Petu oli voittanut tuon kaikkien kilvoitteleman lintusen ja nyt
varusteltiin häitä, joiden tuli kuulon mukaan olla kerrassaan komeat.
Pitäjän herrasväkeä oli kutsuttu hyvin runsaasti ja talonpoikia
vielä enemmän. Tahdottiin kai näyttää niin kaikille muille kuin
morsiamellekin, ettei tämä hänen seuraavan elämänsä aamu ole paljasta
tyhjyyttä.
Vihkimistä oli Reeta tahtonut tapahtuvaksi Kivirannalla ja siitä tuli
hänen ja Tuomelan emännän välille pieni riidan aine, jonka jälkimäinen
voitti sillä etuoikeudella, että heillä on enemmän varustettu vieraan
varaa. Häihin menokin oli sentähden Reetasta vähän vastenmielistä,
ettei pitänyt oikeinkaan kiirettä.
--Minä olisin tahtonut, hän sanoi, että siinä siika suolataan, jossa se
on kasvanutkin, viekööt sitten mihin hyvänsä.
Liisa koetteli pitää tuomelaisten puolta ja sanoi:
--Eihän se niille sovellu täällä vihkiminen, kun ne ovat pyytäneet
morsiantytöiksi herrasmampselia.
--Niitäpä ei olisi tarvinnut pyytääkään, sanoi Reeta.--Ei ne nekään
tule näitä talonpoikaisia tahtomaan.
--Eikös se nyt ole niin soma, että on niitäkin, puolusti Liisa.
--Onpa se nyt koko soma, sanoi Reeta nauraa hykäyttäen.--Olkoot ne
sitten yksistään, vaan eikö liene tahtonut sinuakin.
--Tahtoi toki, sanoi Liisa.--Vaan miten minä ilennen olla, kun minulla
ei ole nämä vaatteet niin hyvät kuin muilla.
--Niinpä ovat, myönsi Reeta. Ja tokko nuo sinua kovin kaivannevat, jos
seisot sen aikaa ulompana.
Liisa meni hyvin mietteisiinsä.
--No, en minä pakota poissa olemaan, joutui Reeta selittämään. Vaan
minä ajattelin, että jos tulet jälestäpäin katumaan, jos viisaammat
nauravat vaatteillasi ja käytökselläsi.
Asia jäi ratkaisematta, eikä sitä niin vähäistä asiaa joutanut pitkältä
aprikoimaan, kun oli kiire häihin.
* * * * *
Oli ihmeen kaunis päivä, vähän jälkeen juhannuksen. Tuomelassa oli
joukkoa niin paljon kuin häissä osaa olla. Herrasväki hallitsi
enimmäkseen kamarien puolta, talonpojat oleksivat tuvassa, ulkoilma
taas oli kaikille yhteinen. Sinne täytyikin tupakan savun ja ahtauden
vuoksi turvautua, ja hupainen siellä olikin.
Vihkiminen toimitettiin suuressa tuvassa, jonka akkunat oli avattu
ilman raitistamiseksi. Herrasväki seisoi peremmällä tupaa toimituksen
aikana, talonpojat ovensuun puolella ja vähemmän uteliaat tyytyivät
kuuntelemaan seinän vierustalla akkunan takana. Päistär-Tiina oli
kiivennyt herrainkärryjen istuimelle, jotka oli työnnetty tuvan
kupeelle liki akkunaa. Lieneekö hän sen vuoksi tyytynyt ulkopuolella
kuulijain joukkoon, että hänen toiveensa pesutyttönsä suhteen olivat
menneet hukkaan, vai sen tähden että hänet oli unohdettu häihin
kutsua. Mutta ehkä ei Tiina näitä kumpaakaan asiaa ajatellut.
Hänen vanhat kasvonsa olivat nyt niin tyytyväisen näköiset, kuin
hän olisi parhaillaan kertonut, kuinka hyviä ne Rasilan emäntä- ja
isäntä-vainajat olivat.
