Marjatta seisoo vain ja painelee itkua.
* * *
Portaat narisevat vitkalleen. Askelet siirtyvät hitaasti karkeiden
lautojen vingahtaessa ullakon poikki, toisen vierashuoneen ovi
napsahtaa, ja sitten on kaikki taas hiljaa.
* * *
Kun Marjatta pääsi sänkyyn, puistatti äänetön nyyhkytys hänen
ruumistaan. Hän häpesi niin suunnattomasti. Suudelma, sehän kuului
vain sille suurelle ja pyhälle tunteelle — jos sellaista on olemassa.
Missään tapauksessa ei se ollut markkinarihkamaa. Syyllisyys ja katumus
kirvelivät ja kiusasivat Marjattaa ja poistivat unen hänen kuumista
silmistään.
Äkkiä hän nousi istumaan sängyssään.
Muisti jotain muuta — mitä minä olen tehnyt Rainer Borgille, mitä minä
olen tehnyt Rainerille!
Taas äänetön nyyhkytys, hän ei voinut sitä pidättää.
* * *
Rainerkin oli seisonut hetkensä ikkunassaan ja sitten pyörähtänyt
kantapäällään ympäri. Hänen otsassaan oli pieni, tuskainen vako. Oli
jotain, jota hän ei nyt ymmärtänyt, mutta joka kuristi häneltä äskeisen
voiman ja onnen täydellisyyden olemattomiin.
Mies ei itke, siitä hän oli vakuutettu, mutta miksi me nimittäisimme
sitä kuivasilmäistä tyhjyyteen tuijottamista, jota kesti koko valoisan
yön ja joka järkytti perustuksiaan myöten pojan itsekylläisen
elämänluottamuksen?
* * *
Ja aamulla he saapuivat hyvissä ajoin alas kahville ja paiskasivat
kättä toivottaen iloisesti hyvää huomenta. Ja hevonen odotti nuorta
herraa, joka ei mitenkään saanut reppunsa remmejä sopimaan ja sitten
haeskeli urheilulakkiaan, jonka oli pakannut laukkuunsa, sateenvarjoa,
joka oli hänen kädessään ja Turistia, joka oli pöydällä, niin että oli
vähällä myöhästyä.
Marjatta liehui hänen ympärillään koettaen auttaa parhaansa mukaan
ja vältteli hänen rakastunutta katsettaan ja jutteli ja päivitteli,
ja setä antoi neuvoja, ja täti sipsutteli huoneesta toiseen verraten
kelloja ja hoputellen, kunnes vihdoin kaikki oli järjestyksessä, ja
Kustaa maiskautti Pikkunsa liikkeelle, ja Rainer heilahti rilloissa
taaksepäin tempaantuen äkkiä nurkan taakse pois näkyvistä.
Mutta Marjatta juoksi takaisin sisälle ja tunki nenäliinan suuhunsa,
estääkseen huuliaan värisemästä. Sillä viime hetkessä hän oli sittenkin
kohdannut Rainerin katseen, ja se koski kuin nyrkinisku. Se sanoi: älä
kuvittele, Marjatta, mitään turhia — meidän välillämme ei ole tästä
lähtien kuin yksi tie, ja sille me astuimme eilen.
Marjatta polki jalkaa siellä taffelipianon takana. Miksi ei Rainerilla
ole sisaria tai tyttötovereita? Miksi ei Rainer tiedä, mitä kaikkien
poikien pitäisi tietää, että nuoret tytöt ovat julmia ja iloisia ja
säälimättömiä?
Marjatta päätti pitää huolen siitä, ettei tuo kaunis poika saa
suudelmallaan käännetyksi hänen ylpeätä tulevaisuuttaan millimetriäkään
viitoitetusta uomastaan — niin totta kuin hän on Marjatta Salin!
Oh, Marjatta, joko sinä unohdit sen, että voimakkain viettisi oli tehdä
ihmiset onnellisiksi?
Sinä unohdat niin paljon, Marjatta hetkestä toiseen.