I
Mr Daniel Vandamarke tuli golf-kerhomme -- Marton Hillin kenttää
käyttävän -- jäseneksi aikaisin syksyllä vuonna 1919. Hänet esitteli
kaksi Cityn miestä. Nämä näkyivät tietävän hänestä vähän. Eikä kukaan
muu jäsen tiennyt sen enempää. Hänestä vain huhuiltiin yhtä ja
toista. Hän oli miljoonamies. Oli äskettäin saapunut Lontooseen
Etelä-Afrikasta. Asui palatsimaisessa talossa Prince's Gaten alueella.
Hänellä oli laajoja liikesuhteita suurien rahamiesten kanssa. Hän oli
mahtimies. Mutta läheltä nähden mr Vandamarke oli vanhanpuoleinen,
säyseä, vaatimaton, huomiotaherättämätön, lihavahko, pienikokoinen
mies, jolla oli hyvin hoidettu parta ja eloisat silmät; sellainen, joka
pikemminkin kuuntelee kuin itse puhuu. Hänen haastellessaan kuitenkin
pani pian merkille kaksi seikkaa: ensiksikin, että hänen keskustelunsa
maksoi kuuntelemisen vaivan, ja toiseksi, että aikanaan hän oli
matkustellut jokaisessa maapallon kolkassa ja tutustunut monenlaisiin
ihmisiin ja moniin kaupunkeihin.
Mr Vandamarken käsitykset golfista olivat aivan ominaisia hänelle. Hän
ei laisinkaan välittänyt, menikö häneltä kaksi vai kaksikymmentä iskua
lähdön ja kuopan välillä; hän pysyi kernaasti syrjässä tarmokkaampien
pelaajien mennessä ohitse, vain yhdessä ainoassa suhteessa hän oli
järkähtämätön, -- veipä se kuinka paljon aikaa tahansa, niin kiertonsa
hän teki. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, oli aivan selvää, että
hänen todellisena tarkoituksenaan oli ruumiin harjoitus: taitoa ja
mestaruutta hän ei näkynyt tavoittelevan. Siksipä ei mr Vandamarke
koskaan mennytkään kentälle pelitaiturien kanssa; hän halusi saada
vastapelaajan, joka suhtautui asiaan yhtä tyynesti ja levollisesti kuin
hän itsekin. Siitä syystä hän sattui mieltymään minuun, joka olin
kyllin nuori hänen pojanpojakseen, ja siksipä minä usein kiemurtelin --
mikään muu sana ei retkiämme yhtä hyvin kuvaa -- pelikentän ympäri
hänen kanssaan.
Hänen vauhtinsa soveltui minulle, koska siihen aikaan vielä tuskin olin
oikein toipunut oltuani pitkän aikaa sairaalassa sodan viime vaiheissa
saamani haavan vuoksi ja kaipasin raikasta ilmaa ja lievää liikuntoa
enemmän kuin lujia lyöntejä ja tarkkaa tähtäilyä. Mr Vandamarken silmät
välähtivät hänen kultasankaisten lasiensa takana, kun hän vain havaitsi
minut vetelehtimässä kerhotalon lähettyvillä. Silloisessa tilassani
olin juuri sopiva hänen toverikseen. Tavallisesti vei kierto häneltä
kolme tuntia, sitten hän kulutti vielä tunnin verran teetä maistellen
ja poltellen savukkeita ennenkuin lähti verkalleen kävelemään asemalle,
ehtiäkseen kaupunkiin lähtevään junaan. Useimmiten minä seurasin häntä
tälle kävelylle, ja meistä tuli melkeinpä ystävät.