Isäntä Sylvi seisoi liki pöydänpäätä sivupenkin kupeella ja niekautteli
leukaansa niin tyytyväisenä, kuin olisi kokonaista kolme maankauppaa
tehty tänä päivänä. Emäntä seisoi vastakkaisella suunnalla tupaa ja
katseli mitä laupeimmilta näyttävillä kasvoillaan vuoroon pappia, kun
tämä luki painavia velvollisuuden lauseita, vuoroon vihittäviä, kun
heidän oli niihin vastattava. Muisti hän siltä pitää päänsä siksi
takanojassa, että tuo emännyyden arvoa edustava leuka tuli tarpeeksi
näkyviin. Morsiustytöt ja sulhaspojat seisoivat kukin puolellaan kuin
siivet lumireessä. Mutta vähän vajanainen oli toinen puoli, sillä Liisa
oli ennen vihittävien paikoilleen asettumista mennyt kenenkään
huomaamatta nurkkaan toisten taakse ja kuunteli sieltä.
Vihkimisen perästä tahtoi herrasväki "koolata" vasta vihittyjen kanssa.
Ne asetettiin rinnatusten istumaan viinilasit kädessä ja temppu alkoi
arvokkaammista ja viimein kävivät talonpoikaisukotkin tokaisemassa
lasiaan yhteen, niin kiireellä, kuin olisi ollut pelko, että otetaan
heidän kädestään pois, kun se ilmankin tahtoi loppua ennen kuin
herrasväeltä.
Maisteri näkyi odottavan juhlallisessa asennossa kilistelemisen
loppumista. Häätalon haltijat seisoivat lähellä morsiusparia, emäntä
tanakassa leuka-asennossa, mutta isäntä sen sijaan niekautellen sitä
niinkuin näyttääkseen, ettei hänellä ole alkuakaan toisesta leuvasta.
Jo kilahti viimeinen lasi. Maisteri rykäisi herättääkseen läsnä olevain
huomiota ja sanoi:
--Arvoisat häävieraat!--Minä tahtoisin puhua muutamia sanoja tämän
nuoren pariskunnan onneksi ja menestykseksi. Onni ja menestys tulevat
Herralta ja niinkuin Salomon sanoo: kaikki hyvä tulee Herralta, samoin
toimellinen vaimokin. Hän on kaikkiviisaudessaan ja rakkaudessaan
asettanut aviosäädynkin, jota hän johtaa kaikkiviisaan
maailmanjärjestyksen rakkauden kätensä johdatuksella. Hän johdattaa
huikentelevaisuuteen helposti taipuvaiset nuorukaiset maailman
liukkaalta tieltä onnellisen ja rauhaisan avioliiton turviin, jossa he
kokeneitten vanhempain johdon alla ja hyvien esimerkkien valossa (tässä
katsoi puhuja vetoavasti vanhempien puoleen) kypsyvät hedelmiksi Herran
viinamäessä. Avioliitto on yksi Jumalan pyhimpiä ja vanhimpia maailman
järjestyksiä, jonka rakasta huolenpitoa hän osoitti siunatessaan
ensimäisen pariskunnan paratiisissa ja jonka järjestyksen hellästä
huolenpidosta Hänen Poikansa antoi kumoamattoman todistuksen
kunnioittaessaan läsnäolollansa ja avuliaisuudellansa pariskuntaa
Kaanaan häissä. Ja samoin on hän läsnä tässäkin rauhallisessa ja
vierasvaraisessa häähuoneessa ja samoin hän tahtoo aina edeskinpäin
olla, jota minä kaikkien läsnäolevain ja omasta puolestani toivotan.
Onnea!
Maisteri kohotti lasiaan ja muut myös. Puheesta kiitti emäntä
ensimäisenä ja sitten muutkin asianomaiset kukin laillaan, jonka
perästä isäntä Sylvi niekautteli leukaansa niin juhlallisesti, kuin
olisi se ollut veden ammennuslaitos näissä Kaanaan häissä.
* * * * *
Hääelämän iloinen puoli alkoi vasta illempana, sitten kun pappi ja muut
herrasväet olivat menneet matkoihinsa. Vieraat jakaantuivat ikänsä
mukaan kahteen ryhmään, vanhemmat miehet ryypiskelemään toiseen tupaan,
jossa kävi kunnon möyhinä. Siellä yksi puolusti hevosensa juoksua,
toinen rikkauttaan, kolmas kehui voimiaan ja neljäs olisi jo ollut
valmis tappelemaankin, jos vain muut olisivat sallineet ja joutaneet.
