VIII.

Kolkko talvi oli taas kulunut, jonka ohi mentyä ei tuntunut enää paljoa

sen kummemmalta, kuin jos olisi kesäisenä kylmäaamuna soutanut jonkin

usmamöhkäleen halki ja päässyt siitä sitten jollekin metsän varjoamalle

rannalle, jota vasten aamuaurinko herttaisesti paistaa hellittää.

Luonto oli lähettänyt laulajia melkein joka puun osaksi ja iloisesti,

vaikka vähän kömpelösti, kimpoilivat talven vankeudessa seisoneiden

elukkain sorkat ja vielä kiivaammin kuin olisi kerinnytkään helkähtivät

kellojen kielet mennessä. Vapaus ja omistaaneläminen näytti noistakin

järjettömistä eläimistä olevan suurenarvoista. Tuonne ne nyt

pääsivätkin kauas kukkuloille ja ahoille huilailemaan mieltään myöten.

Tuomelassa valmisteltiin karjan vientiä sydänmaalle. Siinä hoppuiltiin

ja hälistiin kuin kansanvaelluksen alkaessa ja odoteltiin toisiaan.

Milloin olivat piijat jonnekin juosseet, milloin ei taas näkynyt

isäntää ja emäntää. Muutamakseen olivat nämä viimeiset kateissa ja

Viija meni heitä noutamaan.

Nurkimmaisen kamarin oven taakse tultuaan kuuli hän vanhan isännän

puhuvan emännälle jotenkin nyrpeällä äänellä, jonka vuoksi Viija ei

tahtonut mennä sisään, vaan asettui vähän kuulostamaan.

--Olisi sitä piijoille muutakin työtä, kuului Sylvin puhe. Mikä hyöty

siitä tuosta Viijasta on muulle työlle, jos se tänne kotiin jääpi.

Siellä se ennättäisi hyvin hyvästi hoitaa maitohuushollin, kun

loiseukko olisi toverina.

--Kyllähän se sen jaksaisi, sanoi emäntä. Vaan se ei näy itse sitä

huomaavan. Näkyy taas panneen uuden ompeluksen alulle.

--No niin, no niin, puhui Sylvi ja varmasti niekautteli leukaansa. Mikä

tästä sitten tulee. Kaikkiko tässä ruvetaan kesänsä talvensa

"nystäämään". Onhan tuota muillakin ollut perintöä, vaan pian kai se

entinen loppuu, jos heretään aivan huolettomaksi.

--Elähän nyt, kielteli emäntä. Ymmärräthän sinä, ettei se vielä ole

aivan täysvoimainenkaan ja muuten sitten on ... niinkuin jo huomaat...

--Niin, jurahti Sylvi pitkään. Kyllä niitä sellaisia syitä löytyy, niin

kauan kuin elää.

Viija ei uskaltanut enempää kuunnella, eikä se ollut tarpeellistakaan,

sillä hän oli jo kylliksi kuullut, kenestä puhuttiin ja mitä se oli.

Hänen ajatuksensa harhailivat kiireesti sinne jos tännekin. Ensi kerran

iässään hän huomasi elämää tältä puolelta ja sepä tuntui ikävältä.

Sydän tykytti paljoa kiivaammin ja ajatukset kuohahtelivat. Heti

paikalla hän ajatteli mennä sanomaan, ettei tarvitse muita laittaa

karjan mukaan, kyllä hän menee. Mutta kun yritti mennä sanomaan, tuntui

mieli niin kiihtyneeltä, ettei hän jaksaisi rauhallisesti, itkemättä

tai kiukkuamatta sanoa yhtään sanaa. Ne olisivat heti huomanneet hänen

olleen kuuntelemassa.--Huomatkoot, hän ajatteli ja yritti aina

uudestaan, mutta pysähtyi vielä ja ajatteli, että en toki niin paljon

halvenna itseäni. Menen sitten ja näytän, että osaan minä muutakin

tehdä kuin "nystätä", enkä ole tullut heidän elätikseen perintöäni

syömään.

Viija meni toisten toverina saattamaan karjaa matkalle. Muut olivat

iloisia, mutta hän ei voinut siihen ottaa osaa. Erillään hän tahtoi

kulkea ja hänen vähän alaspäin riippuva päänsä pyrki pyörähtelemään

ajatellessa, että hänestä nyt takana päin noin puhutaan ja luullaan

niin ymmärtämättömäksi, ettei osaa mihinkään käskemättä, vaikka hän nyt

ihan varmaan muisteli ajatelleensa tuota samaa jo ennen.

