III.

Ihmisen iässä on vuosia, jotka ovat niin toistensa näköisiä, että on

aivan turha vaiva ruveta niistä erikseen kertomaan. Ei Viijankaan

maailma entisestään sanottavasti suurentunut rippikoulu-ikään tullessa.

Muut oppikoulut jäivät aikomisiin, sillä hänen setänsä ei katsonut

tarpeelliseksi ruveta sen suurempiin kustannuksiin, kunhan tyttö vain

oppii kirjoittamaan. Tuostakin vähästä koulun käyttämisestä oli Esan

lankomies Tuokko juonissaan, eikä sitä sopinut hyvin suututtaa, olisi

alkanut vaatia saalistaan pois.

Viijaa itseäkään ei haluttanut paljon käydä koulussa, hän kun näki,

että hänet huomataan ilman sitäkin. Sekin selvisi, mikä hänen arvoaan

kohotti toisten samanikäisten rinnalla. Se oli tuo entinen kotipaikka,

Rasila. Viija näki, että ilman sitä ei häntä huomattaisi enemmän kuin

muitakaan.

Moni poika oli jo edeltäpäin aivojaan vaivannut tutkiessaan, mitä tietä

pääsisi joutuimmin perille kohta alkavassa kilpajuoksussa. Varmimmat

luulivat olevansa ne, jotka voivat luottaa isäinsä täyteläisiin

rahakukkaroihin ja pitkiin pellon vakoihin. Ne ne ovat ennenkin

auttaneet. Täytyi sentään ottaa yksi askel yli vanhoista ja taivutella

kättään tekemään paperille sellaista kirjoituksen koukerrosta, jolla

voisi hätätilassa ajatuksiaan ilmaista.

Muutenkin olivat pojat huolellisia tulevaisuudestaan. He tunsivat ja

tiesivät ulompanakin asuvat kuuluimmat tytöt, ja Viija asetettiin

näiden kuulujen joukkoon tavallista aikaisemmin. Jos oli joku nuorten

kokouspaikka, viitattiin salavihkaa tuntemattomalle, että tuo se on se.

Tällaiset viittaukset olivat vaeltaneet niin pitkälle, etteivät

rikkaimmat pojat niitä enää kaivanneet.

Viija itsekin huomasi, miten pojat häntä toisilleen osoitellen

neuvoivat ja se aluksi vaivasi niin, että hän koetteli vähän vältellä

suurempia nuorten kokouspaikkoja. Mutta vähitellen siihen tottui ja

ehkäpä olisi ollut mielestä paha, jolleivät olisi katselleet. Toiset

tytöt hänen onneaan imartelivat, mutta ilmeni siinä tuossa imartelussa

välistä kateuttakin, jolloin Viija otti eronsa heistä ja turvautui

Liisan seuraan.

Liisa ei milloinkaan osoittanut kateutta, hän palveli aina.

Rippikoulunkäyntinsäkin myöhästytti hän yhden vuoden odottaakseen

Viijaa, kun tämä oli niin tahtonut. Katekismuksen läksyissäkään ei

Liisa tahtonut jätättää. Ainoa, jossa hän ei voinut odottaa, oli erotus

ruumiin rakennuksessa. Liisa oli vähän isompikin ja jäseniltään paljon

jäntterämpi, kasvot punakat, nenä pysty ja terävästi suoraan katsovat

ruskeat silmät, joissa kuitenkin näkyi vähän perintöä Sampan

nauravuudesta.

Viija taas oli hennompi, kasvot hienosti punakat, nenä melkein suora,

silmät siniset ja katsanto sellainen, joka antaa muille vuoron ja

katselee mieluummin silloin, kun ei muut katso häneen. Huulet ohuet,

sellaiset, jotka näyttävät puhuessa liikkuvan vähän jälempänä kuin ääni

kuuluu.

