Alkoi hämärtyä. Taivaanranta leimusi vielä punaisena. Kaukana jäällä,
joka näytti siniharmaalta vaipalta, kulki tasaisesti jono hevosia
rekineen.
Filosoofi istui nojatuolissaan, kädessään kirje, jonka hän niin usein
oli lukenut viime päivinä. Hänen sydänalaansa kaihersi polttava tuska,
itsesyytöksiä kohosi yhä ja yhä hänen mieleensä, eikä hän voinut
rauhottua.
Rakas, rakas Vilho!
Kiitos kauniista kirjeestäsi.
Koetan tuhertaa sinulle muutaman sanan, maatessani taas vuoteen
omana. Olen tänään vähän terveempi, ja kuume on laskenut. Äiti
kyllä sanoo, etten saa rasittaa itseäni, mutta minun on sinua
niin ikävä.
Niin, sairastuinkin uudelleen. Tohtori arvelee sen aiheutuneen
vilustumisesta. Oi, älä sinä vaan luule, että silloin, sinä
iltana... Olenhan minä muulloinkin voinut saada kylmää. En tunne
niin suurta vaivaakaan, olen niin onnellinen tietäessäni, että
sinä minua rakastat. Sillä onhan se totta, Vilho? Muuten en tahdo
elää päivääkään.
Jos tietäisit, kuinka olen muistellut sitä iltaa. Sinä olet koko
minun elämäni. Sinä oletkin niin hyvä ja jalo, en koskaan voi
olla sinulle kymmenettä osaakaan siitä, mitä sinä olet minulle...
Sanokoon vaan se sinun Schopenhauerisi: "kukaan ei voi olla
toiselle enempää kuin tuo toinen on hänelle", mutta se ei ole
totta -- muutenkin ilkeä ja synkkä mies, koska puhuu sellaisia
kuin kirjotit, polta hänen kirjansa. Mitä minä voisinkaan olla
sinulle, nyt olen laihtunutkin ja tullut rumaksi. Toivoisin niin,
että tulisit minua katsomaan, mutta pelkään, kun olen tällainen...
Mutta tule sentään. Ei sinun tarvitse arkailla äitiä, hän tietää
kaikki. Kuumehoureissani olen puhunut niin paljon, että hän
arvasi. Ja vihdoin minä tunnustin hänelle, että sinua rakastan.
Äiti suuteli minua ja itki. Hänkin pitää sinusta, kaikkienhan
sinua täytyykin rakastaa.
Tule, hyvä Vilho. Uhraa muutama minuutti minulle. Ajatteles,
että pitkät päivät makaan sängyssäni ja hetki hetkeltä koetan
arvailla, mitä sinä milloinkin teet. On niin kauan siitä, kun
viimeksi näin sinut, että kuolen ikävään, ellet tule. Hyvästi...
Helvi.
Päivä päivältä oli kulunut, eikä Filosoofi ollut noudattanut pyyntöä.
Hän ei mitenkään saanut sitä tehdyksi. Olihan jo itsessään sopimatonta
käydä tervehtimässä nuorta tyttöä, joka makasi sairaana vuoteellaan. Ja
hyvä isä! Pormestarin rouvahan tiesi kaiken. Mitenkä olisi koulupoika
kehdannut mennä tapaamaan rakastettuaan äidin nähden!
Filosoofi oli vain lähettänyt kukkia ja kirjottanut. Mutta tuskallista
hänen oli ollut. Entäpä jos hän oli aiheuttanut uuden taudinpuuskan?
Miksei hän heti ollut vienyt Helviä sisälle, kun kerran näki, miten
tyttöä palelti, ja tiesi, miten heikko hän oli? Miksi hän oli antanut
itsekkäille onnenpyyteille valtaa? Nyt sai Helvi kenties elämällään
maksaa tuon lyhyen hetken hurman...
Tuli yhä pimeämpi. Tähtiä alkoi jo erottaa kuulakan taivaan sinestä.
Vaistomaisesti katsoi Filosoofi kelloaan. Se läheni kuutta. Hän siveli
kädellään otsaansa, ja kiusallinen tunne ilmaisi hänelle, että hänen
oli mentävä jonnekin. Tosiaan! Sundberghan se tänään oli ottanut
ylimääräisen fysiikantunnin, näyttääkseen pimeässä muutamia
sähkökokeita.
Filosoofi nousi ja meni eteiseen ottamaan vaatteitaan. Ovikello soi...
Pormestarin palvelijatar toi kirjeen. Filosoofi katsoi osotetta: se oli
hänelle, vieraalla käsialalla kirjotettu.
'Tyttäreni on kovasti sairaana ja pyytää saada Teitä tavata.
Olen Teille suuresti kiitollinen, jos voitte heti tulla.