Marton Hillin sijainti on tavallaan erikoinen. Vaikka se on vain
kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä Lontoosta, sijaitsee maa-alue,
jolle pelikenttä on laitettu, sillä tavoin, että se ensi näkemältä
tuntuu olevan ihan maailman ääressä -- kaistale rosoista, aaltoilevaa
ja villiä seutua ilmeisesti kaukana kaikkialta. Sitäpaitsi rajoittavat
sitä tiheä metsä ja pensaikot, eikä kerhotalon edustalla olevalta
kuistilta ole ainoatakaan taloa, eipä yksinäistä mökkiäkään eikä
kirkontornia nähtävissä. Mutta niin syrjässä maailmasta ei paikka
kuitenkaan ole, sillä ryteisen metsikön takaa itäpuolelta, syvällä
riippapuiden siimestämässä kapeassa laaksossa kulkee kaksi yhdystietä
vilkkaammille näyttämöille -- toinen on Lontoosta etelään vievä
maantie, toinen, vähän etäämpänä, rautatie, joka tuo väkeä
Victoria-asemalle.
Sitä rautatietä mr Vandamarke ja minä matkustimme eräänä iltapäivänä
Marton Hilliin ja aioimme palata aikaisessa iltajunassa Lontooseen.
Epäilemättä ei kukaan laisinkaan pannut merkille sellaisen mitättömän
henkilön tapoja kuin minä olen tässä suhteessa, mutta vastaiset
tapahtumat osoittivat, että mr Vandamarken menettely oli tarkoin
huomattu. Hän olikin niitä miehiä, jotka toimivat kuin kellon mukaan,
ja sitten kun hän oli päässyt kerhon jäseneksi, otti hän tavakseen
palata kaupunkiin 5.53:n junalla.
On tarpeellista selittää, mitä hänen oli tehtävä junalle ehtiäkseen.
Välimatka kerhotalon ja aseman -- pelkän laiturin, jolle vain jotkut
junat pysähtyivät -- välillä voidaan ajassa arvioida kahdeksikymmeneksi
minuutiksi. Tie kulki ensin metsiköiden läpi ja sitten syvää,
yksinäistä kujaa pitkin, joka lopuksi päätyi maantielle. Siltä kohtaa
noustiin jalkaportaitse aidan yli, käveltiin polkua pitkin kahden
niityn poikki ja tultiin tuolle pikku asemalle. Siinä kapean kujan ja
leveän valtatien yhtymäkohdassa mr Vandamarke ja minut napattiin kiinni
neljännestä vaille kuusi eräänä lokakuun iltana ja vietiin meille
itsellemme tuntemattomalle retkelle.
Se kävi seuraavasti. Olimme viettäneet iltapäivän yhdessä tapamme
mukaan, ja onniteltuamme toisiamme kahdeksannellatoista kuopalla --
meille -- harvinaisen hyvästä saavutuksesta olimme kuluttaneet
tuntikauden kerhohuoneen teepöydän ääressä. Puoli kuudelta lähdimme
kävelemään asemalle. Olimme ainoat, jotka sillä junalla palaisivat
kaupunkiin. Jotkut kerhotovereistamme asettuivat pelaamaan korttia,
toisia taas odottelivat heidän autonsa. Mr Vandamarke ja minä saimmekin
siis kahden pitää yksinäisen metsätien. Alkoi jo hämärtää, kun
laskeuduimme laaksoa kohden; harmaata usvaakin vaappui kuusten ja
petäjien ympärillä. Toverini mainitsi jotakin Englannin ilmanalasta,
mikä sai minut huomauttamaan edellisen talven kovuudesta.
"En tiedä sellaisesta mitään", vastasi hän naurahtaen. "En ole nähnyt
Englannin talvea herra ties kuinka moneen vuoteen! Olen kuitenkin
kokenut muutamia aika tuimia -- muualla!"
Hänen äänessään oli värähdys -- kuten usein sattuu, -- joka ilmaisi
syvällistä ja erikoista asiantuntemusta, ja tuntien hänet siihen aikaan
jo varsin hyvin rohkenin lausua jotakin omasta puolestani, mikä
epäilemättä kuulosti kehoitukselta.
"Luulenpa, että on perin vähän sellaista, mitä ette ole kokenut, mr
Vandamarke?" sanoin minä. "Olette liikkunut maailmassa melko paljon,
eikö totta?"
"Ollut joka paikassa ja nähnyt jos jotakin!" vakuutti hän, kuivasti
naurahtaen. "Aina poikasesta asti olen samoillut. Olen nähnyt paljon
kummallistakin."