* * * * *

--Ei toki se ole tarpeellista, ei olekaan, onhan meillä muitakin,

puheli emäntä, kun Viija muutaman päivän kuluttua aikoi lähteä

karjamajalle.

--Sinne minä nyt mielelläni menisin, jos vaan vähänkin sallitte,

pyyteli Viija aivan kuin ei mitään tietäisi.

Emäntä oli vastustelevinaan, mutta vaikka tuo olisi ollut tottakin,

kuului se nyt Viijan korvaan käskemiseltä. Kohta se kielteleminen

loppuikin ja emäntä puhui kiittelemällä, kuinka siellä on hyvä olla.

Petusta ei ollut Viijan meno karjamajalle mieleen, mutta ei hän

ruvennut selittämään, mistä syystä.

--Pitääkö sen piijankin olla vielä siellä? kysyi Petu.

--Eikä tarvitse, ilmoittivat toiset. Se saapi tulla paikalla pois.

Petu herkesi vastustelemasta ja tuli itse perille asti kyytiin, mikä

oli Viijalle lohdutuksena, että olkoot muut minkälaisia tahansa, kunhan

Petu on hyvä.

--Etkö sinäkin nyt jää tänne? kysyi Viija, kun olivat perille tulleet.

--Kyllä minä jäisin, sanoi Petu, mutta siellä on nyt kyntötöitä ja

muita sellaisia, niin en jouda tällä kertaa.

--Tulethan sitten, kun joudat?

--Kyllä minä tulen. Ja jos ei satuta summalaiselle antamaan tuota

niityntekoa, niin heinäaikana täällä on oltava useampia päiviä.

--Sinnepä on vielä niin kauan aikaa, valitti Viija. Käy nyt toki aina

vähän päästä ennenkin.

--Pidätkös hyvänä? kysyi Petu leikkisänä.

--Jo hyvinkin, sanoi Viija. Letut paistan joka kerta, kun tulet, ja

kannan suuren viilipytyn ja mitä vaan löytyy.

--Jopa sitten tuntuu kannattavan käydä vaikka kuinka usein, nauroi

Petu.

Tämä kaikki meni leikkinä, että näet letut ja viilipytyt olisivat ainoa

vetovoima Petun karjamajalla käynnille.

Viija tunsi täällä olevansa onnellisempi kuin tuolla suuressa kodissa.

Hän liikkui oikein iloisena katselemassa emännyyteensä kuuluvia töitä

ja piialta kyseli, mitä ei oikein tiennyt.

Kotona kuultuja puheita ei Viija ajatellut ollenkaan. Olkoot ne siellä,

ajatteli hän. Petu oli mielestä nyt niin ihmeen hyvä, että oli aivan

syntiä ajatella sillä lailla kuin hän oli sattunut ajattelemaan. Nyt ei

saa tulla vasta sellaiset.

Petu ei malttanut olla huomiseen, vaan lähti piian kanssa kotiin. Viija

tuli pellon taakse asti saattamaan ja nojaten leukaansa veräjäpuun

päälle katseli menijäin jälkeen. Tien mutkassa katsahti piika vielä

taakseen ja lähti sitten juosta humpuuttaen tavoittamaan Petua, joka

oli jo näkyvistä kadonnut.

* * * * *

Karjan tulon edellä meni Viija kävelemään korkealle pellontaka-aholle

ja katseli sieltä läheltä ja kaukaa kohoavia mäkiä, joiden rinteeltä

erotti taloja ia mökkejä. Muutamilta pelloilta kohosi harmaa tarhasavu

ilmaan, josta hiljalleen laskeutui alangon pajukkojen yli ja näytti

asettuvan siihen. Viija kiipesi isolle kivelle ja kuunteli korvessa

hoilailevain karjain kelloja. Siinä johtui mieleen Kiviranta, missä hän

tätinsä toverina oli lehmiä huhuillut. Nyt oli huhuiltava omiaan ...

niin, omia kai ja vielä suurta karjaa. Hän veti rintansa täyteen

henkeä, mutta huokasi vielä takaisin, että jos ei kuulu kauniilta.--

Mutta kukapa sitä nyt kuuntelee, jos menee huonostikin, ajatteli hän

melkein ääneen--ja kukapa sitä nyt ihailisi, jos kauniistikin menisi.

