Tutkintopäivänä asteli Runoilija uusissaan Filosoofin luo ja soitti
kelloa.
-- Terve. Jokos lähdetään? kysyi hän avattuaan ystävänsä kamarin oven.
-- Lähdetään vaan... Kovinhan sinä olet hienona. Tokko nyt ehtolaisen
kannattaisi noin komeilla?
-- Tuleeko isä-ukkosi? kysyi Runoilija vastaukseksi.
-- Tulee kyllä. Hän menee hakemaan Tenun isän mukaansa. Minä en ole
vielä puhunut hänelle mitään.
-- Ei Tenukaan.
-- Saa nähdä, kuinka ukkelit ällistyvät.
-- Haluanpa tirkistää Sudenkin naamataulua. Pitäisi sen olla hiukan
kirjavana tänään.
Kun ystävykset olivat ehtineet kadulle, tuli Pelle heitä vastaan.
-- Minä olin juuri tulossa teille, sanoi hän Filosoofille. --
Ajattelin, että paha omatunto tekee sinulle ajan pitkäksi ja että
velvollisuuteni on sinua lohduttaa. Onhan epäilemättä kaunista osottaa
myötätuntoa sellaisille, joiden laiskuus ja huolimattomuus sitä
kylläkään eivät ansaitsisi... Sinä minun toverini -- te molemmat,
tarkotan! Minä rakastan teitä suurista virheistänne huolimatta.
Kuulkaa, te saatte tulla meille kesäksi, ja minä opetan teitä. Älä ole
noin toivoton, Runoilija, et sinäkään ole niin paksupäinen kuin päältä
näytät. Luota vain minuun.
-- Sinähän nyt puhetta pidät... Saunassako olet käynyt, kun naamasi
noin loistaa? kysyi Runoilija.
-- Sisäisestä rauhasta se johtuu; muistakaa Vibeliusta, maaherraa...
Mutta ettehän te sitä voi ymmärtää.
-- Taitaa vain olla sinunkin sielustasi rauha kaukana, viitosten mies,
naurahti Filosoofi.
* * * * *
Mutta kansliassa seisoi rehtori, lukien kirjettä, jonka hän vastikään
oli löytänyt pöydältään:
'Herra Rehtori.
Minä se olin, joka heitin munia maisteri Sundbergin päähän.
Peläten isääni en ole tähän asti uskaltanut puhua asiasta,
mutta nyt lähden merille ja tunnustan tekoni, pyytäen sitä
anteeksi. -- Kuitenkin olen jo aikaisemmin esittänyt maisteri
Sundbergille anteeksipyyntöni.
Kunnioittaen
Niilo Sora.'
Rehtori hämmästyi, hänen tuli hyvä ja keveä olla. Hän kutsui
vahtimestarin puheilleen.
-- Mistä tämä kirje on tullut? kysyi hän. -- Tässä ei ole postileimaa.
-- Ihan äsken muuan pieni poika sen toi ja pyysi antamaan herra
rehtorille, kuului vastaus.
Samassa tuli Sundberg.
-- Katsohan, huudahti rehtori ojentaen hänelle kirjeen.
Väri vaihteli maisterin kasvoilla hänen lukiessaan. Hän oli neuvoton ja
nolostunut. Siis sittenkin tuli asia päivän valoon, vaikka hän
itsekseen oli päättänyt vaieta. Olihan seitsemäs luokka jo kärsinyt
rangaistuksen ja siitä johtuneen käytöksen-alennuksen, mitä hyödytti
siis nostaa menneestä hälyä. Kenties olisi poikien mielessä herännyt
kostonhalu, jos opettajatkin nyt olisivat tunnustaneet heidän
syyttömyytensä. -- Ja toiseksi: eihän maisteri Sundberg mitenkään ollut
kehdannut näyttää rehtorille Niilo Soran törkeätä kirjettä; senvuoksi
hän oli valtioviisaasti vaiennut.
Mutta nyt oli toinen kirje saattaa hänet huonoon valoon, eikä hänellä
ollut muuta neuvoa kuin turvautua valheeseen.