"Mikä on ollut kummallisinta?" kysyin.
"Ihmiset!" vastasi hän heti omituiseen, tuimaan sävyyn. "Eläimiä --
luontokappaleita -- en laske mukaan! Olen tutkinut ihmisluonnetta
kaiken ikäni -- enkä ole vielä päässyt läheskään sen perille.
Merkillistä!"
"Teillä on ollut seikkailuja?" vihjaisin.
"Seikkailuja!" huudahti hän, taaskin kuivasti naurahtaen. "Oh, niistä
voisi kirjoittaa pari paksua nidosta. Minä olen niitä miehiä, joille
aina sattuu seikkailuja. Minä... Hyväinen aika! Tässäkö jo taas?"
Hänellä oli syytä äkilliseen kummastukseensa. Juuri edessämme kuja
kapeni ennenkuin päätyi maantielle; sen yli riippuvat puiden oksat
tekivät sen pimeähköksikin. Tiheästä pensaikosta oikeallamme sukelsi
esille kolme miestä, kolme isoa, lujarakenteista, rotevaa miestä, jotka
lyöttäytyivät ympärillemme yhtä peloittavasti kuin päättäväisestikin.
Mutta en kiinnittänyt huomiotani niin paljon heidän liikkeisiinsä kuin
ulkonäköön. Jokaisella oli omituinen huppukaulus -- se peitti
täydellisesti pään ja hartiat, ulottuen vyötäisille asti. Pään
yläpuolella se suipentui kärjeksi; kaksi pyöreätä reikää oli leikattu
eteen, joista naamioitu voi katsella; molemmilla sivuillakin oli aukko,
josta käsivarsi pistäytyi ulos. Vaikka melkolailla hätkähdinkin, panin
kuitenkin merkille, että jokaisella miehistä oli neliniitinen
villakankainen puku ja että hihat eivät olleet kurtussa. Kaiketikin
olivat ahdistajamme hyvin pukeutuvia miehiä. Mutta sitäpaitsi
havaitsimme jotakin muuta -- paljoa tärkeämpää. Jokainen piteli --
ilmeisesti hyvin asiallisesti -- automaattirevolveria.
Ensimmäisen huudahduksensa jälkeen mr Vandamarke seisoi aivan hiljaa.
Kuulin hänen nopeasti vetävän henkeänsä. Sitten seurasi hetkisen
äänettömyys, jonka pisin naamioiduista katkaisi.
"Mr Vandamarke", sanoi hän nopeasti, tempovalla äänellä. "Me sieppaamme
teidät mukaamme! Me tarvitsemme teitä -- ja otamme myöskin nuoren
toverinne, koska hän sattuu olemaan seurassanne. Älkää ryhtykö
vastarintaan, niin teille ei tehdä mitään pahaa. Aluksi kysyn
kursailematta: onko kummallakaan teistä aseita? Muistakaa, että voin
teidät heti kohta tarkastuttaa!"
Mr Vandamarke päästi suustaan yhden sanan.
"Ei!"
"Minulla ei ole aseita", virkoin minä.
"Hyvä!" huudahti mies. "Sitten -- tuon kulman taakse autoomme!
Kummallakaan teistä ei ole syytä pelkoon, mutta totella teidän täytyy.
Noh -- rivakasti!"
Me marssimme -- eihän siinä muuta neuvoa ollut. Mutta mr Vandamarke
kysyi olkansa yli:
"Minne?"
"Meidän asiamme!" vastasi iso mies. "Kuten sanottu -- älkää tehkö
vastarintaa, mr Vandamarke, niin ei teille tapahdu mitään pahaa. Jo
tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"
Me käännyimme kulmasta. Siellä, maantien vieressä oli iso, voimakas,
suljettu matka-auto. Meidät työnnettiin kursailematta autoon; kaksi
miehistä, toinen sama, joka tähän asti oli ylläpitänyt keskustelua,
seurasi meitä; kolmas hyppäsi eteen. Näin hänen asettuvan ajamaan,
mistä minulle selvisi, että neljättä miestä ei ollut. Mutta vähän
tilaisuutta meillä oli mitään nähdä, sillä heti kun me vangitsijoinemme
olimme astuneet autoon, laskettiin verhot sivuilla ja edessä alas, enkä
enää nähnyt ajajaa. Kaiketikin hän, kun meidät oli saatu varmaan
talteen, riuhtaisi pois huppukauluksensa ja pukeutui tavalliseen
asuunsa, jottei herättäisi huomiota. Oli miten oli, mutta minuutin
kuluttua meidät kiidätettiin pois -- vangittuina ja häkkiin
suljettuina.