Ja hän henkäisi uudestaan. Ääniväreet lainehtivat pitkin lehdon

rinnettä, aina korpeen asti, josta vastaukseksi kuului karkeaääninen

kellokkaan ammunta. Sieltä ne lehdosta viimein lähenivät ahon rantaa,

tulla mullistivat rapsavine kynsineen kapeita uriaan, jotka kiertelivät

matalain lepikkopensasten keskitse ja tyytyväisinä oksien ripsumisesta

hiljalleen hivuttelivat eteenpäin, silmät suojelevasti tirrallaan.

Vaikka iltatyöt olivatkin Viijaa väsyttäneet, nousi hän jo aamusilla

heti auringon noustua. Loisvaimo heräsi vasta myöhemmin ja tuumaili:

--Teistäpä taitaa tulla oikea nousukukko, kun nyt jo valveella.

--Eihän tuo nukuttanut, sanoi Viija.

--Onpa ne entiset jaksaneet täällä nukkua, vaan niillä on ne omat

syynsä, puheli vaimo.

--Saattaahan niitä olla syitä, myönsi Viija.

--Olkoot puhumatta, sanoi vaimo. Mutta kyllä tekin saisitte vielä

voimianne säästellä, kovin olette heikko ja nuori. On sitä vielä aikaa.

Viija ei ollut mielissään siitä, kun loisvaimo niin suoraan sanoi

heikoksi. Oikein oli ensimmältä sekin pahaa, kun he jotain kantoivat ja

vaimo lykkäsi paljon pitemmältä korentoa Viijan puolelle. Hän tahtoi

olla reipas ja toimellinen, vaikka voimat usein tuntuivatkin heikoilta.

Jos rupeaisi valittelemaan, niin ehkä kutsuisivat pois ja sanoisivat:

johan tuon arvasi, mitä apua siitä on oikeaan työhön.--Olisi taas niin

ikävä olla tuolla ... ei, kyllä sitä ehkä jaksaa, kun ei rupea

valittelemaan.

* * * * *

Viikko toisensa perästä kului Viijalta täällä yksinäisyydessä. Joku

kotoinen ihminen kävi aina pikimmältään piimää tai voita noutamassa.

Välistä joku lähiseudun emäntäkin tuli tuttavuutta teettelemään ja

samalla arvostelemaan, miten hyvästi rikkaan nuori miniä osaa

talouttaan hoitaa. Heidän tarkastuksiaan ei Viija hävennyt, olihan hän

nähnyt miten täti aina ennen teki. Oikein uhalla tahtoi hän pitää hyvää

järjestystä ja toivoi, että kun Petu tulisi käymään, niin se varmaan

ylistelisi häntä ja olisi oikein hyvä. Varsinkin silloin oli kaikki

laitoksessa, kun oli luultava, että kotoa tulevat kohta käymään. Mutta

tulija oli aina joku muu kuin Petu. Teki monesti mieli lähettää sille

sana, että tulisi nyt ensi kerralla, mutta mikä lienee estänytkin,

lähettämättä se aina jäi.

Jo viimeinkin Viijan toivo toteutui. Veräjälle hän jo meni vastaan.

--Tulitpahan viimeinkin, hän iloitsi ja naureksien lisäsi: minkä tähden

olet ollut niin kauan käymättä?

--Eihän tuolta tahdo joutaa, hyvin vaivalla nytkin irtausin, puolusteli

Petu.

Kiireesti käteltyä meni Viija toimittamaan loisvaimon lettuja

paistamaan. Niitä oli lehmäin iltatulolle jo suuri kupillinen.

--Syö sinä nyt oikein vahvasti, minä tulen kohta, kehoitti Viija

laittaen ruokaa pöydälle ja meni sitten tarhaan karjan luokse.

Petu jäi pistelemään. Myysyyn vain aina kääräisi letunleipareen ja

ryyppäsi suurella kauhalla viilipiimää päälle. Iloisena kantaa pusasi

kohta Viija loisvaimon kanssa suurta maitokorvoa.

--Eihän liene ruoka kesken loppunut, arveli Viija miehelleen, joka jo

syönnin päälle savuja veteli tuvan rappusilla.

--Vielä siellä on sinullekin, sanoi Petu.