Liisa kulki keväällä ulkotöissä, eikä Viija olisi tahtonut siinäkään

aivan jälelle jäädä.

--Kovinhan sinä olet vielä nuori, sanoi Reeta. Lue vaan nyt rippikoulun

edellä. On niitä sitten omiakin töitäsi, kunhan koulun käyt.

--Vaan kun Liisakin on ulkotöissä, sanoi Viija.

--Vaikka, sanoi Reeta. Liisa on vanhempi ja vantterampi. Ja jos ei

olisikaan, niin Liisan on toista...

Selityksettä Viija jo ymmärsi mikä tämän erotuksen teki: Liisan täytyi

työllään alkaa ansaita sitä, mitä Viijalla jo ennestään oli, nimittäin

rikkautta.

* * * * *

Liisa ja Viija olivat matkalla rippikouluun. Yhdessä venheessä oli

muitakin saman kylän tyttöjä.

--Mihinkä te menette kouluviikoiksi asumaan? kysyi eräs piikatyttö

Viijalta.

--Eipä me ole vielä päätettynä, mihin tuota menisi, vastasi Viija

lyhyesti.

Liisa, joka souti Viijan kanssa vieretysten, sanoi hiljaa:

--Eikös me jo kotona päätetty Mestariin mennä.

--Niinhän me mennäänkin, vaan mitä se tuo tyttö tarvitsee sitä tietää,

selitti Viija hiljaa toverilleen.

Nyt jo Liisa huomasi tietämättömyyden syyn ja tunsi hän itsessään vähän

sääliä tuota köyhää piikatyttöä kohtaan, jonka olisi ehkä mieli tehnyt

tulla samaan kortteeriin. Lieneekö saanut palvelustalostaan ruokaakaan

kylliksi, kovinhan oli eväsnyytti pieni.

Kirkkosalmea soutaessa kumahti jo kellojen ääni. Kohta alkoi kuulua

ruumisvirren laulua ja joukkoryhmät kuljeksivat hautausmaata

edestakaisin.

--Mihinkäs sinä aiot mennä kortteeria? kysyi Viija rantaan tultua

Arolan Marilta.

--Tuonne haudankaivajan mökkiin, sanoi Mari.

--Elä mene sinne, sanoi Viija, tule meidän kanssa.

--Onkos teillä jo asunto tiedossa?

--On. Me mennään mestariin.

--Vai jo teillä oli, sanoi Mari.--No jospa minä tulen vaikka sinne.

Jouduttautaanhan nyt kirkkoon, sitten sieltä tultua päätetään.

Toiset jäivät jälelle, kun he lähtivät kolmisin kiireellä astua

leikettelemään.

--Miten sinä olet laukun ottanut, sanoi Viija Marille, kun olivat

matkaa kulkeneet.

--Onhan tämä vähän rumempi kantaa kuin nyytti, vaan kun isä käski tämän

ottaa, niin en ilennyt puhua mitään, selitti Mari.

--Olipa tuo nyytti tai laukku tämän matkaa, sanoi Liisa lohdutukseksi.

Saatuaan tavarat huoneeseen, alkoivat he astua kirkolle.

Toimituksen loputtua tuli kirkkomaan portilla Tuomelan emäntä Viijaa

tervehtimään ja oli oikein ilmeisesti ihastuksissaan.

--Minulle jo tullessa kävi aivoot, että tapaan minä jonkun tuttavani,

selitti emäntä.--Ja nyt pitää Viijan lähteä meille, kun ei yhtään

kertaa ole tullut käydyksi, vaikka ollaan omaisia ja kohta kymmenen

vuotta oltuna tuttavia.

--En minä pääse, kun huomenna alkaa koulu, sanoi Viija.

--Kyllä siihen kerkiää, sanoi emäntä. Aamulla varhain kyyditään. On

meillä hevosia. Joilla toki ajetaan useampi päivä täällä, eikä sillä

ole väliä.

