Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä.
Kotivarkaus.
Harakan ihmetyö.
Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä.
— Eräänä päivänä, sanoi Jean Marteau [lue Shang Martoo], tapahtui,
että minä vietin yöni eräässä Wincennecin metsikössä. En ollut syönyt
kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin.
Herra Goubin [lue Gubäng] kuivasi lornettiaan. Hänellä oli heikot
silmät ja tuikea katse. Hän katsoi tutkivasti Jean Marteauhon ja sanoi
moittivalla äänellä hänelle:
— Mitä? Ettekö taas ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin?
— En, vastasi Jean Marteau, en nytkään ollut syönyt
kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Mutta minä tein siinä väärin. Ei
sovi olla ilman leipää. Se on väärin. Nälännäkeminen pitäisi olla
rangastuksen alanen kuten irtolaisuuskin. Itse asiassa nämä molemmat
hairahdukset usein yhtyvät ja pykälä 269 määrää varattomille kolmesta
kuuden kuukauden rangastuksen. Irtolaisuus, sanoo lakikirja, on
irtolaisten olotila, nämä yksilöt, joilla ei ole vakituista asuntoa
eikä toimeentuloa ja jotka harvoin harjottavat mitään ammattia tai
käsityötä. Ne ovat suuria rikollisia.
— On huomattava, sanoi herra Bergeret [lue Bärsheree], että
tämä olotila, josta irtolaiset langetetaan kuuden kuukauden
vankeusrangastukseen ja kymmenen vuoden poliisivalvontaan, on juuri
samanlainen, johon pyhä Franciskus velvotti seuraajansa. Ja pyhän
Klaran tyttäret, pyhä Franciskus assiisilainen ja pyhä Antonius
padualainen olisivat suuressa vaarassa joutua vankivaunulla vietäväksi
tutkintovankilaan, jos he meidän päivinämme tulisivat Pariisiin
saarnaamaan. Minä en sano tätä kiinnittääkseni poliisin huomiota
kerjäläismunkkeihin, joita nykyään vilisee keskuudessamme. Heillähän on
elinkeinonsa ja he harjottavat kaikenlaisia ammatteja.
— He ovat kunniallisia siksi että he ovat rikkaita, sanoi Jean Marteau,
ja kerjääminen on kielletty vain köyhiltä. Jos minut olisi tavattu
makaamasta siellä puun alla, niin olisi minut pantu vankeuteen ja
se olisi ollut oikeen. Koska minä en omistanut mitään, niin olisi
minua pidetty pääoman vihollisena ja on oikeen puolustaa pääomaa sen
vihollisia vastaan. Tuomarin ylevä kutsumus on turvata jokaiselle
mitä hänelle kuuluu, rikkaalle hänen rikkauttaan ja köyhälle hänen
köyhyyttään.
— Minä olen miettinyt oikeuden filosofiaa, sanoi herra Bergeret,
ja olen huomannut, että koko yhteiskunnallinen oikeus nojautuu
näihin kahteen perustotuuteen: varkaus on tuomittava, varkauden
tulos on pyhä. Nämä ovat ne periaatteet, jotka takaavat yksilön
turvallisuuden ja ylläpitävät järjestystä valtiossa. Ellei toista
näistä suojelevista periaatteista tunnustettaisi, kukistuisi koko
yhteiskunta. Ne laadittiin aikain alussa. Karhunnahkaan puettu
päällikkö, aseinaan piikirves ja pronssimiekka, astui seuralaisineen
kivimuurin ympäröimälle paikalle, jossa heimon lapset pidettiin
suljettuina yhdessä vaimojen ja porolauman kanssa. He toivat muassaan
naapurivaimojen nuoria tyttöjä ja poikia, ja kokosivat taivaasta
pudonneita kiviä, jotka olivat kallisarvosia, sillä niistä tehtiin
miekkoja, jotka eivät koskaan taipuneet. Päällikkö nousi pienelle
kummulle aitauksen keskelle ja sanoi:
"Nämä orjat ja tämä rauta, jotka olen ottanut heikoilta ja
ylenkatsottavilta ihmisiltä, kuuluvat minulle. Jokaisen, joka ojentaa
kätensä niitä ottaakseen, lyön minä kuoliaaksi piikirveelläni."