--Hyvä. Tule nyt katsomaan maitohuonetta.

--Olen minä sen jo nähnyt.

--Kyllä huoneen, vaan muutenkin, selitti Viija matalammalla äänellä.

Petu tuli kynnykselle istumaan ja veteli piippuaan. Joutuin siivilöi

Viija maitoa, siirteli entisiä pyttyjä pois tieltä ja asetteli niitä

somaan, tornin tapaiseen laveriin, odottaen yhä, että Petu sanoisi

jotain hänen laitoksistaan ja kaikesta.--Ehkä se kohta sanoo, ajatteli

hän ja katsahti kääntyessään salaisesti ovelle päin. Mutta Petu vain

veteli savuja ja mitäpähän muuta lienee aina välistä virkkanut. Viija

epäili jo pettyneensä hyvityksen toivossaan. Virkisti se vähän, kun

Petu sattui kysymään:

--Lypsääkö nyt lehmät hyvästi?

--Taitaahan ne lypsää, sanoi Viija. Ja miltäs tämä näyttää? Tuossa on

voikorvo, tule katsomaan.

Pitää sen nyt jotain sanoa minun töistäni, ajatteli Viija. Petu tuli

korvon luokse ja sanoi:

--Paljonhan tuota onkin voita. Muutamain viikkojen päästä saapi jo

panna toiseen astiaan.

Sitten hän laski käsivartensa Viijan olkapäille ja huokaisten lyhyen

tuhkaisevan henkäyksen kysyi:

--Vieläkö sinulla on paljon töitä, eikö sitä kohta päästä nukkumaan?

Viija vavahti aivan niinkuin rauhallinen tietä kulkeva, jonka silmät

huomaavat epäilyttävän olennon tien vierellä.

--Ei tässä ole enää paljon, sanoi hän katsahtaen salaisesti mieheensä.

--Missä se on vuode, minua niin väsyttää, sanoi Petu haukotellen

puolitekeisesti.

--Tuolla aitassa, ilmoitti Viija lyhyesti.

Sinne lähti Petu ja puristi hiljaa lähtönsä merkiksi Viijaa olkapäästä.

Iltainen oli vielä Viijalla syömättä, vaan ei se tuntunut käyttävän,

vaikka oli vähän nälkäkin. Siinä hän istui pöydän ääressä, mieli

raskaana ja väkisin vierähti vesikarpalo poskelle. Olisi tehnyt mieli

syödä, jos ei muun vuoksi, niin ajan kuluttamiseksi ... vaikkapa koko

yö... Vielä muutamia lettuja ... ei jaksanut yhtäkään... Täytyi

lähteä... Hän pyöritti ruokahuoneen lukon kiinni ja alkoi kävellä

hitaasti aitalle päin...

* * * * *

Aurinko paistaa tillotti aamusella aitan oven raosta vuoteelle, kun

Viija heräsi. Hän kuunteli, mutta ei mitään kuulunut siitä huoneesta.

Jossain kaukana kaikatti lehmien kellot. Elämä tuntui niin

kummalliselta. Hän nousi vuoteelta ja meni ulos.

--Niin sitä raukeaa, kunhan olostuu, sanoi loisvaimo. Miehenne käski

sanoa, että karjan savut olisi tehtävä vähän ulommaksi kartanosta.

--Joko se sitten meni pois? kysyi Viija.

--Jo. Ei sanonut hennovansa herättää, kun olitte niin raskaasti

nukkunut, kertoi vaimo.

--Ei hennonut, ajatteli Viija ja meni noutamaan lähteeltä kirnuvettä.

Kaste kimalteli vielä ahon heinikossa, kun hän astui kapeata uraa.

Lähteen kupeella oli sileäpäällyksinen kivi, johon hän istuutui.

Entinen ja nykyinen aika kulki ajatuksien ohitse, kuin jokin

matkustajajoukko, jossa katsoja mielihyvin näkee etummaisten menevän

hyvittelevästi hyllävillä rattailla, mutta jälkimmäisille on jo sekin

armo, jos saavat omin voiminsa samaa tietä kulkea.

Väkirynnäköllä ponnistautui ulos kauan pidätetty itku. Mielin määrin

antoi Viija kyynelten vuotaa ... kauan kestää kuivata lähde, jonka

vesivarat ovat saaneet olla enemmän aikaa melkein koskematta.