--En minä kuitenkaan nyt pääse.

--No ensi lauantaina varmaan joutaa ja kun täällä on tarvis muutenkin

käydä, niin silloin pitää Viijan ihan varmaan tulla.

--Vaan jos tämä Liisa ei lähde, sanoi Viija.

--Tulette vaan yhtä matkaa, mutta jos ei Liisan haluta tulla, niin

kuluuhan se aika täälläkin.

--En minä yksinäni, sanoi Viija.

Emännän täytyi ruveta Liisalle hyväksi ja tämä lupautuikin tulemaan.

--Onko tämäkin kolmas yhtä joukkoa? kysyi emäntä.

--On, selitti Viija. Tämä on Maria Arolainen, meidän kanssa yhdeltä

kylältä.

--Tulkaa vaikka jokainen, sanoi emäntä.--Ja nyt minun pitää lähteä. Se

teidän koulu alkaa huomenna. Maisteri kuuluu tulevan ensin tutkimaan.

Elkää vaan hätäytykö lukiessanne. Se on se maisteri käynyt usein meillä

kulkiessaan ja on hyvin lauha mies. Petu sitä kerran kyyditsikin ja

aivan koko matkan niillä oli puhetta piisannut.--Hyvästi nyt, tulkaahan

sitten! varoitti emäntä vielä mennessäänkin.

Viikon kuluessa tyttöjen lukutaito tutkittiin ja perjantaina saivat

huonoimmat mennä kotiinsa lisää oppimaan. Jälelle jääneet viettivät

ilomielin lomalauantaitaan. Mestarin pihamaalla juoksi kymmenkunta

tyttöä "leskeä". Siinä helmat humisivat ja tuon tuostakin sattui

kiireessä menossa sujahtamaan pitkin maata.

Hauskimmallaan oli lesken juoksu, kun Tuomelan isäntä Sylvi ajoi

kartanolle. Viija erosi kohta leikistä ja toisetkin seisahtuivat.

--Mitä me tuota katsotaan, juostaan pois, sanoi joku joukosta.

--Se on tuon Viijan hakumies, selitti Arolan Mari hiljaa.

--Minnekä sitä haetaan?

--Tuon Tuomelan isännän kotiin. Onko ne omaisia?

--Tuskin yhtään.

--Vai niin. Ja yhtä kaikki on tultuna asianalkain hakemaan. Mitäs se

alkaa olla ... saa nähdä, puheli tyttö.

Sylvi tuli Viijaa tervehtimään ja tahtomaan kotiinsa. Eihän siinä

Viijalla ja Liisalla ollutkaan enää inttelemistä, kun olivat emännälle

niin varmaan luvanneet, mutta Mari ei taipunut ollenkaan.

--No lähtään me, jotka lähtään, sanoi Sylvi ja meni hevostaan

päästämään.

Alkakaa vaan mennä, kiirehti Saara, ja viekää minulta emännälle paljon

terveisiä.

Kiireellä kiipesivät tytöt kärryihin ja itse Sylvi astua potkaisi

pitkillä säärillään perästä. Sitten hän asettui etunojaan istumaan ja

tapansa mukaan venäyttäen leukaansa, nykäisi hevosen juoksemaan.

Valtatielle tultua otti Sylvi ohjakset lujalle, niin että hevonen

konkaroi yksissä jalkainsa teissä ja löysätessä aina hyökkäsi pitkiä

laukkoja. Tytöt olivat ensi kertaa tämänlaisessa menossa. He istuivat

jännitetyssä asennossa pitäen pitkät henkäyksen väliajat ja seurasivat

tarkasti hevosen jalkain liikettä, sekä Sylvin torveksi mytistettyjen

huulten miuskutusta.

Metsäisimmille taipalille tultua muuttui meno tavalliseksi.

--Oletteko ennen käyneet täällä päin? kysyi Sylvi samalla sylkäistä

ruikaten maantielle.

