Marjatta oli mennyt ikkunan luokse. Birger istui entisellä paikallaan
sohvassa silitellen oikealla kädellään polvella lepäävää vasentaan.
»No», sanoi hän terävästi.
»No», vastasi Marjatta ulos ikkunasta.
»Onko komedia jo lopussa?» Sääli oli tipotiessään. Birger tunsi vain
vastustamatonta halua nujertaa jotakin, nujertaa maan tasalle tuon
tytön, joka oli tehnyt hänet naurettavaksi, joka käsitteli heidän
suhdettaan kuin opponentti väitöskirjaa.
»On.»
»Tule heti tänne!»
Marjatta kääntyi vihdoinkin ja kasvot liikkumattomina pysähtyi toiselle
puolelle pöytää.
»Anna kätesi tänne.» Birger oli tapaillut kellotaskuaan, ja Marjatta
tunsi nyt kädessään jotain kylmää ja kovaa, jonka hän heti laski
pöydälle heidän väliinsä ikäänkuin se olisi polttanut. Se oli kapea,
sileä kultasormus. Birger ei ollut yrittänytkään asettaa sitä hänen
sormeensa.
»Siis kolmannet rukkaset — eivätkä nekään tee totta.» Birger katseli
Marjattaa siristäen silmiään. Nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta.
Marjatta nojasi kämmenensä kylmään mahonkipintaan ja antoi Birgerin
katseen tunkea avonaisten silmiensä kautta läpi levon ja ylpeyden aina
siihen viimeiseen syvyyteen saakka, missä avuttomuus ja onnettomuus
vielä vaanivat hänen heikkoutensa hetkeä.
»Birger, minä en voi.»
»Ja kuitenkin sinä rakastat minua.» Ääni vain totesi, se ei kysynyt.
Marjatan otsaan pingoittui vako.
»Älä käytä sitä sanaa. Tunti sitten olin valmis rakastamaan Raineria.»
Oh, miten nöyryyttävää se oli. Marjatta näki vilaukselta sen sattuneen
Birgeriinkin. Hän hypähti pystyyn. Marjatta väistyi.
»Marjatta, sinä rakastat minua.»
»Älä koske minuun! _Niillä_ keinoilla en tahdo tulla vakuutetuksi. Koko
elämää ei eletä sylikkäin.»
»Se on kuitenkin ainoa oikea tapa elää. Myönnät sen itsekin, jos
olet rehellinen, ja myönnät senkin, että sinä kuulut minulle, olet
aina kuulunut minulle, siitä ensimmäisestä kerrasta saakka, jolloin
veri sinussa liikahti kenellekään kuulumaan, tähän hetkeen ja
iankaikkisuuteen saakka. Sinä kuulut minulle, sinä olet luotu minulle.
Älä koeta kierrellä.» — Ja sitten hampaiden välistä: »Sinulle täytyy
nähtävästi puhua suoraa kieltä.»
Birger seisoi aivan lähellä peloittavana kuin kuolleeksi otaksuttu
tulivuori. Hän ei koskenut Marjattaan, mutta hänen läheisyytensä koski,
ja Marjatan ruumis paloi halusta poistaa tuo välimatka, joka ei ollut
mikään välimatka.
Hänen äänensä oli kuitenkin jääkylmä:
»Luotu! Minä olin äsken luotu Rainerille. Minä olin kerran luotu
eräälle lukutoverille, kerran naamiaisissa eräälle laulajalle —
vain sen tähden, että minulla on verta suonissani.» — Aamupäivän
maidonmakeudesta ei ollut muistoakaan jäljellä. — »Maailmassa on
nähtävästi ylijäämä naisia, jonkinlainen vararahasto, joka on luotu
mahdollisimman käyttökelpoisesti kenelle hyvänsä. Kuka sanoo, ettei
huomenna tule joku ruotsalainen upseeri, joka väittää, että minä olen
luotu hänelle, ja etten minä niiaa ja sano ’kiitos’ hänellekin?»
Hän oli olevinaan rehellinen, mutta hänen ruumiinsa huusi, että hän
valehteli, että hän todellakin siitä hetkestä alkaen jo ammoin sitten,
jolloin Birger kerran valssissa oli varastanut häneltä heidän ainoan
syleilynsä, jonka Marjatta sittemmin niin turhaan toivoi ja pelkäsi
uusiutuvan, oli kuulunut hänelle.
»En minä pelkää noita toisia, joiden kanssa olen sinut nähnyt, enkä
niitä, joita olen itse luullut rakastaneeni. Voi olla, että sinä olet
se, joka on minulle määrätty.» — Oh, Marjattahan _tiesi_, että Birger
oli se. — »Mutta sano, eihän aina ole tällainen pyhäpäivä? eivätkö
ihmiset taas joskus tee entistä työtä? Ja emmekö mekin, sinä ja minä,
silloin taas ole entisiä ihmisiä ja katso taas asioita entisellä
tavalla?» Marjatta koetti kummallisen itsepäisesti pitää kiinni
jostakin, jota kuitenkin oli mahdoton enää pelastaa, mutta joka juuri
sentähden tuntui niin rakkaalta ja kallisarvoiselta.