Viimeinkin ne loppuivat ja tuntui vähän keveämmältä mieli. Hän nousi

kiveltä, otti kiuluun vettä ja pesi silmänsä. Astiansa täytettyään hän

tuli pihaan, jossa loisvaimo kysäisi:

--Mikä, onko teidän silmät kipeänä?

--Ei, sanoi Viija suojaten kädellään silmiänsä. Hiekkaa sattui menemään

tuolla lähteellä.

* * * * *

Viija koetteli totuttautua siihen ajatukseen, että kun hänen elämänsä

on kerran tämmöistä, niin sen täytyy antaa olla, minkä sille enää

taitaa. Kyläläisten silmissä hän tahtoi näyttäytyä aivan tyytyväiseltä

ja onnelliselta, eikä ne muuta voineetkaan ajatella.

Muutamana pyhänä oli Möykkylän emäntä tullut Viijan vieraaksi. Hän oli

herttaisen hyväpuheinen, niin että Viija häneen heti mieltyi ja hoiti

parhaan taitonsa mukaan. Emäntä oli lihava ja pulska, joten Viija

oikein häpesi itseään sen rinnalla.

--Täällä karjamajalla se on hyvä olla, puheli emäntä syödessään. Täällä

on ruokavarat vallassa, kun vaan pitää huolta sellaisista tarpeista,

joita ei kotona ole. Siellä sitä minäkin miniänä ollessa aloin lihomaan

ruveta, vaikka silloin ei tuotu paljon mitään muualta.

Emäntä puhui naurussa suin ja katsoi viekkaasti.

--Saattaa ne muutamat lihoa, sanoi Viija. Mutta minä tahdon tympeytyä

yksiin ruokiin.

--Kyllä, jos ne niin yhdet olisi, nauroi emäntä. Vaan onhan teillä toki

takana varat, jotta tulee ruokalysti.

--Ei minulla ole muuta kuin mitä tässä näkyy, sanoi Viija koettaen

nauraa, vaan se kävi huonosti.

--Mitä tyhjää, jatkoi emäntä.--Nuorena sitä tahtoo vähän niinkuin

ujostella sellaistakin, joka ei ole mitään. Nyt minä saatan ottaa

viinipullon kaapista, vaikka kenen nähden, eikä se ole kuin

terveellistä vaikka kelle.

--Taitaahan se olla terveellistä, myönsi Viija.

--On se, vakuutti emäntä. Minä viikolla näin, kun miehenne osti juomia,

niin minä heti arvasin, että viinipullot on tänne tulevia.

--Ei niitä ole tänne tuotuna, sanoi Viija. Ne ovat olleet kotiin.

--Ei olleet kotiin, intti emäntä. Me ajettiin peräkkäin kaupungista ja

minä näin että johonkin muualle ne juomat jäivät, vaikka koetteli se

eksytellä minua.

--Mihinkä paikkaan ne sitten jäivät? kysyi Viija uteliaana.

--Sinne jonnekin lähitienoolle, sanoi emäntä. Eiköhän ne sitten vielä

olisikaan tänne joutuneet.

Emäntä näytti vähän pettyneeltä toivossaan.

Viija ei jaksanut kysyä enää mitään. Hänen mieleensä jysähti niin

pahoja ajatuksia, ettei hän ikinä olisi tahtonut kuulla tuota

kertomusta. Matkan varrella tulleet aavistukset selvenivät

vastustamattomasti ja katkeroittivat ennestäänkin karvasta mieltä.

Vieras huomasi tämän mielenmuutoksen, mutta luuli sen tulevan siitä,

ettei Viijalla ollut kaikki tarpeet tasaisin häntä hoitaa. Emäntä lähti

kohta pois kehoittaen Viijaa heillä käymään vuorostaan.

Aholle kävelemään riensi Viija, ettei ennättäisi muita tulla hänen

yksinäisyyttään häiritsemään.

Minä olen kaikkein onnettomin, vaikka minua onnelliseksi ylisteltiin,

ajatteli hän.--Vieläkö minä sitä osaan uskoa... En minä osannut valita

sellaista, joka minuakin rakastaisi... Voi, kun ei tätikään tuota

sanonut, eikä ollut vastaan...