Sellanen on lakien alkuperä. Niiden henki on ikivanha ja
raakalaismainen. Ja juuri sentähden, että oikeus on kaikkien
vääryyksien vahvistus, kykenee se rauhottamaan koko maailman.
Tuomari voi olla hyvä, sillä eivät kaikki ihmiset ole pahoja; laki
ei voi koskaan olla hyvä, sillä se on vanhempi kuin minkäänlainen
hyvän käsite. Ne muutokset, joita siihen aikojen kuluessa on tehty
eivät ole vaikuttaneet sen alkuperäseen olemukseen. Lainlaatijat ovat
tehneet sen hiuksenhienoksi, mutta jättäneet sen raakalaismaiseksi.
Sen on kiittäminen juuri epäinhimillisyyttään siitä että sitä pidetään
arvossa ja että se tuntuu majesteetilliselta. Ihmisillä on taipumusta
pahojen jumalien palvelemiseen ja mikä ei ole julmaa, ei tunnu
heistä kunnioitettavalta. Ne jotka ovat lain-alasia, uskovat lakien
oikeudenmukasuuteen. Heillä on aivon samat siveellisyyskäsitteet kuin
tuomareilla ja he uskovat samoinkuin tuomaritkin että rangastu teko on
myös rangastava. Usein olen poliisin tai rikostuomioistuimen edessä
mielenliikutuksella havainnut, kuinka täydellisessä sopusoinnussa
tuomarin ja rikollisen mielipiteet hyvästä ja pahasta ovat. Heillä on
yhteiset ennakkoluulot ja yhteinen siveellisyys.
— Eikä toisin voikaan olla, sanoi Jean Marteau. — Köyhä raukka, joka
näytelaudalta on varastanut makkaran tai kenkäparin, ei sentähden
varmaankaan ole tarkasti ja pelkäämättä tarkastellut oikeuden alkuperää
ja syventynyt sen perusteihin. Ja ne, jotka meidän tavoin arkailematta
tekevät huomion, että väkivaltaa ja oikeudettomuutta lakia säädettäessä
pyhitetään — ne eivät rohkene varastaa edes vaivasta kuparikolikkoa.
— Joka tapauksessa, sanoi herra Goubin, on olemassa oikeudenmukasiakin
lakeja.
— Luuletteko niin? kysyi Jean Marteau.
— Herra Goubin on oikeassa, vastasi herra Bergeret. — On olemassa
oikeudenmukasia lakeja. Mutta laki, joka on laadittu yhteiskuntaa
tukemaan, ei voi tarkotuksensa mukaan olla oikeudenmukasempi kuin
tämä yhteiskunta. Niin kauvan kutu yhteiskunta perustuu vääryyteen,
on lakien tehtävänä oleva vääryyden puolustaminen ja tukeminen. Ja
mitä oikeudettomampia ne ovat, sitä kunnioitettavammilta ne tuntuvat.
Huomatkaa myös että koska lait suurimmaksi osaksi ovat sangen vanhoja,
niin ne eivät edusta täydelleen nykyään olemassaolevaa vääryyttä,
vaan vanhaa, vieläkin karkeampaa ja raaempaa vääryyttä. Ne ovat
muistomerkkejä huonoilta vuosilta, ja niillä on kantoisuutta vielä
parempinakin aikoina.
— Mutta niitä parannetaan, sanoi herra Goubin.