Ajopeleissä oli juuri kylliksi valoa voidakseni nähdä nuo kaksi miestä,
jotka istuivat meitä vastapäätä lähellä ovea kummallakin puolen. Mutta
minä en kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan keskitin sen kokonaan
matkamme suuntaan. Auto oli siihen astuessamme käännettynä etelään
päin, ja eteläiseen suuntaan se lähti. Mutta muutaman minuutin perästä
se kääntyi jyrkästi vasemmalle ja teki vähän myöhemmin yhtä jyrkän
polven oikealle. Puolen tunnin kuluessa olimme kääntyneet niin monta
kertaa, että jouduin ymmälle enkä voinut päättää, liikuimmeko itään,
länteen, etelään vai pohjoiseen.
Äkkiä kiersi yksi pidättäjistämme sähkövalon palamaan. Silloin näin,
että meitä kuljetettiin loistovaunussa, joka varmaan oli maksanut
omistajalleen melkoisen rahasumman. Se oli iso, tilava kulkuneuvo ja
siihen mahtui istumaan puoli tusinaa henkilöä. Sitäpaitsi se oli
pehmeästi sisustettu ja varustettu kaikenlaisilla laitteilla, jotka
tekivät oleskelun mukavaksi ja hauskaksi. Mutta turhaan etsin mitään
kilpeä, nimipiirtoa tai muuta, mikä olisi ilmaissut omistajan. Sillä
tavoin ei ollut enempää selkoa saatavissa kuin edessämme olevista
synkistä hahmoista.
Kun saatiin valaistusta, kumartui mr Vandamarke, joka siihen asti oli
istunut ääneti vieressäni, äkkiä päävartijamme puoleen.
"Koska näytte tuntevan perin hyvin asiani ja liikkumiseni", huomautti
hän peittämättömän ivallisesti, "niin tiedätte kaiketi, että minulla on
tytär?"
"Tiedämme sen varsin hyvin, mr Vandamarke", kuului miehen huulilta.
"Tyttäreni odottaa minua kotiin päivälliselle neljännestä yli
seitsemän", sanoi mr Vandamarke. "Hän hätääntyisi kovin, jos minä en
saapuisi."
"Olkaa huoleti, sir!" vastasi kohtelias ääni. "Me otimme sen seikan
huomioon. Tyttärenne on jo ehtinyt saada teiltä sähkeen, jolla
ilmoititte hänelle, että odottamaton asia viivyttää teitä myöhäiseen
hetkeen. Kaikki on kunnossa, mr Vandamarke! Te pääsette turvallisesti
nukkumaan kotiinne, kun olette meistä suoriutunut."
"Tosiaan hyvin ystävällistä teidän puoleltanne!" huomautti mr
Vandamarke. "Teidänlaisiksenne miehiksi olette sekä kohteliaita että
huomaavaisia. Mutta sanokaahan mitä minusta tahdotte? Noh, hupsu
kysymys! Voinhan asian hyvinkin arvata."
"Sitten ei olekaan mitään syytä sitä minulta kysyä, mr Vandamarke",
vastasi vangitsijamme. "Olen sentään iloinen, kun pidätte meitä
huomaavaisina ja kohteliaina. Koetamme olla kumpaakin. Kaihan teidän on
mukava istua? Polttakaa, jos haluatte -- me itse, kuten näette, emme
sitä tällä hetkellä voi."