Birger ei liikahtanut eikä vastannut. Hän katseli vain Marjattaa
poskeaan purren. Hän _tahtoi_ nyt saavuttaa päämääränsä ja hän ei
tahtonut, että Marjatta tulevina arkipäivinä väittäisi hänen voittaneen
_niillä_ keinoilla.
Marjatta tunsi tutun sikarinlemun, ja karkea sarka kutitti hänen
olkapäätään ohuen pitsin läpi. Birger kuljetti vain varovasti hänen
kultaista rannerengastaan edestakaisin kavenneella käsivarrella ja
odotti. Viimein hän sanoi hiljaa:
»Etkö tiedä, ettei rakkaudesta pidä puhua. Se on kuin uskonto.»
Marjatta ei ollut leppynyt, hänen vastauksensa oli ahdistettu, mutta
kipeän katkera.
»Uskonto! Mitä me tiedämme omasta ja toistemme uskonnosta. Kerran
luulin jo astuneeni ikiaikojen yhteisen uskon lohdulliseen helmaan,
mutta se oli hädän hetkellä, ja se hetki on nyt ohitse.» Hän valitti
kuin haavoittunut eläin. »Ja nyt on taivas taas sulkeutunut. Enkä
minä tahdo, että se, mille minä rakennan koko tulevaisuuteni, olisi
riippuvainen vain hermojeni oikuista.»
Miksi Birger kiusasi häntä noin? Marjatta työnsi ranteensa
kultarenkaalla leikkivään kämmeneen, ja pitkät sormet tarttuivat
lujasti saaliiseensa, mutta Birger taipui vain vielä lähemmäksi
kumartunutta päätä ja odotti. Hän aikoi antaa Marjatan kulkea
itsevalitsemansa tien päähän saakka. Hän vain odotti.
Ja Marjatan ajatus lamaantui. Jos Birger olisi puhunut, olisi hänellä
ollut tuhat vastausta valmiina. Hän olisi silloin saanut itsensäkin
vakuutetuksi. Mutta ei hän voinut todistaa mitään miehelle, joka vain
piti kiinni hänen ranteestaan ja odotti —
Äkkiä Marjatasta tuntui kaikki niin turhalta. Tuo äänetön odotus puhui
selvääkin selvempää kieltä: Sinun hetkesi lyö, Marjatta, jos ei nyt,
niin minuutin päästä, jos ei tänään, niin huomenna, ei sen tähden,
että minä, Birger Valli, niin tahdon, vaan sen tähden, että koko sinun
sydämesi sitä halajaa, sen tähden, että se on ollut määrätty aikojen
alusta.
Marjatan mielessä välähti, että ehkä tämä on se, mitä sanotaan
kohtaloksi, ja yli-inhimillinen jännitys laukesi. Niinhän oli määrätty,
eihän se hänestä riippunut. Kiitos, Jumala.
Mikä lepo ja ihanuus oli antaa vapaan kätensä hiipiä pitkin karkeaa
sotilastakkia ylös kaulalle ja painaa pakottava otsansa tuolle
olkapäälle, joka oli kutsunut sitä jo niin kauan.
Birgerin kädet sulkeutuivat hellävaroen Marjatan ympärille, ja hänenkin
sielunsa huoahti: Jumalan kiitos!
Mutta äänettömyys vaati vielä jotakin, ja Marjatta käänsi rohkeasti
päänsä ylöspäin uteliaana odottaen. Kivikova käsivarsi nosti hänet
maasta, toinen taittoi hänen päänsä taaksepäin, ahnaat huulet
sulkivat hehkuunsa hänen suunsa, ja suudelmia pureutui huumaten hänen
huulilleen, poskilleen, kaulalleen.
Oh, Marjatta ei pitänyt siitä. Ei noin saa suudella. Hän koetti
irtaantua, koetti jäykistyä, koetti puhua, mutta ei ehtinyt, ei
jaksanut ja kohta ei halunnutkaan.
Ei tämä ollut syreenejä ja satakielen laulua. Villi humala nousi
hänelle päähän. Tätähän, tätähän, tätähän Marjatta oli odottanut ja
toivottomana toivonut koko elämänsä. Tätä ajatuksetonta onnea, tätä
ehdotonta, pyörryttävää yksinkertaisuutta. Saada koskea, silittää,
suudella tuota poskea, saada upottaa sormensa tuohon tiheään,
liukkaaseen tukkaan ja pörröttää tuntemattomiin sen pikkumainen
järjestys, kuljettaa huuliansa pitkin korkeita kulmakarvoja, tunkea
kasvonsa lämpimän leuan alle. Oh! Olla ilman epäilyksiä ja vaatimuksia,
olla ilman itseään, olla Birgerin oma. Eikö hän ollut tätä odottanut,
ja eikö hän ollut aina tietänyt sen tulevan?