— Aivan oikeen, niitä parannetaan, vastasi herra Bergeret. — Eduskunta
ja senaatti työskentelevät niiden parantamiseksi kun ei niillä ole
muuta tekemistä. Mutta niiden alkuperänen ydin jää olemaan ja se on
karkea. Totta puhuen, niin en ollenkaan pelkäisi huonoja lakeja,
jos vaan hyvät tuomarit minä sovelluttaisivat. Laki on taipumaton,
sanotaan. Sitä en usko. Ei ole mitään kirjoitettua, mikä ei
mukaantuisi. Laki on kuollut, mutta tuomari on elävä — se on se suuri
etu, mikä hänellä on lakiin verraten. Pahaksi onneksi käyttää hän tätä
etuaan harvoin. Tavallisesti käyttäytyy hän vielä tyhmemmin, vielä
tunnottomammin, kuin lain kirjain häntä pakottaisi. Hän ei olemassa
ihmisellinen, hänellä ei ole sääliväisyyttä. Luokkahenki karkottaa
hänestä kaiken inhimillisen myötätunnon. Minä puhun tässä vain
rehellisistä tuomareista.
— Ne muodostavat enemmistön, sanoi herra Goubin.
— Niin, ne muodostavat enemmistön, vastasi herra Bergeret, jos
arvostelemme tavallisen rehellisyyden ja yleisen siveellisyyden mukaan.
Mutta onko se kylliksi että on vaan kunniallinen mies, voidakseen
erehtymättä ja toisen oikeutta loukkaamatta käyttää rankasemisen
pelottavaa valtaa? Hyvässä tuomarissa pitää yhdistyä filosofinen
ajatustapa luonnolliseen hyveeseen. Siinä vaaditaan paljo mieheltä,
jonka pitäisi menestyä virkaurallaan ja kohota arvossa. Sen lisäksi
tulee meidän muistaa, että jos hän osottaa korkeampia oikeuskäsitteitä
kuin ne jotka samaan aikaan vallitsevat hänen ympäristössään, niin
tekee hän itsensä virkaveljiensä vihaamaksi ja herättää yleistä
suuttumusta. Sillä kaikkea muuta siveellisyyttä paitsi omaamme kutsumme
me siveettömyydeksi. Kaikkia niitä, jotka ovat tuoneet maailmaan
ennen tuntematonta hyvyyttä, on kohdannut kunniallisten ihmisten
ylenkatse. Ja juuri se on tullut erään tuomari Magnaud'in [lue
Magnoo] osaksi. Minulla on täällä hänen arvostelujaan pieneen vihkoon
koottuna ja Henry Leyret'n [lue Leiree] selityksillä varustettuna. Kun
nämä arvostelut julastiin, pudistelivat kaikki ankarat virkamiehet
ja siveelliset lainsäätäjät päitään. Ne todistavat mitä korkeinta
ymmärrystä ja lämpimintä sydäntä. Ne ovat täynnä osanottoa, ne ovat
ihmisellisiä, ne ovat siveellisiä. Lainlaatijakunnassa oltiin sitä
mieltä, että tuomari Magnaud'lta puuttui lainopillista kykyä ja herra
Melinin ystävät syyttivät häntä siitä ettet hän tarpeeksi huolehtinut
omistusoikeudesta. Ja totta on että ne syyt, joihin tuomari Magnaud'n
arvostelut perustuivat, olivat aivan omintakeiset. Sillä niissä
kohtaamme joka rivillä vapaamielisen hengen ajatuksia ja lämpimän
sydämen tunteita.
Herra Bergeret otti pöydältä pienen punaisen vihkosen, selasi sitä ja
luki:
"Oikeamielisyys ja hienotunteisuus ovat kaksi hyvettä, joita on
tavattoman paljo helpompi harjottaa sen jolta ei mitään puutu kuin sen
jolta puuttuu kaikkea."
* * * * *
"Ei saisi rangaista sitä mitä ei voi välttää."
* * * * *
"Voidakseen oikeudenmukasesti tuomita hätääkärsivän rikosta, pitää
tuomarin hetkeksi unohtaa se hyvinvointi jota hän nauttii ja koettaa
niin paljo kuin mahdollista asettua siihen surkuteltavaan asemaan, että
hän on kaikkien hylkäämä."
* * * * *
"Kun tuomari tulkitsee lakia, ei hänen pidä huolehtia ainoastaan siitä
erikoistapauksesta, joka on asetettu hänen ratkastavakseen, vaan hänen
pitää myös ottaa huomioon ne hyvät tai huonot seuraukset, joita hänen
tuomionsa voi aiheuttaa yleisten etujen alalla."