-- Minun piti puhua sinulle tästä asiasta, sanoi hän. -- Sain eilen
miltei samanlaisen kirjeen... Poika parat kun joutuivat syyttä
kärsimään. Mutta mitä me nyt enää teemme?
-- Enkö minä sitä sanonut! Ei luokan nimessä tehdä sellaisia
typeryyksiä... Mene nyt puhumaan heille jotakin.
Pojat olivat jo kaikki tulleet ja seisoivat suuressa ryhmässä ikkunan
luona, vilkkaasti keskustellen ja nauraen, kun maisteri Sundberg
astui sisään. Hän tekeytyi toverilliseksi, hymyili ja tervehti
ystävällisesti.
-- Päivää, pojat! Minä tuon teille iloisen uutisen. Kukaan teistä ei
olekaan syypää siihen ilkityöhön, josta saitte syksyllä kärsiä
rangaistuksen. On saatu tietää, että koulusta erotettu Niilo Sora on
toimeenpannut koko kolttosen... Olen sydämestäni iloinen, että
viattomuutenne on tullut ilmi, ja koko opettajakunnan puolesta valitan
erehdystä. Mutta olettehan te ymmärtäväisiä poikia, eikö totta?
Käsitättehän te, että opettajatkin voivat joutua harhaan. Ja minä olen
vakuutettu, ettei minkäänlainen katkeruus ole synkentävä opettajain ja
oppilaiden nykyistä ystävällistä suhdetta. Viisainta on nyt
kevätriemussa unohtaa menneet ikävyydet. Mutta, kuten sanottu, olen
kovin iloinen sen johdosta, että syyttömyytenne tuli ilmi... No,
hauskaa kesää nyt!
Sundberg kätteli koko luokkaa mies mieheltä.
Kun hän oli mennyt, seisoivat pojat vielä pitkän aikaa ällistyksestä
sanattomina.
-- No, Filosoofi. Mitäs Schopenhauer tästä sanoo? kysyi Pelle vihdoin.
* * * * *
Kello soi.
Järjestyttiin riveihin ja marssittiin juhlasaliin.
Rukousten päätyttyä piti rehtori puheen, teki selkoa
ylioppilaskokelaitten menestyksestä ja jakoi viidennen luokan
todistukset. Sitten palattiin luokkahuoneisiin.
Seitsemännen luokan ovella seisoi vain harvoja kuuntelijoita. Insinööri
Tengström keskusteli vilkkaasti, vaikka hiljaa, asianajaja Paalasen
kanssa, ja Martti Rannan äiti oli arkana asettunut sivummalle.
Rehtori alkoi jakaa todistuksia.
-- Seitsemännen luokan oppilas Pekka Kustaa Aro. (Pelle kimmahti
seisomaan.) Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus
tyydyttävät 8, edistys välttävä 6,6. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.
Pelle harppasi mahtipontisesti ottamaan juhlallisen paperin rehtorin
ojennetusta kädestä.
Harjanne pääsi. Samaten Jokinen ja Jäntti.
-- Vilho Armas Paalanen. Käytös kiitettävä 9, ahkeruus ja
tarkkaavaisuus kiitettävät 10, edistys kiitettävä 8,7. Muutetaan
kahdeksannelle luokalle.
Mikä surkea pettymys! Se kuvastui kaikkien kasvoilla. Filosoofi itse
seisoi nolona, kuin olisi jäänyt luokalleen.
Maisteri Sundberg oli siis todellakin tajunnut kaiken. Hän oli
ymmärtänyt, että kaikki oli poikien juonia, kostoa. Ja sitäpaitsi,
miten hän olisikaan voinut antaa neloset luokan kolmelle parhaalle
oppilaalle, jotka ennen olivat matematiikassakin olleet muita edellä?
Toiset opettajat eivät olisi sitä mitenkään sallineet. Eikä Sundberg
ruvennut yrittämäänkään mahdottomuuksia. Hän oli merkinnyt viitoset
joka miehelle; siinä oli hänen mielestään kylliksi nöyryytystä
pojille...
Luokka odotti jännittyneenä: miten käynee toisten?...
Rehtori luki edelleen.