Nuori väki koetteli jalannousua suurimmassa tuvassa. Vaikeata se oli
kesäkuumalla, mutta mikään ei auttanut asiassa. Morsianta tahtoi
jokainen tanssittaa. Näytti siltä kuin muutamat toiveissaan pettyneet
pojat olisivat tahtoneet tehdä tämän viimeisen pyörinnän niin tulisen
kiivaasti, että edes se jäisi mielen hyvitykseksi. Viijakaan ei
tahtonut ilonsa kukkulalla ollessa pahoittaa toisen mieltä enemmän kuin
toisenkaan, vaan tanssi jokaisen kanssa, joka pyytämään tuli. Petu taas
puolestaan tanssitti muita tyttöjä, joskus hän astui morsiamensa
luokse, mutta teki tahtomatavassaan etuoikeutetun erotuksen tuosta
nöyrästä kumarruksesta, johon hän muuten oli niin osaava.
* * * * *
Nyt oli tiettyyn suuntaan kulkeva tienpää löytynyt, nyt oli Viija
saatettu pois maailman häilyvältä tieltä, kuten maisteri sanoi.
Viimeiset väreet enää lipattelivat jälellä siitä nuoruuden tuulesta,
joka lupasi viedä mihin rantaan mieli teki mennä. Oli jo viimeinen
hääpäivä ja vieraat vähenivät vähenemistään. Viija istui kamarissaan ja
sai ehtimiseen heitellä lähtijöille hyvästiä.
--Hyvästi nyt ja onnellista onnea läpi pitkän elämän! toivotti Mestarin
Saara, puristaen lempeillä silmäyksillä Viijan kättä.--Ole vanhuutesi
päivinä vielä enemmän rakastettu kuin nuoruutesi. Elä mene sivu minun
köyhän kotini, kun on sielläpäin kulkua.
Saaran hyvästinheitto oli niin tunteellista, ettei Viija jaksanut kuin
hyvin puristetuilla sanoilla lyhyesti kiittää siihen. Kohta tulivat
Reeta ja Liisa erohyvästille. Ensin he seisoivat muutaman sekunnin
kolmikulmassa äänettöminä.
--Nyt sitä pitäisi meidän lähteä, sanoi viimein Reeta, koettaen
vakuutella itseään.
--Elkää vielä, sanoi Viija ja vedet putoilivat ehtimiseen silmistä.
--Milloinka me sitten saataisiin lähteä? kysyi Reeta ja väkisin
tunkeusi vesi hänenkin silmiinsä.
--Sitten ... sopersi Viija, mutta kun ei osannut sanoa määrää, niin se
jäi kesken.
--Kyllä meidän kumminkin pitää lähteä, erota sitä nyt täytyy, sanoi
Reeta ja lähestyi Viijaa.--Tule sitten kohta miehinesi siellä käymään
meitä katsomassa.
--Voi rakas täti, sanoi Viija itkien ja tarttui Reetan kaulaan,
niinkuin ennen pienenä tyttönä.--Te menette pois ja millä minä maksan
teidän hyvyytenne, kun te olette ollut minulle kuin oma äitini. Elkää
lähtekö vielä pois.
He itkivät yhdessä, niinkuin silloin pienenä, jolloin Viija rukoili,
ettei täti häntä heittäisi, eikä antaisi myydä muille.
--No, rauhoitu nyt, sanoi viimein Reeta, ja ajattele, että onhan
sinulla nyt miehesi, joka rakastaa sinua enemmän kuin minä kiukkuinen,
äkäinen tätisi. Muista palkitsemisista elä huoli nyt ajatellakaan.
Minua on huolettanut, että jos lienen ollut aivan huono sinun
kasvattajasi. No ei sinulle Luoja kumminkaan puutteen päiviä salline,
siitä minä toki olen rauhallisella mielellä.--Pyyhi nyt vesi silmistäsi
ja tule meitä vähäksi matkaa saattamaan.
--Antakaa nyt edes Liisan jäädä tänne muutamaksi päiväksi, rukoili
Viija.
--No, jääköön Liisa, kun se on sinulle mieleen, myönsi Reeta.
Sitten he lähtivät Reetaa saattamaan ja emäntä tuli kolmanneksi. Tiellä
ei ollut eroaminen enää aivan niin vaikeata, kun emännän nähden ei
Reeta ruvennut vesittelemään, sillä hänen mielestään ei unohtunut se
asia, ettei Viijaa annettu vihkiä heidän kotonaan Kivirannalla.
Saattamasta palatessa aloitti emäntä puheen.