Pienoinen joki juoksi tuolla muutaman matkan päässä. Sinne ohjasi Viija

askeliaan ja istuutui partaalle. Päätä tuntui kivistävän ja koko ruumis

oli kuin kuumeessa. Viija ajatteli, että kun olisi iso koski tuossa

edessä.--Ei, ei! huudahti hän ja siunasi itseään.--Kun olisin yksin ...

mutta...

Kauempaa hän ei uskaltanut viipyä tuossa paikassa, sillä se tuntui nyt

niin vaaralliselta, eikä tiedä, jos muutenkin voimat väsyvät. Täytyi

rientää takaisin ja mennä aittaan vuoteelle.

Loisvaimo tuli vähän päästä aitan ovelta ilmoittamaan, että karjan

kellot jo kuuluu mäen alla.

--Minä olen kipeä, ilmoitti Viija. Ettekö saisi tällä kertaa niitä

yksinänne hoidetuksi.

--Vai kipeä, surkutteli vaimo.--Ehkä ne vaivoin saapi, mutta eiköhän

pitäisi lähettää kotiin sanaa.

--Ei, ei, kielsi Viija. Kyllä minä jo aamuun paranen.

--Antaa sitten olla, sanoi vaimo ja meni töihinsä.

Aamuun paranemisen toivo meni hukkaan. Vähissä voimissaankin hän nousi

toveriksi, vaikka se oli vaikeata.

--Kyllä te olette aivan nähtävästi kipeä, päätti vaimo.--Laitetaan toki

sana, että tietävät tulla hoitamaan.

--Ei, ei saa laittaa, epäsi Viija niin vakuuttavasti, ettei vaimo

osannut muuta kuin ihmetellä itsekseen.

Liikkeellä olo teki Viijan voimista lopun. Hän oli vähällä kaatua

ennenkuin pääsi vuoteelleen. Vaimo ei taas malttanut olla kysymystään

uudistamatta, mutta kohta hän katui, sillä sairas kielsi sen niin

ihmeen rukoilevasti ja koetteli nousta ylös. Silloin vasta vaimo osasi

ruveta selittelemään, ettei pidä nousta, kyllä ne lehmät tulevat

hoidetuksi ja hän noutaa lähimökistä toverin, kunnes Viija paranee.

Vaimoparka koettelikin sitten riehkaista muutaman päivän suuren karjan

kanssa ja hoitaa sairasta, mutta kun ei apulaisia saanut pitkäksi

aikaa, kävi se työlääksi.

Tuli taas jokin puolustus ja niinpä vaimo uskalsi mennä esittelemään

sananvientiä ja ilmoitti kierrellen:

--Tänne tuli vastikään yksi vanha, köyhä vaimo voita keräten ja se kai

menee täältä teille päin.

--Kuka se on? kysyi Viija, nostaen päätään.

--En minä sitä tunne, vaan se sanoo olevansa teidän pesumummu ja sehän

se saattaa viedä sanan.

--Minun pesumummu, sanoi Viija ihastuneella äänellä. Käskekää se tänne.

Vaimo ihmetteli sitä kiirettä ja kummasteli, ettei se siitä toisesta

asiasta puhunut mitään. Heti hän meni käskemään vierasta, joka oli tuo

vanha Päistär-Tiina, samannäköinen kuin ennenkin.

--Hyvä päivä, tyttöni, sanoi Tiina ja toi terveisiä Viijan entiseltä

kotipuolelta.

--Voi rakas mummu, minä olen nyt kipeä, valitti Viija tervehtien

toisella kädellä, toinen kohotettuna syleilyn merkiksi.

Tiina tuli tästä rakkaasta vastaanotosta ja kohtalon säälistä aivan

liikutetuksi ja alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään.

--Mitenkä mummu on jaksanut? kysyi Viija.

--Niinkuin vanhat ja köyhät jaksavat, arvaathan sen.

--Entäs siellä tädin kotona Kivirannalla?

--Hyvästi ne sielläkin. Terveisiä käski täti sanoa, kun tiesi minun

tännepäin tulevan. Kotaniemessäkin jaksavat hyvästi ja Santulla se on

jo morsian, eikö liene häät syksyllä.

--En minä niitä nyt tahdo kuulla, sanoi Viija, kääntäen pois päätään.

--No, enhän minäkään ... vaan kun tässä tuli puheeksi. Mutta onhan

minulla, kun muistan, terveisiä Verkko-Lassilta.

--Kiitoksia. Mihinkä se Lassi-raukka on joutunut? kysyi Viija

puhumisesta väsyneellä äänellä.