* * * * *
"Työmies yksin luo uutta ja panee alttiiksi terveytensä ja henkensä
työnantajan hyväksi; tämä ei voi panna alttiiksi muuta kuin pääomansa."
* * * * *
Näitä olen lukenut, on otettu melkein umpimähkään, lisäsi herra
Bergeret, ja löi samalla kirjan kiinni. — Kas siinä ennen tuntemattomia
sanoja jotka puhuvat jalosta sielusta!
Kotivarkaus.
Noin kymmenen vuotta sitte, ehkä enemmän tai ehkä vähemmän, kävin
eräässä naisvankilassa. Se oli vanha, Henrik IV aikana rakennettu
linna, jonka terävä liuskakatto kohosi pienen, synkän joen rannalla
sijaitsevan etelän kaupungin yli. Vankilan johtaja oli eläkeläinen;
hänellä oli musta peruukki ja valkea parta. Hän oli erinomaisen
harvinainen johtaja, ajatteli itsenäisesti ja hänellä oli inhimillisiä
tunteita. Hän ei kuunnellut mitään kolmensadan suojattinsa
siveellisyydestä, mutta hän oli sitä mieltä, ettei se ollut erikoisen
huonompi kuin kolmensadan muunkaan, kaupungilta sattumalta otetun
naisen siveellisyys.
Täällä on sekalaista, täällä kuten kaikkialla, näytti hän sanovan
lempeällä väsyneellä katseellaan.
Kun menimme pihan yli, oli pitkä rivi naisvankia lopettanut äänettömän
kävelynsä ja he menivät jälleen työhuoneisiinsa. Siellä oli paljo
vanhanpuoleisia raa'an ja laiskan näköisiä naisia. Ystäväni, tohtori
Gabane, joka piti meille seuraa, kiinnitti minun huomiotani paljon,
että melkein kaikissa näissä naisissa oli luonteenomasia vikoja että
heillä useilla oli kierot silmät, että he olivat huonontuneita ja
että heissä oli hyvin harvoja, joissa ei ollut huomattavissa törkeän
rikoksen tai ainakin rikollisuuden leimaa.
Johtaja pudisti hitaasti päätään. Minä näin vallan hyvin, että
hän ei juuri ollenkaan suosinut rikollisuutta tutkivien lääkärien
selittelyjä ja että hän puolestaan oli vakuutettu etteivät rikolliset
yhteiskunnastamme useinkaan näytä niin kovin erilaisilta kuin
syyttömätkään.
Hän vei meidät työhuoneisiin. Me näimme leipojattaria, pesijättäriä
ja liinaompelijattaria täydessä toimessa. Työ ja vallitseva siisteys
levittivät miltei hieman iloa. Johtaja kohteli kaikkia näitä naisia
ystävällisesti. Typerimmät ja ilkeimmätkään eivät saaneet häntä
kadottamaan kärsivällisyyttään ja hyväntahtosuuttaan. Hän oli sitä
mieltä, että niille joiden kanssa joutuu yhdessä elämään, on annettava
paljo anteeksi ja ettei pidä vaatia liikaa edes rikollisilta ja
pahantekijöiltä. Eikä hän vastoin tavallisuutta, vaatinut varkailta
ja parittajilta että he olisivat täydellisiä siksi että he kärsivät
rangastusta. Hän ei juuri uskonut rangastuksen jalostavaan vaikutukseen
eikä toivonutkaan voivansa tehdä vankilasta hyveen oppilaitosta.
Koska hän ei myöskään hyväksynyt käsitystä että ihmisiä kärsimyksillä
parannetaan, säästi hän näitä onnettomia kärsimyksillä niin paljo
kuin mahdollista. En tiedä oliko hänellä minkäänlaisia uskonnollisia
tunteita, mutta sovitusopille ei hän antanut mitään siveellistä
merkitystä.
— Minä tulkitsen sääntöä, sanoi hän minulle, ennenkun sovellutan sitä.