Vandamarke veti esiin sikaarikotelonsa, noudattaen kehoitusta. Hän
poltteli ääneti kotvan aikaa, silmäillen tarkasti pidättäjiään. Minäkin
tarkastelin heitä -- tai pikemminkin mitä heidän vaatteistaan saatoin
nähdä. Toisella oli ruskea, toisella harmaa villapuku -- hyvää kangasta
ja hyvin leikattu. Jalkineetkin olivat hyvät -- ensiluokkaiset,
kallishintaiset kengät. Ja mies, joka yksin oli haastellut, puhui
tyynellä, sivistyneellä äänellä -- herrasmiehen äänellä.
"Lienenköhän joskus ennenkin kuullut teidän äänenne!" huudahti mr
Vandamarke äkkiä. "Melkeinpä luulen!"
"Ja minä luulen, että ette ole, mr Vandamarke", vastasi vangitsijamme.
"Mikä on kohtelias muoto sanoa, että varmasti ette ole. Ette ole minua
milloinkaan ennen tavannut ettekä minua tämän illan jälkeen myöskään
koskaan enää tapaa."
"Saa nähdä", jupisi mr Vandamarke. "Teidän ääntänne en ainakaan
unohda!"
Omasta puolestani toivoin, että minulla olisi jotakin
kouraantuntuvampaa muistettavaa kuin pelkkä ääni. Minusta oli vähän
mahdollisuutta, että milloinkaan olisin voinut ryöstäjämme tuntea.
Epälukuisilla miehillä on kuosikkaat ruskeat tai harmaat villapuvut, ja
vaikea on eroittaa toista siroa kenkäparia toisesta. Eikä äänikään
ollut erikoisen tunnuksellinen; se oli tavallinen hyvin kasvatetun
englantilaisen ääni. Kunhan vain näkisin edes vilahduksen!... Ja
silloin minä aivan äkkiä näin. Auto oli nyt toista tuntia kiitänyt
tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Se hiljensi vauhtiaan, hiljensi yhä ja
pysähtyi. Oli hetkinen äänettömyyttä. Sitten avautui toinen ovista, ja
se kolmas mies näyttäytyi, huppukauluksessaan taaskin. Ja kun hän laski
oikean kätensä oven syrjään, huomasin minä, että hänen pikkusormensa
oli omituisesti taipunut ja kiertynyt ja että rystön päällä, jossa
sormi liittyi kämmeneen, oli lyijynharmaa arpi. Laajasta kokemuksesta
tiesin, että näkemäni täplä oli luodinhaavan merkki.
"Nyt, mr Vandamarke -- ja teidän nuori ystävänne -- suvainnette astua
alas", sanoi päärosvo. "Olemme perillä."
Me astuimme autosta. Minä vilkaisin ympärilleni. Silloin oli pimeä,
mutta saatoin eroittaa olevamme jonkinlaisessa pihassa, nähtävästi
jonkun vanhan, korkeaharjaisen rakennuksen ympäröimänä kolmelta
sivulta. Edestämme kiilui valoa -- heikkoa valoa, -- ja henkivartijamme
ohjasivat meidät sitä kohti. Tulimme tammella laudoitettuun eteiseen,
mutta siitä emme paljoa nähneet. Heti sisälle astuttuamme avautui ovi,
ja meidät työnnettiin lempeästi pieneen huoneeseen, jossa lamppu paloi
keskipöydällä ja hauska valkea loimusi takassa. Ovi suljettiin
perästämme: kuulimme avainta kierrettävän lukossa.
Mr Vandamarken ensi hommat kiinnittivät huomioni. Heti kun olimme
sisällä suojassa ja yksinämme, vilkaisi hän ympärilleen. Huone
itsestään oli aivan tavallinen päivähuone, kaksitoista jalkaa
kumpaankin suuntaan ja yksinkertaisesti kalustettu. Toisella sivulla
oli väliovi, toisella taas verhottu ikkuna. Mr Vandamarke meni
koettelemaan ovea -- se oli lukossa. Hän astui lattian yli ja veti
verhoa. Ikkuna oli varustettu metallitangoilla. Sitten hän kääntyi
minuun päin, irvistäen ja merkitsevästi nyökäten.
"Todellakin satimessa tällä kertaa, Gregg-poikaseni!" lausui hän.
"Varsin varmassa tallessa. Olen pahoillani teidän tähtenne."