--Siellähän se on nyt kyläkunnan elättinä, kun sen kädet ja jalat on

jihti syönyt aivan pilalle. Leikkiään laski, että hän ryömimälläkin

tulisi niitä luvatuita maitokokkeleja rymäämään, jos Viija olisi

lähempänä.

--Vai vielä se Lassi minua muistaa, sanoi Viija painaen päänsä tyynyyn.

Loisvaimo meni tuumimaan, että Tiinan pitäisi mennä Tuomelaan sanan

vientiin.

--Minäkö täältä niin heti lähtisin parhaan omaiseni luota, sanoi Tiina

kohottaen itseään.--Se on nyt niin, että mene toki sinä ja mene

paikalla, kyllä minä jaksan vielä hoitaa tyttöni, olen minä tämän

huonompanakin hoitanut.

Viija ei pannut Tiinan esitystä vastaan ja vaimo meni. Nyt sai Tiina

rauhassa kertoa, ja olikin sitä enemmän kuin Viijaa olisi haluttanut

kuullakaan. Sitten tahtoi Tiina tietää mitä töitä hän rupeaa tekemään.

--Kuulutteko te keräävän voita? kysyi Viija.

--Voitahan minä olen kerännyt, mutta kyllä minulla on vielä aikaa sitä

kerätä, selitti Tiina.

--Onko teidän astia tyhjä?

--On siinä jo vähän, eikä siihen paljon menekään, pian se on kerättynä.

--Minä annan sen täyteen, sanoi Viija. Siellä on maitohuoneessa

voikorvo, saatte käydä heti täyttämässä.

Tiina ihastui tarjouksesta suuresti, mutta kieltäytyi raudan kovaan

niin suurta apua ottamasta.

--Mummun pitää nyt ottaa, sanoi Viija ja kyyneleitä pidätellen lisäsi,

että jospa se onkin minun ensimmäinen ja viimeinen antini teille.

Viime sanat koskivat niin Tiinaan, ettei hän saanut sanaa suustaan,

vaan meni mitään puhumatta täyttämään astiataan. Astiansa pohjalle

laitteli Tiina voin hyvin kouheelleen, mutta päällyksen silitti niin,

että se näyttäisi täydeltä. Sitten toi hän otoksensa Viijan

katsottavaksi, mutta tuskin sai kiitoksia sanotuksi itkultaan.

* * * * *

Tuomelasta tulivat kumpainenkin isäntä ja joku kolmas katsomaan, miten

asiat olivat karjamajalla. Heidän tultuaan ei Viija avannut monesti

silmiään, eikä puhunut monta sanaa. Heti nähtiin, että sairas oli

kotiin vietävä.

Sylvi katseli heti tultuaan kaikki kohdat ja kysyi sitten leukaansa

niekauttaen:

--Mihinkä sitä voita on tarvittuna, kun on kolo korvon laidassa?

--Minä siitä annoin pesumummulleni, lienenkö tehnyt pahasti, selitti

Viija vähissä voimissaankin.

--Vai niin, sanoi Sylvi ja jupisi pois mennessään siitä, että toisen

kylän kerjäläisille mennään antamaan säästöastiasta ja eikö liene itse

vielä ottanut.

Viija kuuli ja lisää näki, mitä isäntä ajatteli, ja toivoi, että jos

olisi joku, joka puolustaisi, mutta ei ollut ketään. Tiina tosin seisoi

ylpeänä saaliinsa luona ja näytti, että hän on valmis puolustamaan

parhaan omaisensa antamaa omaisuuttaan.

Viijaa tuotaessa seurasi Tiina kuljetusmiehiä niin pitkältä kuin

maamatkaa oli, vaikka näki Sylvin silmäyksistä, että hän oli joutilas.

Veneeseen ei sanottu enää sopivan, ja silloin seurasi Tiinalle selvä

ero.

--Nyt pitää minun erota, sanoi hän vesissä silmin Viijalle hyvästiä

heittäessään.

--Veisittekö sanan tädille, kuiskasi Viija erotessa.

--Voi, jo toki minä vien, vakuutti Tiina.

Vene irtautui maasta. Jonkun aikaa seisoi Tiina rannalla, lähti sitten

metsätietä astua kunttuuttamaan ja seisahtui vielä kerran metsän

aukeamasta katsomaan veneen menoa.