Ja minä itse selitän sen vangeille. Sääntö vaatii esimerkiksi ehdotonta
vaitioloa. Jos he noudattaisivat ehdotonta vaitioloa, tulisi heistä
joko tylsämielisiä tai raivohulluja. Minä tuulen, minun täytyy tuulla,
ettei tämä ole säännön tarkotus. Minä sanon heille: "Sääntö käskee
teidän noudattamaan vaitioloa. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee,
että vartijat eivät saa kuulla teidän puhelevan. Jos he kuulevat,
saatte te rangastuksen. Elleivät he kuule, ei teitä vastaan ole mitään
moittimista. Minulla ei ole oikeutta valvoa teidän ajatuksianne.
Elleivät teidän sananne aiheuta enempää melua kuin teidän ajatuksenne,
ei minulla ole mitään oikeutta vaatia tiliä teidän sanoistanne." Tämän
viittauksen jälkeen koettavat he puhua, niin sanoakseni äänettömästi.
Heistä ei tule hulluja ja sääntöä noudatetaan.
Minä kysyin häneltä hyväksyvätkö hänen esimiehensä tällasen säännön
tulkinnan.
Hän vastasi, että tarkastajat usein moittivat häntä, mutta että hänellä
oli silloin tapana viedä heidät ulommaiselle portille ja sanoa heille:
"Te näette tämän veräjän; se on puinen. Jos tänne sulettaisi miehiä,
ei heistä viikon kuluttua olisi ainoatakaan jälellä. Toiset eivät
ajattelekaan paeta. On viisasta olla pakottamatta heitä äärimmilleen.
Vankilan elintapa ei muutenkaan ole edullinen heidän ruumiin ja sielun
terveydelle. Minä en ota vastatakseni heidän vartioimisestaan, jos te
määräätte heille vaitiolon kidutuksen."
Sairasosasto ja makuusalit, joissa senjälkeen kävimme, olivat sijotetut
suuriin, valkoisiksi rapattuihin huoneisiin, joissa ei ollut entisestä
loistostaan muuta jälellä kuin mahtavat, harmaasta kivestä tai mustasta
marmorista tehdyt tulisijat, joiden yläpuolella kohosi komeita hyvettä
esittäviä korkokuvia. Oikeus — jonkun italialaistuneen flaamilaisen
taiteilijan ennen vuotta 1600 veistämä — paljastetuin rinnoin ja
jalka halastun viitan ulkopuolella, piti lihavalla toisella kädellään
tasapainosta horjahtanutta vaakaansa, jonka kupit löivät vastakkain
kuten symboolit. Tämä jumalatar osotti miekkansa kärkeä pientä sairasta
kohti, joka makasi rautasängyssä pienellä salvetin kokosella patjalla.
Hän näytti lapselta.
— No, voitteko nyt paremmin? kysyi tohtori Gabane.
— Kiitos, tohtori, paljo paremmin.
Hän hymyili.
— Olkaa nyt oikeen kiltti, niin tulette pian terveeksi.
Hän katsoi tohtoria suurilla silmillään, joista loisti ilo ja toivo.
— Hän on ollut kovin sairas, tämä pienokainen, sanoi tohtori Gabane.
Me menimme eteenpäin.
— Minkälaisesta hairahduksesta hänet on tuomittu?
— Ei se ollut hairahdus, se oli rikos.
— Vai niin!
— Lapsenmurha.
Pitkän käytävän päässä astuimme pieneen hyvin kodikkaaseen huoneeseen,
jonka seinillä oli kaappia ja jonka akkunat joissa ei ollut ristikoita,
antoivat maalle päin. Siellä istui nuori, hyvin sievä nainen ja
kirjotti kirjotuspöydän ääressä. Hänen vieressään istui toinen,
kaunis ja soreavartaloinen etsien avainta nipusta, joka riippui hänen
vyötäisillään. Minä olisin ollut halukas uskomaan, että ne olivat
johtajan tyttäriä. Hän selitti minulle, että ne olivat kaksi vankia.
— Ettekö huomanneet, että heillä oli laitoksen puku.