"Eipä se mitään merkinne, mr Vandamarke", vastasin minä. "Minut
siepattiin siksi, että olin seurassanne. Kun he ovat suoriutuneet
teistä, jättävät he minutkin rauhaan... Minä en ole tärkeämpi kuin
teidän keppinne. Mutta..."
"Mutta mitä?" kysyi hän, kun minä vaikenin.
"Olen levoton teidän tähtenne", sanoin minä. "Mitä he teistä tahtovat?"
"Minä tiedän -- tiedän varsin hyvin!" vastasi hän jurosti. "Tiesin
alusta pitäin! No, eihän sille mitään voi. Yksi seikkailu lisää."
Olin juuri vastaamaisillani, että seikkailu, jossa esiintyi
naamioituja, revolverilla aseistettuja miehiä, ei ollut erikoisen
hauska, kun sisäovi samassa avautui ja yksi pidättäjistämme ilmestyi
tuoden lautasella voileipiä, viskyä ja kivennäisvettä. Lyhyesti, mutta
kohteliaasti kehoitettuaan meitä nauttimaan virvokkeita hän palasi yhtä
nopeasti kuin oli tullutkin -- mutta sitä ennen ehdin kuitenkin jälleen
todeta hänen käyristyneen sormensa.
"Tuon miehen minä toki tunnen", huomautin ottaessani voileivän. "Hän on
merkitty..." ja minä selitin sanojeni tarkoituksen.
Matkatoverini pudisti päätänsä.
"Jos nimittäin koskaan satutte hänet jälleen tapaamaan", virkkoi hän.
"Mutta tämä on ovela, hyvin suunniteltu juoni, poikani, ja luultavinta
on, ettemme näistä miehistä koskaan ketään tapaa. Kaikki on
huolellisesti järjestetty -- eikä minulla ole aavistustakaan, missä
olemme! Kuinka pitkälti luulette siinä autossa ajaneemme?"
"Ajasta päättäen arvelisin ajaneemme viitisenkymmentä kilometriä",
vastasin. "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, vietiinkö meitä etelään
vai pohjoiseen, länttäkö vai itää kohti. Varmaa vain on, että olemme
kaukana Marton Hillistä, mr Vandamarke."
Hän vilkaisi minuun omituisesti, puolittain arasti ja puolittain
huvitettuna lasin yli, jota juuri kohotti huulilleen.
"Niinkö?" sanoi hän kuivakiskoisesti. "No... ehkä."
Tuijotin häneen kummastuneena.
"Ajelimme toista tuntia!" huudahdin.
"Juuri niin, Gregg", vastasi hän. "Mutta ehkä meitä kyyditettiin
ympärinsä naapuristossa. Silmänlumeita! Joka tapauksessa..."
Juuri silloin avautui väliovi, ja huppukauluksinen pää kurkisti
huoneeseen.
"Olkaa hyvä, mr Vandamarke, käykäähän tänne", käski tulija. "Toverinne
jää paikoilleen. Ottakaahan lasinne mukaan, mr Vandamarke, niin
rupattelu sujuu hauskemmin ja hilpeämmin."
Mr Vandamarke murahti jotakin, mitä en kuullut. Mutta lasi kädessä hän
astui ovesta sisälle. Se lukittiin jälleen. Minä olin yksin.
Seisoin jonkun aika kuuntelemassa, mutta en eroittanut mitään.
Pienintäkään ääntä ei kuulunut huoneesta, johon mr Vandamarke oli
mennyt. Vankilassani ei ollut mitään merkille pantavaa -- ei edes
kirjaa, josta olisin tavannut jonkun nimipiirroksen. Astuen ikkunan luo
ja pujahtaen raskaan verhon taakse vilkaisin pihaan. Samassa äkkäsin
miehen kävelemässä edestakaisin pimennossa -- herkeämättä edestakaisin
kuin vartijan. Hän pysähtyi ja raapaisi katsellessani tulta, sytytellen
sillä huuliensa välissä lerppuvaa sikaaria. Lähes minuutin ajan näin
hänen kasvonsa kokonaan, selvästi ja varmasti.