Joululoma oli mennyt, koulu oli jälleen alkanut.
Reippaina ja virkistyneinä olivat pojat palanneet maalta. Pelle oli
lihonut. Antti Jäntin tilinpäätös osotti Smk. 36:-- voittoa
merkkikaupoissa. Puhakalle oli halonhakkuusta tullut kovat känsät
käsiin. Ström oli puotineitosilta saanut lukuisia kortteja ja
toistakymmentä kirjettä. Näitä hän alituisesti tyrkytti luettavaksi
Tenulle, joka halveksi tyttöjä eikä kärsinyt kuulla puhuttavankaan
"täti-asioista". -- Runoilija yksin näytti alakuloiselta; hänen
iloisuutensa tuntui tykkänään kadonneen. Entisen johtavan asemansa hän
luovutti nyt kokonaan Filosoofille, joka jo ennen jouluakin oli ollut
luokan päänä. Hän ei enää halunnut ottaa osaa toisten vehkeisiin, vaan
eli omissa unelmissaan, kävi päivä päivältä yhä harvasanaisemmaksi ja
umpimielisemmäksi. Filosoofia hän karttoi tahallaan, jopa väisti hänen
katsettaankin ja tekeytyi hänelle kylmäksi.
Tänään oli juhlapäivä, Filosoofin syntymäpäivä.
Jo aamulla seitsemän aikaan olivat pojat tuoneet suuren, Saksasta
tilatun Schopenhauerin kuvan Filosoofille lahjaksi. Koulussa oli päivän
sankaria nosteltu ja viskelty loppumattomiin, yhden välitunnin ajan oli
häntä kieputettu "tuutissa", ja hänen oli täytynyt juhlallisesti luvata
kahvikekkerit illaksi.
* * * * *
Siistissä kamarissaan odotteli Filosoofi tovereitaan. Ei hän juuri
näyttänyt iloiselta. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, ja hän
istui niin liikkumattomana kuin olisi ollut hyvin väsyksissä.
Kun pojat saapuivat, oli Filosoofin isä, asianajaja, vanhahko
herrasmies, jolla jo oli harmaita hiuksia, heitä vastassa. Ja hänen
rouvansa, vielä nuorekas, sydämellisen näköinen nainen, puristeli
ystävällisesti poikansa luokkatoverien käsiä.
Kahvi tuotiin, juotiin. Vanha herra kyseli kouluasioita, kertoi pari
huvittavaa juttua, koettaen tekeytyä niin nuoreksi kuin mahdollista. Ja
Filosoofin äiti, joka erityisesti piti Runoilijasta, keskusteli tämän
kanssa hiljaa ja niin sydämellisesti, että poika tunsi liikutusta ja
häpesi sitä.
Mutta jotain pingotettua oli kaikessa. Poikia näytti vaivaavan
jonkinlainen arkuus... Mieliala ei ottanut vapautuakseen, se pyrki
väkisinkin juhlalliseksi. Suuri ajattelija katseli terävästi
kehyksistään, kuluneet, uurteiset kasvot synkkinä, korkea otsa rypyssä,
valkea tukka kiharoissa, silmälasit laihassa kädessä. Alla oli Pellen
piirtämä kirjoitus: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä
mielistyin." Ja näyttipä nerokas mies todellakin mielenkiinnolla
tarkastelevan nuorta oppilastaan. Mutta päivän sankarin kasvoilla
viipyi yhä poissaoleva ilme, hän tuijotteli vaiteliaana ja
hajamielisenä. Kun hän hetkittäin tekeytyi vilkkaaksi ja yritti olla
iloinen, huomasivat hänen toverinsa, kuinka väkinäistä se oli, ja se
painosti heidän mieliään.
Asianajaja pani parhaansa rohkaistakseen nuorukaisia. Hän toi
sikarilaatikkonsa.
-- Ottakaahan, pojat. Poltattehan te kuitenkin. Nämä ovat erittäin
mietoja.
-- Johan sinä nyt jotakin, hätäili rouva. -- Sinähän opetat...
-- Turhia. Kyllä he sen konstin osaavat, ja tänään on juhlahetki... No,
pojat.
-- Opetteliskohan? sanoi Pelle, luokan paatunein tupakkamies, ja
nappasi näppärästi sikarin.