--Ikävätä se on erota omaisista, vaikkapa kuinka hyviin kotiin, sanoi
hän.--Tästä meidän talosta ei ole vielä verratonkaan. Vaan siinä sitä
uskallusta tarvitaan, kun mennään, ettei ole paljon mitään. Jo sitä
minä olin kovapäinen, oikein naurattaa, kun muistelee, kuinka vähän
sitä ajattelee mennessään, että miten tässä käypi. (Ja emäntä aivan
totta nauroi.) Kun ei miehelläni ollut minun tähän tullessa kuin puolet
tätä pääpaikkaa ja niin rappiokunnossa sekin, että melkein joka vuosi
oli kesän leipä kylässä. Sitten saatiin tämä paikka kokonaan ja siihen
vielä on ostettu kolme syrjämaatakin. Jos Viija olisi nähnyt
minkälainen tämä kartano silloin oli! Tuossa on riihen luona latona,
mikä oli silloin navettana. Siihen lisäksi on paljon muuta laitettu:
tupa ja talli aivan uudesta, ja useampia kengitetty ja katettu.--
E-eeh, kun suuta syyhytti niin napakasti. Onhan tässä nyt jo vähän
toisellaisempi elellä.
Liisa myönsi emännän loppupäätöksen todeksi sanoilla, mutta Viija
kuunteli ajatuksissaan.
--Joko minä nyt pääsen kotiin? kysyi Liisa oltuaan yhden vuorokauden
yli muista häävieraista.
--Mennäänhän vähäksi aikaa tuonne jonnekin kävelemään, täällä pihassa
on alituisesti noita muita, sanoi Viija vastaukseksi.
He menivät joen rannalle, kulkivat sitä jonkun matkaa ylöspäin ja
tulivat vähän korkeammalle paikalle pellon kupeelle, jossa kasvoi
tuuheita tuomipensaita useampia.
--Niin mitä sinä Liisa äsken kysyitkään? kysyi Viija istuutuen tuomikon
varjoon, taitettu tuomen oksa kädessä.
--Enhän minä muista kysyneeni muuta kuin, että milloinka saan lähteä
pois, sanoi Liisa vähän kummastellen, että mitä se siitä noin kysyi.
--Sepä se oli, sanoi Viija.--Sinä ehkä olisit vaikka kuinka kauan, jos
minä kiusaisin olemaan.
--Jo toki oikein mielelläni, jos joutaisin, vaan olisin nytkin, jos
hyvin tingalle tahtoisit, myönsi Liisa.
--Sitäpä minä, sanoi Viija huiskuttaen hiljalleen tuomen oksaa
kenkäänsä.--Sinä olet palvellut minua ihan aina, siitä asti kuin teille
tulin ja minä en sinua milloinkaan.
--Mitä sinä Viija nyt tyhjää puhut.
--Ei se ole tyhjää, sanoi Viija huiskauttaen vilkkaammasti tuomen
oksaa.
--On se tyhjää, vakuutti Liisa. Lapsiahan me oltiin kauan, mitä
toistemme palvelijoita meissä oli, ja eihän me nyt isompana ole
kaivattuna kenenkään palvelusta.
--Ei, elä nyt hyvittele minua, kyllä se on niinkuin sanoin. Sinä olet
ollut minulle parempi kuin sisar olisi ollut.
--Ja sinä minulle, ehätti Liisa sanomaan.
--En, en; elä sanokaan.
--No, lopeta pois tuo joutava puhe, pyysi Liisa. Puhutaan nyt muista
asioista.
--Niin kyllä, puhutaan muista, myönsi Viija.--Sano nyt Liisa, minkä
tähden sinä et ollutkaan minulla morsiustyttönä, vaikka olihan se jo
puheena aikoja ennen?
Liisa joutui nyt hämille. Hän oli siinä luulossa, ettei sitä muut juuri
huomanneet, eikä Viijakaan siitä pitänyt väliä.
--Minulla kun ei ollut niin hyvästi laitetuita vaatteita, sanoi Liisa
viimein, nykkien nurmea maasta.
--Vaan kun et sanonut sitä minulle.
--Ei tuota tullut sanotuksi, kun minä luulin, ettet sinä siitä hyvin
pahaa tykänne, jos en olekaan.
--Aivan niin, rakas Liisa. Sinä olisit seisonut niilläkin vaatteillasi,
jos vaan varmaan tiesit, että se on minulle mieleen. Mutta sinä et
luullut tekeväsi siinä minulle mieliksi. Jos olisit jolloinkin ennen
ollut minulle ynseä, niin sitten uskoisin, että sinä häpesit
vaatteitasi.
Liisa tunsi nyt olevansa pahassa solassa ja koetteli sopertaa, että
niitä herrasväkiä hän ujosteli, eikä ajatellut mitään epäluuloja
Viijasta.