Birgerin silmät himmenivät hämmästyksestä. Oliko hän nyt saanut
Marjatan? Oliko se totta?
He seisoivat sylikkäin, suu suuta vastaan, ja koettivat uskoa tätä
käsittämätöntä — että he olivat Marjatta ja Birger, ja että heidän
rakkautensa oli niin peloittavan suuri. He eivät tunteneet toisiaan
eivätkä itseään.
Marjatta ei tiedä, ei mitenkään muista, mihin nuo minuutit lensivät.
Sitten Birgerin piti lähteä, vaikka Marjatta rukoili häneltä vielä
muutamia sekunteja. Marjatta pelkäsi sitä, mitä nyt seuraisi. Palaisiko
järki ja kaikki se entinen? Mahdotonta. Tämähän oli se suuri juhlapäivä.
Birger pysähtyi vielä ovensuuhun painaakseen silmäänsä unikuvan.
Marjatta ojensi yhä käsiään kasvot tukanrajaa myöten hehkuvina, suu
avoimena ja katse leiskuvan sinisenä.
Se oli hänen Marjattansa.
Birger muisti jotakin, otti pöydältä sormuksen ja painoi sen Marjatan
sormeen. Marjatta katseli korua onnellisesti hymyillen.
»Niinkö varma sinä olitkin jo aamulla? Minunhan olisi silloin pitänyt
kulkea sormus laukussani jo kymmenen vuotta.»
»Nyt olemme siis purjehtineet satamaan, kuten Greeta äsken toivotti.»
Birger ivasi omaa liikutustaan. Hänen olisi tehnyt mieli laskeutua
polvilleen ja suudella maata valkean, vapisevan jalan alla.
* * *
Marjatta hymyili vielä harjatessaan sekaista tukkaansa yölampun
valossa. Kädet vapisivat ja veri pisteli vielä poskissa. Hän hymyili
itselleen, Greetalle, joka oli tyhmä, Rainerille, joka oli ollut vain
käsite, ja koko maailmalle. Ei, ei hän nyt ollut purjehtinut satamaan,
päinvastoin.
Hän laski harjan syliinsä ja tuijotti tyhjyyteen. Hän läpikävi taas
äskeisen yllätyksen kaikki vaiheet. Miksi hän oli ensiksi valehdellut
itselleen ja Birgerille? Hänhän oli aina tarvinnut Birgeriä, ja oli kai
se rakkautta. Hän oli aina janonnut hänen hyväilyään, ja sekin oli kai
rakkautta. Miksi me etsimmekin nimiä kaikelle?
Hän heitti raskaan palmikkonsa olkapään yli ja kulki sängylleen.
Ohimennen hän siveli tuttuja kirjarivejä kevein käsin. Kerran taas
kai tulee hetki, jolloin hän tarvitsee niitä, ja mitä _se_ on? hetki,
jolloin hän kaipaa työtään ja tovereitaan, ja mitä sekin on? Häntä
puistatti.
Nauttien hän ojensi sitten väsymyksestä särkevät jäsenensä viileiden
lakanoiden väliin. Käännähti kiireesti sammuttamaan sähkön. Maire oli
tulossa. Äiti oli nähtävästi mennyt suoraan levolle.
Maire kuunteli hiljaa. Oliko Marjatta nukkuvinaan?
»Marjatta!»
Ei vastausta.
Hän riisuutui pimeässä, mutta hänen sydämensä oli liian täysi. Hän
hiipi Marjatan vuoteen luo ja löysi lettiä myöten hänen kasvonsa.
Hänellä oli varaa olla jalomielinen. Marjatta tunsi viileän, pienen
suudelman tulisella poskellaan.
»Etkö tänään ole onnellinen siitä, että olet tyttö?» hän kuiskasi.
Marjatta ei ollut tullut ajatelleeksi, mutta äkkiä oli hänen mielensä
tulvillaan lämmintä kiitollisuutta jostakin oudosta rikkaudesta, minkä
hän oli tänään löytänyt ja mille Maire oli antanut nimen.
Hän kietaisi nopeasti kätensä Mairen kaulaan.
»Olen, olen.» Mutta sitten hän työnsi tytön pois ja hymyili pimeässä.
Oliko hän todella tänään oppinut niin paljon ja unohtanut niin paljon?
Oliko saanut uuden vakaumuksen, uuden valheen, mille maailmansa rakensi?
Vai myönsikö hän itselleenkin saaneensa vain Birgerin, ja senkö tähden
hän veti lakanan silmilleen ja rukoili sielunsa Jumalaa, ettei Hän
koskaan avaisi hänen silmiään eikä koskaan antaisi pyhäpäivän loppua?