Harjanne valitsi asiantuntemuksella itselleen mieluisensa, leikkasi
pään, antoi vanhalle herralle tulta ja sytytti omansa nautiskelijan
rauhallinen tyyneys kasvoillaan. Tuli hiljaista, savuja vain
pöllähteli.
-- Te ette ole ollenkaan iloisia, pojat. Minä luulen, että te
arastelette meitä vanhoja... Eiköhän ole viisainta, mamma, että me
jätämme heidät rauhaan, sanoi vanha herra tarjoten puolisolleen
käsivartensa.
Kun asianajaja oli mennyt, sieppasi Jäntti nopeasti sikarin.
-- Ahaa, jänis! murahti Tenu.
-- Sinullapa on hyvä isä, sanoi Kannan Martti, hiljainen mies,
Filosoofille.
-- On, vastasi poika sydämestään.
Syntyi hiljaisuus.
-- Kuulkaas, pojat! kuiskasi Filosoofi yhtäkkiä. -- Lauvantaina Monte
Carloon! Minulla on perin tähdellisiä asioita... Eikö totta,
Runoilija?...
Sahra nyökkäsi.
-- En viitsi nyt ruveta selittämään. Puhun sitten. Huomenna sovitaan
tarkemmin.
Ilta kului ja pojat tekivät lähtöä. Filosoofi kuiskasi Runoilijan
korvaan:
-- Jää sinä!
Runoilija hämmästyi. Hän katsoi arasti, mutta epäilijän terävyydellä
ystävänsä kasvoihin ja näytti miltei vastenmielisesti suostuvan.
Huoneessa oli aivan hiljaista.
Runoilija istui tuolilla katse maassa. Filosoofi poltteli sikariaan
tuijottaen toveriinsa.
Hetkiä kului. Runoilija nousi ja avasi venttiilin; sauhu kiusasi häntä.
Sitten hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla, tarkasteli
kukkia, vilkaisi salavihkaa ystäväänsä ja kysyi vihdoin kärsimättömänä:
-- No, mitä sitten?
Filosoofi otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen hänelle. Kuoressa oli
mustalle silkille neulotut, hopeanväriset nimikirjaimet ja tiheästi
kirjotettu arkki. Runoilija laski kirjeen pöydälle, tutki kauan
nimikirjaimia ja sanoi jotakuinkin välinpitämättömästi:
-- Kauniit ovat.
-- Lue, käski Filosoofi hiljaa.
Runoilija otti arkin.
Hyvä Vilho!
Olkoon syntymäpäiväsi onnellinen! Tahtoisin sirotella kaikki
kesän kukat ympärillesi ja huumata sinut ruusujen tuoksulla...
Minä arkailen kirjottaa sinulle, mutta on niin kauan, kun
viimeksi sinut näin, ja sairaus on riistänyt minulta kaiken
ylpeyden. Et tiedäkään, minkälainen muutos minussa on tapahtunut
senjälkeen, kun tapasin sinut kahdenkesken, melkein vuosi sitten.
Olin silloin lapsi, mutta nyt en enää ole. -- Älä sinä naura
minulle, sinä, joka olet niin viisas. En tahdo, että pidät minua
sellaisena kuin ennen olin.
Ensiksi huomasin, että se... se mistä silloin kirjotin,
olikin vain saippuakupla, joka hajosi omaan tyhjyyteensä, vain
lapsellisuutta ja turhamaisuutta. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei
enää ole ollut mitään, enkä ole yhtään ollut siitä suruissani...
Mutta olen tyhmä, kun kerron sinulle tällaista. Kenties olet
minulle suutuksissasi ja kirjeeni kiusaa sinua. Ethän sinä
silloinkaan, voimisteluseuranne juhlassa, luonut minuun
katsettakaan, ja siitä syystä luulin, että olet vihoissasi.
Mutta niin ei ollut, sinä olet liika hyvä ollaksesi sellainen.
Se oli vain välinpitämättömyyttä, nyt sen ymmärrän, sinä et vain
huomannut minua, sillä olit unohtanut minut niin kokonaan. Et
tiedä, minkälaista minun oli sinä iltana ja kauan sen jälkeen,
mutta älä vain luule, että tahdon syyttää sinua.