--Ei ole käytynä, vastasi Viija.

--Vai ei. Lyhyt matka tämä on. Ei tässä mene kuin vähän toista tuntia

toisilla hevosilla ajaessa, vaan tämä otettiin lampuodilta velasta, ja

näkyy olevan huonokulkijata sukua.

--Meneehän tämäkin, virkkoi Viija jotain sanoakseen.

--No kyllähän tästä tulee, kun on meillä muutamia vuosia ... hyvä

hevonen tästä vielä tulee.

Sylvi veti ohjakset lujemmalle. Hevonen konkaroi taas vähän, vaan

painoi sitten päänsä rintaan kiinni ja näytti päättävän kulkea

loppumatkan omin apuinsa.

Perille tultua oli emäntä rappusilla vastaan ottamassa, pyyhki

kiireellä käsiään emännöitsijäliinaansa ja siinä samalla puheli:

--Tulipahan sieltä vieraita. Suutani vasta syyhyttikin niin napakasti

oikealta puolen.--Tässä ollaan niin jokapäiväisissä, kun lapoin

vastikään rieskoja uunista. Kätenikin ovat niin nokiset... No, terve,

terve!... Tulkaa tänne kamariin, vaikka kyllähän tämä on vielä niin

huonossa laitoksessa. Istukaahan nyt täällä yksinänne, minulla on vielä

vähän tekemistä tuolla tuvassa. Tytöt jäivät kahden. Kamari oli suuri,

seinät jolloinkin kalkitut, samoin laki. Laen keskikohdalle oli maalari

kyhännyt erivärisen pyörylän ja vedellyt keskuksen täyteen kaikenlaisia

koukeroita. Toisella seinämällä oli sänky, tyynyjä täyteen pakattuna,

toisella suuri kaappi ja sen kohdalla seinään kiinitetty tummunut

"diploomi", joka oli saatu kymmenen vuotta takaperin "hyvästi

hoidetusta varsasta." Muutamia tuolia oli ympäri huonetta ja perällä

akkunan lähellä suuri kello. Siinä oli kaikki mitä tytöt äänetönnä

katsellessaan näkivät.

Muista huoneista kuului kiireistä liikettä. Petu aukaisi kohta oven ja

tytöt huomasivat, että joku jäi oven taakse, eikä tullut sisään. Petu

kätteli vieraita, mutta kun kuulumiset oli kysytty, yritti puheen

aineesta tulla puute. Ei siinä sentään kovin kauan mennyt. Tyttöjen

koulusta se alku lähti, kulki viime viikkoisten ilmain kautta pelloille

ja sieltä se oli jo tulemassa pihaan päin, kun Sylvi tuli ja keskeytti

muilla toimillaan.

--Otapa Petu ja pane muistikirjaan ylös ne lampuotien jyväotokset,

sanoi hän ja kaivoi taskustaan avaimet.

Petu meni kaapille ja laski alas yläoven. Sieltä avonaisen laatikon

periltä paistoi hopeakaluja aivan kuin hopeasepän kopukasta.

Muistikirjaa ei tahtonut löytyä, sai aukaista useampaa laatikkoa ja

jotakuta kahdestikin. Ensiksi katsotusta se viimein löytyi. Sitten hän

istui pöydän päähän lyijykynä kädessä, jota kasteli suussaan sillä

aikaa kuin hänen isänsä muisteli annoksiensa määrää.

Tat tat, tat tat, tat tat, kuului kiireinen kaputus viereisestä

huoneesta, jossa särettiin sokeria.

Kohta tuli emäntä. Hän oli muuttanut pois leipomaesiliinansa ja toi

kahvia, sokerit suuria kuin perunalohkot. Pieni tyttönen kantoi eri

tarjottimella vehnästä, nekin paksuja kuin heinämiehen leipäpalaset.

