Sitten tuli lupapäivä, tuli monta lupapäivää, ja viimein tuli enemmän
kuin lupapäivä, tuli kaunis kesä.
Ja kesäkuussa Marjatta lähti maalle, missä syreenit kukkivat, astui
taloon, jonka puistossa satakieli laulaa, ja jonka hillitynhienossa
vanhuudessa väreilee viekoitelevaa romantiikkaa.
Hänelle oli suorastaan vaarallista tuo Aholan ilma, tuo kesä ja
kauneus, jotka vaihtoivat hänet oikeaksi tytöksi. Mutta hän vain
hymyili vienosti sinisillä lapsensilmillään, joiden terävän kirkkauden
hän salasi vain hieman sulkemalla luomiansa, joiden kaarevat ripset
tummensivat katseen lempeäksi ja unelmoivaksi.
Marjatta tiesi varsin hyvästi sedän ja tädin luulevan, että hän oli
onnettomasti rakastunut. Miksikä muuten reipas kaupunkityttö tulisikaan
posket kalpeina ja silmät raukeina vanhan setänsä ja tätinsä luokse
maalle lepäämään? Eiväthän he tiedä mitään nykyajan tyttösen murheista.
Eihän heillä ole aavistustakaan _kevätlukukaudesta_, he ovat aina
haaveilleet vain keväästä, jolloin ummut puhkeavat ja sydämet heräävät.
Mitäpä he käsittäisivät monen kuukauden pettymyksistä, lykätyistä
laudatuurikirjoituksista, itsekritiikistä ja epäilyksistä. He olivat
lukeneet lehdistä Birger Vallin kihlausilmoituksen ja pudistaneet
päätänsä, ja saatuaan Marjatan kirjeen oli täti mennyt huoneeseensa ja
palannut punaisin silmin.
Ja sillekin Marjatta hymyili, vaikkakin hieman hämmästyneesti, sillä
Birger oli sentään joskus ollut hänen ihanteensa ja jumalansa,
ja syksyllä hän oli taas rakastunutkin häneen ja sairastanut
mustasukkaisuutta Mairen takia.
Mutta sen jälkeen Marjatta oli tehnyt niin paljon työtä, että oli
unohtanut Birgerin, vaikka ei sentään olisi suonut hänen unohtavan. Ja
sentähden hän nyt hymyili hieman hämmästyneesti.
* * *
Oli sentään niin hauska olla viikon ajan _oikea_ tyttö, ilman
professoreita ja tovereita, ilman itsetuntoa, ajatuksia ja työtä.
Marjatta viihtyi niin hyvin tässä herttaisessa paikassa, missä tuuheat,
ikivanhat koivut riiputtivat ohuita oksiaan hellästi yli valkean talon
kummankin päädyn ja vetivät suorana kujana parvekkeella istuvien
katseen siniseen rantaan.
Siellä lipattelivat laineet lystikseen, milloin säteillen auringossa,
milloin kiiltäen kuutamossa, milloin rusottavana peilinä uinuen. Ja
niiden yläpuolella, toisella rannalla, häämötti vanha, vakava kirkko.
Marjatta oli kuin kotonaan täällä Aholassa.
Ei kukaan saanut jalallaan sotkea hienosti haravoituja käytäviä. Setä
ja tätikin kävelivät ruohonviertä säästääkseen puutarhuri-Kustaan
kuvioita. Marjatan valkeat kengät ne vain polkivat rohkeasti
keskitietä, ja vain hän sai poimia narsisseja pyhitetyltä pyörykältä.
Hän olikin kiitollinen siitä, liikuskeli pehmein, sievin askelin
koivujen alla, istuskeli hento richelieu-ommel sylissään parvekkeella
ja syreenimajassa ja soitteli hempeitä valsseja illoin vanhalla
taffelilla. Oli vuorokaudessa unohtanut kaupungin ja työn ja syntynyt
uudelleen. Oli kuin hänen todellinen sielunsa olisi nukahtanut hetkeksi
— tai kenties päinvastoin.
Mutta sitten Marjatta hymyili taas, hän tunsi itsensä ja tiesi
kokemuksesta, ettei jaksanut viikkoa kauempaa kestää Aholan jumalaista
rauhaa, ja että hänen on silloin lähdettävä täältä.