-- Aarne Viljo Puhakka. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja
tarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 6,9. Muutetaan
kahdeksannelle luokalle.
Useilta pääsi helpotuksen huokaus. Oltiin siis ainakin osittain
onnistuttu.
Martti Rannalla oli hyvä todistus; palatessaan sitä ottamasta hän
hymyili äidilleen ja varsinkin Runoilijalle.
Sahra tietysti pääsi kymppeineen.
Tuli Seppäsen vuoro. Kuunneltiin henkeä pidättäen... Hän pääsi,
kaikkien suureksi iloksi.
-- Kaarlo Edvin Ström. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus
kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 7,1. Jää seitsemännelle luokalle,
mutta muutetaan kahdeksannelle, jos ennen tulevan syyslukukauden alkua
suorittaa hyväksytyt tutkinnot algebrassa ja geometriassa.
Siinä tuli isku. Punastuen kiiruhti Ström ottamaan todistustaan.
Filosoofi oli pahoillaan, Runoilija puri hammasta.
Oli enää jälellä Tenu, joka muutettiin luokalta.
Rehtori puhui sitten muutaman sanan ja poistui.
* * * * *
Kun pojat olivat käyneet opettajainhuoneessa hyvästelemässä ja astuivat
kansliaan kätelläkseen rehtoria, ojensi tämä heille Niilo Soran
kirjeen.
-- Oletteko tienneet tästä jo talvella?
Syntyi hiljaisuus.
-- Olemme, vastasi Runoilija vihdoin.
-- Minä arvasin sen... Taas te olette punoneet juonia. Ja te olette
tehneet itsenne syypäiksi ankarasti paheksuttaviin tekoihin.
Pojat seisoivat allapäin. Rehtorin äänessä oli jotain uhkaavaa.
-- Te olette antaneet kostonhimollenne vallan. Te olette niskotelleet
ja uhmailleet maisteri Sundbergille. Ja mikä vielä surkeampaa, te
olette johtuneet petokseen saakka... Vai miten, Ström?
Ström hätkähti, vilkaisi ensin hätäisesti ympärilleen, mutta kohotti
sitten kalpeat kasvonsa, katsoi rehtoriin avoimesti ja sanoi selvästi,
vaikka hiljaa:
-- Rehtori on oikeassa.
Syntyi äänettömyys. Poikien ilo näytti muuttuneen masentavaksi
häpeäksi. He tuijottelivat maahan.
-- Maisteri Sundberg on kertonut minulle kaiken vasta tänään, eikä
teitä siis ole voitu rangaista. Sitäpaitsi ei teitä ole saatu kiinni
itse teosta... Nyt ei teillä ole mitään väärin kärsittyä rangaistusta
niskoillanne, päinvastoin. Toivoakseni te ymmärrätte!
Rehtori näytti tahallaan pitkittävän hiljaisuutta.
-- Käsitättekö, mitä se merkitsee, että olette harhautuneet petokseen
asti?... Minä toivon, että pidätte kaiken mielessänne ja otatte
opiksenne... Nyt on kevät. Emme koskettele sen enempää tätä ikävää
seikkaa. Minä ymmärrän teitä, olen kaikesta huolimatta teihin
tyytyväinen ja olen iloinen voidessani sen rehellisesti sanoa. Hauskaa
kesää, pojat!
Kiireesti ja alakuloisina pojat puristivat esimiehensä kättä.
-- Ström koettaa nyt kunnolla suorittaa ehtonsa. Paras jättää
laiskottelu ja huvitukset tuonnemmaksi, sanoi rehtori keveämmällä
äänellä, tuskin huomattavasti hymyillen. Nähtävästi hän koetti keventää
mielialaa.
-- Ei rehtorin tarvitse huolehtia, minä kyllä opetan häntä, uskalsi
Pelle sanoa totisena.
Rehtori hämmästyi.
-- Sinä! Korjaa sinä vain omat viitosesi, suupaltti.
Se tuli kuin vapahdus. Ja keventynein mielin pojat riensivät
matkoihinsa.
Mutta opettajahuoneen eteisessä Pelle kaatoi maisteri Sundbergin
palttoon taskuun törtöllisen pippuria.