--Kun nyt vierasten aikana rupesitte siinä laskujanne tekemään, sanoi

emäntä naurusuulla.

--Ei tässä ole kuin vähän ylöspanoja, sanoi Sylvi.

Viijalle kahvia antaessaan selitti emäntä:

--Se on tuo meidän ukki tullut niin laiskaksi, ettei mitään kirjoita

ylös, kun vaan Petu joutui. Sitä se aina hakee vähäisimpiinkin

tarpeisiin. Tuo meidän vanhin poika Vesteri sai vielä olla rauhassa,

vaan nyt ne ovat Petun varassa kaikki nuo.

Emännän selittäessä näytti Petun kasvoilla kuljeksivan hyvän mielen

laineita ja lyijykynä se silloin pyrähytti muutamia mutkia, noin vaan

kylmiltään, alkua ottaessa. Sylvi niekautti leukaansa ja sanoi

muistiinpanojen loppuneen.

--Kuka se on Viijan holhooja? kysyi Sylvi kahvia juodessaan.

--Setä se on, sanoi Viija nypelöiden esiliinaansa.

--Hym, vai niin. Hoitaako tuo hyvästi kotinne kunnossapysymistä ja

muita?

--En minä muuta tiedä, kuin että setä se ne hoitaa.

--Niin, niin, luultavasti. Mutta tahtoo usein olla vahingoksi, kun on

kovin läheinen omainen holhoojana, varsinkin, jos ei ole varakas.

--Miten tuo lienee, sanoi Viija.

--Niin, minä vaan ilman tässä sanon. Voipihan se olla hyväkin. Vaan

sitten ei tarvitsisi pelätä, jos olisi joku varakas syrjäisempi.

Emäntä oli tuomassa toisia kuppia vieraille ja lisäsi miehensä

puheeseen:

--Onhan ne toki varakkaita, ja eikös Kotaniemeläinen...?

--Niin, no, kyllähän, vaan se nyt ... saneli Sylvi ottaakseen alkua,

mutta kun ei oikein sanoiksi soveltunut, niin heitti kesken.

Sitten vei emäntä vieraansa katselemaan toisia huoneita, joista mentiin

vaateaittaan. Paljon olikin vaatteita, niin että vääriksi olivat orret

sujuneet painon alla.

Iltaruoka oli laitettu niin hyvä, ettei kaikki koulutytöt liene

eläissään niin täyteläisen pöydän ääreen istuneet, vielä vähemmin

koulussa, jolloin on tavallisesti vain kahdenlaiset ruoat: voita ja

leipää, leipää ja voita.

Ja yösija sitten! Mestarissa ei ollut kuin olkialuinen ja tyynyjäkin

yksi, mutta täällä oli laitettuna sänky, johon heittäytyi kuin

höyhenkokoon. Mahdottoman suuret tyynyt pään alle ja vielä korvatyyny

lisäksi. Siihen suuret lakanat ja peite, jonka keskuspäällinen oli

tehty summattoman suuresta silkkihuivista, ja joka kädellä koetellessa

niin somasti kahisi. Emäntä tuli vielä nukkumaan ruvetessa kyselemään,

olisiko mitään korjattavaa vuoteessa. Ei ollut mitään. Aivan siinä

käänteli itseään, kuin uimasillaan, eikä tahtonut untakaan saada.

Kellokin vielä käydä raksutteli niin arvokkaalla äänellä ja kuului kuin

se yltyisi toisinaan tavallista mahtavammin astumaan. Salaa oli

viimeinkin uni tulla hiipinyt ja kuljetteli sitten koko yön

sekalaisessa unien maailmassa.

Aamusilla he heräsivät vasta, kun kahvia tuotiin. Ennen toisten kuppien

juomista olivat he vaatteet päällä. Kohta tuli emäntäkin ja oli niin

ystävällisen näköinen valkeapohjaisissa aamuvaatteissaan.