Sittemmin vilustuin ja tulin sairaaksi. Sain keuhkokuumeen, mutta
kestin sen. Äiti väittää, että houraillessani puhuin sinusta;
varmaankin hän on kuullut väärin... Tulin vähän terveemmäksi,
sitten tauti alkoi uudestaan, vaikka kuume ei enää noussut niin
korkealle.
Odotin niin jouluksi ja uudeksivuodeksi sinulta korttia,
vaikka kuinka vähäpätöistä, mutta en saanutkaan. Sinä olit
minut unohtanut, sillä muuten kyllä olisit lähettänyt; et vaan
muistanut minua enää... Täällä kävi serkkusi, mutta sinulta ei
hän tuonut terveisiä, vaikka sanoi olleensa teillä ja puhuneensa
minusta. Ajattelin, etten ansaitsekaan sinun terveisiäsi, mutta
itkin, kun jäin yksin. Kaikkihan meillä itkevätkin, isäkin on
itkenyt. Kyllä minä tiedän mistä se johtuu, sillä kuulin tohtorin
ja isän keskustelusta vähäsen. Minä en elä enää kauan, mutta mitä
he siitä surevat? Voisivathan he olla yhtä välinpitämättömiä kuin
sinäkin ja unohtaa minut yhtä pian. -- Serkkusi kertoi vielä,
kuinka hyvä ja viisas sinä olet. Minä makasin silmät ummessa,
mutta kun hän oli mennyt, suutelin tyynyä sille kohdalle, missä
hän oli pitänyt kättään.
Koko joululoman minä makasin sairaana ja ajattelin kaikenlaista.
Äiti istui usein surullisena ikkunassa ja katseli ulos. Kyselin
tavantakaa, keitä meni kadulla, ihan ehtimiseen kyselin, mutta ei
hän koskaan maininnut sinun nimeäsi, vaikka niin sitä toivoin.
Ajattelin, että kaikki oli minulle rangaistukseksi, kun en
osannut olla sinulle hyvä silloin, silloin kun sanoit, että...
Olen sentään tyytyväinen ja kiitollinen, sillä sinä olitkin
erehtynyt itsesi suhteen, joten on parempi...
Kenties ihmettelet, mistä tiesin, koska sinun syntymäpäiväsi
on. Mutta minä näin sen koulunne oppilasluettelosta... Rupesin
ompelemaan näitä kirjaimia, makasin vuoteellani ja olin
onnellinen jokaisesta neulanpistosta. Siitäkin minä iloitsin,
että työ joutui niin hitaasti. Ja kun tuli hämärä ja äiti otti
minulta ompelukseni pois, rukoilin aina: Jumala, varjele Vilhoa.
Nyt olen tullut terveemmäksi. Eilen näin sinut ikkunasta, kun
menit kouluun. Tohtori on sanonut, että huomenna saan käydä
vähäsen ulkona. -- Sinä varmaankin luulet, että olen laihtunut
ja tullut rumaksi sairauteni aikana, mutta niin ei ole. Minä
olen nyt lihavampi kuin ennen, ja isä sanoo, että ihoni on
tullut kauniimmaksi. Kouluun en enää päässyt, ja enhän minä
tervekään ole, milloin tahansa voin uudelleen tulla vuoteen
omaksi. Varmaankin minä kuolen pian. Mutta minä rukoilen niin,
että saisin elää siksi, kunnes sinusta tulee ylioppilas. Oi,
jospa näkisin ylioppilaslakin sinun suuressa, viisaassa päässäsi!
Ei kellään ole sellaista päätä kuin sinulla, Vilho. Mutta
puolitoista vuotta on niin pitkä aika.
Voi, mitähän sinä ajattelet lörpötyksestäni. Ehkä kiusaannut, kun
puhun itsestäni. Annathan kuitenkin anteeksi, kun olen sairas.
Oi, jos sinä tietäisit... Mutta ei, en saa puhua sellaisia.
Hyvästi! Toivotan vielä onnea sinulle.
Helvi.
Runoilija laski kirjeen kädestään katsahtamattakaan toveriinsa ja
vaieten. Hän oli miltei tylyn näköinen.
-- Sinä et sano mitään?
-- Mitäpä minä sanoisin.
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin alkoi Filosoofi mielipahasta väräjävällä
äänellä:
-- Sinä olet tullut niin omituiseksi. Olet ihan kuin vihoissasi...
Millä minä sinua olen loukannut?
Runoilija hätääntyi.