--Elä hyvä Liisa luule, että minä sinua syytän, lohdutteli Viija.--Sinä
koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään
seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään
olisi tätä asiata huomannut.
Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi:
--Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan.
--Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä
päivinä. Vaan olkoot nyt puhumatta, sanoi Viija ja vähän aikaa
ajatuksissaan istuen jatkoi:
--Taivutko Liisa siihen tuumaan, jos päätetään, ettei meidän ystävyys
saa vasta niin mennä. Sano sinä minulle kaikki, mitä ajattelet ja
tiedät, ja minä sanon sinulle.
--Jo toki oikeinkin mielelläni, vakuutti Liisa.
--Hyvä sitten, sanoi Viija. Minua on nyt häiden aikana vaivannut ikävä
mieli monelta puolelta. Niistäkin herrasvieraista vaan ikäväni
lisääntyi, kun ne eivät näkyneet osaavan minun kanssa haastella, enkä
minä niiden kanssa.
--Sinä tunnut rupeavan kovin paljon ajattelemaan ja se on aivan tyhjää,
moitti Liisa.--Sinulla on nyt suuri koti, eihän sinun tarvitse huolia
ei mitään, elelet vaan.
--Onhan tuo koti, myönsi Viija.--Vaan minusta jo tuntuu, että jos
täällä tulee ikävä.
--Elä toki ajattele milloinkaan sellaisia, varoitti Liisa.
--Minkäs niille taitaa, jos ne tulevat.
--Unhottaa pois ja käy aina siellä entisillä olomaillaan kylässä, eihän
tämä niin pitkä matka ole.
--Niinhän tuo taitaa olla, sanoi Viija ja oltuaan vähän aikaa äänettä
aloitti:
--Miksikähän se Arolan Maria ei tullut minun häihini?
--Se asia on ehkä minun syyni, sanoi Liisa.
--Sinunko syysi. Millä lailla? kysyi Viija kummeksien.
--Niin minä luulen, sanoi Liisa.--Minä satuin sille kerran sanomaan,
että sinä olet polttanut hyvin monta hänen veli-Antin lähettämistä
kirjeistä ilman lukematta.
--No, sanoitko sinä sen?
--Niinhän minä höperö satuin sanomaan.
--Ja siitäkö Mari suuttui?
--Ei se suuttunut, mutta kyllä siitä oli pahaa, selitti Liisa.
--Mitenkä se silloin sanoi? Varmaan moitti minua ylpeäksi.
--Ei se pahasti moittinut. Sitä vaan sanoi, ettei hän luule veljensä
menevän niin pöllömäisesti kirjoittamaan, ettei niitä muutamata kertaa
saattaisi silmällä viskata.
--Tokko sinä sanoit, että enhän minä ensimmäisiä kirjeitä lukematta
polttanutkaan?
--Sanoin toki.
--Enkä minä olisi niitäkään toisia polttanut, selitti Viija, vaan mitäs
hän alkoi ruveta niissä minua muka niinkuin neuvomaan ja opettamaan.
Jos olisi aina kirjoittanut samallaisia naurattavia kuin ne
ensimmäiset, niin en toki olisi polttanut. Muistat kai, miten se
silloinkin markkinain jälkeen kirjoitti. Sen perästä en lukenut kuin
yhden tai kaksi kirjettä, tuli ne muut luki ja syyttäköön itseään.
--Ja mitäpä niistä enää, sanoi Liisa.--Ne ovat menneitä asioita.
Mennään pihaan, minun pitäisi kohta lähteä kotiini.
--Kuunnellaanhan mitä tuo ylhäältä päin tuleva venemies laulelee, sanoi
Viija siirtäen huivin pois toisen korvansa päältä.
Myötävirtaan tulla loilotti vene ja perässä istuva poika laulaa
heilautteli tunteellisella nuotilla, ja niin pitkäveteisesti, että hän
ennätti monet kerrat melaista joka tavulle. Laulun sanat kerkesi hyvin
erottaa;
Se on niin vähä aika,
mik' ihmisell' on tääll';
kuin vesipisaraisen
tuon haavan lehden pääll'.
Tuuli kun siihen käypi,
se heti putoaa;
niin ihmisenkin onni tääll'
pian katoaa.
--Soma laulu, sanoi Liisa.
--Ja kaunis nuotti, lisäsi Viija, nousten istualtaan ylös.