--Johan te olette aivan lähtevän näköisiä, sanoi emäntä.--Elkää pitäkö

mitään kiirettä. Petu kyyditsee huomenaamuna ja silloin ennättää hyvin

hyvästi.

--Nyt sitä pitäisi lähteä, sanoi Viija. Täti tulee luultavasti

kirkolle.

--Jospa tuleekin, niin ei se siitä pahastu, kun tietää, että te täällä

olette, vakuutti emäntä.

--Ei me saateta mitenkään olla tällä kertaa huomiseen asti, sanoi

Viija.

--No, jos se on aivan käymätöntä, niin heitetään toiseen kertaan. Vaan

sitten pitää tulla useammiksi päiviksi. Menkää nyt vähän kävelemään,

minä menen ruokaa laittamaan ja sitten tästä päästään miehissä

kirkkoon.

--Missä päin täällä kävelisi? kysyi Viija.

--Joko tuonne tielle, eli jokivarrelle, neuvoi emäntä.--Ja onhan täällä

Petu. Mene näiden vierasten tyttöjen hupina tuonne kävelemään.

Petu oli heti valmis. Kantapäitään nurmikkoon viistättäen lähti hän

kävelemään tyttöjen rinnalla.

--Minkälaisia unia niitä nyt nähtiin? kysyi puheen aluksi Petu.

--Pitkänä yönä ennättää nähdä niin paljon, että kukapa ne muistanee,

sanoi Viija.

--Niinhän se käypi, kun näkee kaikki unet yhteen jaksoon, sanoi Petu

mielissään puheensa aineesta.--Pitäisikin tehdä niin, että nukkuisi

vähän kerrassaan ja välillä aina kertoisi.

--Mahtaisi olla parempi, sanoi Viija. Vaan en minä ole tuota konstia

ennen kuullutkaan. Ja kyllä minä kerran heräsin tuon kellon lyöntiä,

vaan tämä Liisa tuntui nukkuvan niin raskaasti, että olisiko kuullut,

jos olisi kertonutkin.

--Pahastipa kävi niille unille, tuumaili Petu ja viekkaasti nauraen

lisäsi: Olisipa pitänyt olla joku muu syrjäisempi siinä mailla.

--Mitä vielä, sanoi Viija. Yöllä nukkuu rauhallisesti.

--No, niinhän tuo näin koulun aikana ja sepä se taisikin olla esteenä,

ettei mitään muita syrjähäiritsijöitä ollut, kuin mitä kello pahinta.

--En minä nyt tuota puhetta enää ymmärrä, sanoi Viija. Vaan jos se

lienee tämän puolen tapa puhua niin mutkille.

--Ei täällä ole puheet mutkaisempia kuin sielläkään, vaan pitää sitä

toki kartella koululapsille luvattomia puhumasta.

--Eiköhän ne ole silloin luvattomia muillekin, jos kerran

koululapsille.

--Ei ole. Rippikoulussahan ne luvat annetaan.

--Mitä ne on ne luvat?

--Pitäisikö ne sanoa?

--Sanoo vaan pois.

--No, mieslupa yksi.

--Se nyt on vale. Siitä ei ole puhuttu mitään, eikä puhuta.

Sillä lailla sitä puhetta jatkui ja milloinhan lienee mennyt minnekin

päin. Paluumatkalla kääntyi Petu navetalle ja aukaisi oven.

--Tämänlainen meillä on navetta, vaan uusi se on tehtävä, pieneksi

alkaa käydä.--Täällä on härän parsi, neuvoi hän ja meni romauttamaan

seinään lyötyjä, tyhjiä rautavitjoja.--Se on niin vahva puskija, ettei

ole yhtään härkää koko kylällä, joka sille toppaisi. Nyt se on tuolla

karjamajalla, jossa on muukin karja.

