se on täydellinen toisinto
hollantilaisesta maalaistuvasta! Suonissani virtaa hollantilaista verta
etäisiltä ajoilta, ja minusta tuntuu tässä huoneessa kodikkaalta, --
siksi minä sen näin sisustin. Kaikki on oikeaa ja alkuperäistä -- ei
mitään jäljittelyä -- lattiasta kattoon asti. Istuskelen täällä
mielelläni -- soveltuu minulle paremmin kuin tämän talon muut, upeat ja
isot huoneet."
Sitten hän astui uunin luo ja osoitti huoneen ainoaa englantilaista ja
nykyaikaista esinettä -- suloisen, kauniin tytön valokuvaa
kallishintaisissa kehyksissä. "Pieni neitini!" sanoi hän ihaillen.
"Kaikki, mitä minulla on! Mitä ajattelette hänestä, nuori mies? Eikö
ole laatuunkäypä?"
"Toivon, että minun sallitaan nähdä alkuperäinen, sir", vastasin minä.
"Voisinko sanoa enemmän tai lausua suuremman kohteliaisuuden?"
"Ette totisesti!" huudahti hän taputtaen minua olalle. "Ja nähdä hänet
kyllä saatte -- huomenna. Mutta tässä tulee illallinen."
Hovimestari ja palvelija astuivat huoneeseen, asettivat pöydälle ruokaa
ja viiniä ja poistuivat jälleen. Jonkun aikaa isäntäni söi ja joi
ääneti. Sitten hän äkkiä, tehden hänelle ominaisen jyrkän liikkeen,
nojausi pöydän yli minua kohti.
"Gregg", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ette tietäne, mitä ne miehet
kärkkyivät?"
"Minäkö, mr Vandamarke? En! Minulla ei ole siitä vähäisintäkään
aavistusta!"
"Te olette rehti nuori mies", jatkoi hän. "Minä ilmoitan teille.
Timanttia!"
"Timanttiako?" huudahdin. "Ihanko sananmukaisesti yhtä timanttia?"
"Niin", vastasi hän tyynesti. "Yhtä timanttia! Mutta -- se on
kahdensadantuhannen punnan arvoinen!"