Sitä en ollut huomannut, epäilemättä siksi että he pitivät sitä toisin
kuin muut.
— Heidän kolttunsa ovat huolellisemmin ommellut ja kun myssyt ovat
pienemmät, eivät ne kokonaan peitä tukkaa.
— Se riippuu siitä, sanoi vanha johtaja, että on hyvin vaikeaa estää
naista näyttämästä tukkaansa, kun se on kaunis. He ovat muuten sen
järjestyksen alasia ja heidän täytyy tehdä työtä.
— Mitä he tekevät?
— Toinen hommailee arkistossa ja toinen on kirjastonhoitaja.
Oli tarpeetonta kysyä häneltä sitä. Tässä oli kaksi "kiihkeän"
luokan vankia. Johtaja ei ollenkaan salannut, että hän piti törkeitä
rikollisia paljo parempina kuin niitä jotka olivat tehneet itsensä
syypäiksi vähäpätöisempiin hairahduksiin.
— Minä tunnen sellasia, sanoi hän, jotka ovat kuten vieraita
rikokselleen. Se oli kuten salama heidän elämässään. Heissä on
oikeudentuntoa, rohkeutta ja jalomielisyyttä. Samoin en voi kiittää
varkaitamme. Heidän rikkomuksensa, jotka eivät koskaan ole muuta
kuin kehnoja ja halpamaisia, pilaa koko heidän elämänsä. He ovat
parantumattomia. Ja sama halpamaisuus, joka sai heidät ryhtymään
moitittaviin tekoihin, on aina ja alati heidän käytöksessään.
Rangastus, joka kohtaa heitä, on verrattain lievä ja kun heissä on
vain vähän ruumiillista ja siveellistä tunteellisuutta, kärsivät he
useimmiten sen helposti.
— En tällä ollenkaan tahdo väittää, lisäsi hän vilkkaasti, etteikö
jotkut näistäkin onnettomista ansaitsisi osanottoa ja mielenkiintoa.
Mitä kauemman minä elän, sitä selvemmin käsitän, ettei ole mitään
rikollisia, vaan ainoastaan onnettomia raukkoja.
Hän antoi meidän astua työhuoneeseensa ja käski vartijan noutamaan
vangin 503.
— Minä annan teidän nyt, sanoi hän, olla todistajina jossakin, jota —
olkaa vakuutetut siitä — en ole ollenkaan edeltäpäin valmistanut ja
joka epäilemättä on herättävä teissä uusia ajatuksia rikoksesta ja
rangastuksesta. Mitä te nyt saatte nähdä ja kuulla, olen minä nähnyt ja
kuullut satoja kertoja elämässäni.
Naisvartijan saattama vanki astui työhuoneeseen. Hän oli nuori, oikeen
kaunis, lempeältä ja yksinkertaselta näyttävä maalaistyttö.
— Minulla on teille ilmotettavana hyvä uutinen, sanoi johtaja.
— Tasavallan presidentti, jolle on annettu tieto teidän hyvästä
käytöksestänne, lahjottaa teille lopun teidän rangastuksestanne. Te
pääsette ulos lauvantaina.
Hän kuunteli suu puoliksi auki ja kädet ristissä vatsan päällä. Mutta
ajatukset eivät niin pian tunkeutuneet hänen aivoihinsa.
— Te pääsette ulos tästä laitoksesta lauvantaina. Te pääsette vapaaksi!
Tällä kertaa hän käsitti. Kädet kohosivat epätoivosella liikkeellä ja
huulet vapisivat.
— Onko se totta, että minun välttämättä pitää lähteä täältä? Mihin
minä sitte menen? Täällä minä saan ruokaa, vaatteita ja kaikkea. Eikö
johtaja voisi sanoa sille hyvälle herralle, että on parempi kun minä
jään sinne missä minä olen?
Johtaja selitti hänelle lempeän päättävästi, ettei sopinut hyljätä
armahdusta, jonka jälkeen hän ilmotti tytölle, että hän jättäessään
laitoksen saa nostaa määrätyn rahamäärän, kymmenen tai kaksitoista
frangia.