-- Mitäs sinä nyt!... Ei, en minä vihoissani ole. Tietysti minä
käsitän, mitä kirje sinulle merkitsee. Näin jo tullessani kasvoistasi,
että jotain oli tapahtunut. Mutta mitä minulla olisi sanottavaa?
-- Oikeassa olet. Mitäs näytinkään! vastasi Filosoofi alakuloisesti.
-- Etkö ole onnellinen?
-- Olen niin epätietoinen. Kaikki tulee minusta liian myöhään, enkä
ymmärrä mitä tekisin.
-- Ei minusta neuvojaksi, sanoi Runoilija kuin uhmaillen, katkerasti.
Filosoofi katsoi häneen pitkään.
-- Noin et sinä olisi ennen sanonut... Ystävyytemme ei ole enää
sellainen kuin ennen.
Runoilija hengitti raskaasti, tuijottaen alas. Yhtäkkiä hän nosti
silmänsä.
-- Suoraan sanoen, ei olekaan, huohotti hän kiihkeästi. Hänen
ohimosuonensa paisuivat. Filosoofi odotti selitystä ilme kysyvänä.
-- Minä häpeän sinua, jatkoi Runoilija kuin raivossa, kuiskaavin äänin.
-- Sinä tiedät kaikki, ja sinä halveksit minua... Sinähän se et mitään
sano. Ja minähän en tiedä mitä teen, minä...
Ja kasvot tuskasta vääntyneinä syöksyi hän ulos huoneesta, voimatta
puhua enempää.
Filosoofi ei yrittänytkään seurata toveriaan. Hämmästys ja jonkinlainen
kauhu naulitsivat hänet liikkumattomaksi.
* * * * *
Vihdoin hän otti kirjeen pöydältä. Ja silmäillessään jälleen noita
rivejä, jotka hän muisti jo ulkoa, unohti hän kaiken muun.
Oliko hän onnellinen? Siltä ei hänestä tuntunut. Hän oli jo niin
tottunut toivottomuuteensa, että se vähitellen oli käynyt hänelle
rakkaaksi. Koko elämänsä oli hän mielestään perustanut siihen, että
hänen kaunein unelmansa oli saavuttamaton. Unelma itse oli jo kadonnut,
mutta sen jättämä kaipaus oli muodostunut hänen sisimmäksi
olemuksekseen. Joku salainen suruhan useimmiten karkaisee nuorukaisen
mieheksi. Filosoofi luuli sen jo omistavansa, mutta nyt kaikki raukesi.
Muutamat rivit paljastivat hänelle asioita, joista hänellä ei ennen
ollut tietoa. Onni viittoili häntä luokseen, mutta hän pelkäsi sitä,
sillä hän oli jo oppinut epäilemään. Hämärästi liikkui hänessä tunto
siitä, että jotakin oli nyt tehtävä, kenties kirjotettava, mutta
epätietoisuus kiusasi häntä eikä hän päässyt selville omasta itsestään.
"Kaiketi on konttoristi antanut hänelle rukkaset ja hän pitää minua
hätävaranaan", pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta jo seuraavana
hetkenä hän katui ajatustaan, soimasi itseään ja säpsähti omaa
katkeruuttaan.
Hetkiä kului. Salin kello löi kymmenen. Filosoofi otti kynän ja
paperia. Hän ei kuitenkaan saanut mitään kirjotetuksi, tuskitteli, repi
rikki alotteensa ja laski vihdoin pois kynän. "Odotan", sanoi hän
itsekseen, "aikaa myöten kyllä kaikki selkenee".
Hän heittäysi nojatuoliin kummallisen väsyneenä. Oli niin hiljaista,
tuuli vain silloin tällöin heikosti tohahti venttiilin aukossa.
Onnittelukukat tuoksuivat hänen ympärillään. Schopenhauer tuijotti
puitteistaan... Yhtäkkiä Filosoofi muisti erään hänen lauseitaan ja
rupesi sitä puoliääneen hokemaan:
"Tuntuupa siltä, kuin ilkeä hornan henki koettaisi meitä alituisesti
viekotella pois tuskattomuuden tilasta, mikä on korkein onni,
näyttämällä meille toivon harhakuvia."
Ennen pitkää hän kuitenkin nousi ja kirjotti nopeasti:
'Kiitän sinua, Helvi!