Emäntäkin tuli sinne ja alkoi jo ulompaa puhella:

--Kun toit vieraat tuota vanhaa navettaa katsomaan, joka on aivan kohta

hajoitettava ja uusi isompi tehtävä sijaan.--Lähtekää nyt vieraat

ruualle.

Paljon oli nytkin ennätetty laittaa keittoja, vaan vähän nurkui emäntä

vierasten syövän.

Kahdella hevosella sitten lähdettiin. Petu ohjasi oriilla vieraita ja

emäntä ajoi Vesterin kanssa perästä. Tästä vanhimmasta pojastaan, joka

taisi olla järjeltään vähän vajanainen, ei emäntä paljon koskaan

puhunut ja harvoin käypä vieras ei häntä osannutkaan luulla talon

mieheksi.

Kun oli virstan verran kuljettu, huusi emäntä edellä ajaville, että

eiköhän ala varsaa väsyttää, jos tulisi joku henki tänne.

Liisa hyppäsi heti tielle ja meni emännän hevoseen. Nyt tuli

etukärrissä mukavammaksi istua. Petu suisti kahdella kädellä ja peipon

nuotilla aina oriilleen viheltää huihautti.

--Ketähän ne nuo edelläajajat ovat, jotka näkyvät niin alituistaan

puhelevan? kysyi Viija puheen aluksi.

--Näkyy olevan Mättäikön poika morsiamineen, sanoi Petu.

--Entäs tuo morsian?

--Siitä se on läheltä, muutaman köyhän talon tyttö.

--Milloinkahan nuo vihitään!

--Milloin vihittäneen... Se tuo morsian taitaa vähän peräillä ja

sulhanen kuuluu luulevan, että minäkin siihen olen syypää, ettei hän

saa, vaikka saisihan hän panna arvaamalla, että minä sitä en mene

pidättelemään. Pyhäilta-tanssissa minä olen sitä aina tanssittanut, kun

se on hyvä tanssimies ja siitä se on tuo poika suuttunut, kun on saanut

katsoa päältä, eikä se itse paljon osaakaan.

Nuo edelläajajat olivat jo niin lähellä, että puhe olisi heille

kuulunut. Petu antoi oriinsa hyökäistä edelle. Viija katsoi

sivumennessä noita kumpaakin, joista vasta oli puhe ja ne näyttivät

niin kovin mitättömiltä, matalissa kärryissään, joita laihanpuoleinen

pieni hevonen vetää nytkätteli. Tarkasti nekin katsoivat, vaan eivät he

pitkältä perässä pysyneet.

Loppumatkalla ilmaantui muitakin kirkolle ajajia. Niiden edelle oli

niin uhkea pyhkäistä, kuin ori silloin veti kaulansa vanteelle ja

kovasti hirnaisten kiidätti kärryjä, joiden teräsvieterit niin

hyvittelevästi hytkyttelivät istujaansa jokaisen kuoppuran yli tultua.

* * * * *

--Onko täti tullut? oli ensimäinen kysymys Mestariin tultua.

--Ei kuulu päässeen, kun Samppa oli särkenyt jalkansa, selitti Saara.

--Pikku Samppako? kysyi Liisa säikähtyneenä.

--Ei kuin isäsi.

--Isä? No millä lailla?

--Niittylatoa korjatessaan. Vaan ei Liisan pidä tulla hyvin pahoilleen,

kyllä siitä kuuluu kalu tulevan, rauhoitti Saara.

--Kuka sieltä toi sanan?

--Tämä koulutyttö.

--Onkos meille lähetetty ruokaa? kysyi Viija.

--Kyllä on, sanoi Saara. Tämän saman tytön mukana oli Reeta laittanut

suuren nyytillisen.

Liisa meni kiitollisuudesta tyttöä puhuttelemaan ja kysyi sitten:

--Miten sinä jaksoit kantaa?

--Jaksoinhan minä, kun pääsin enimmät matkat veneessä ja oma nyyttini

oli pieni, selitti tyttö.

Tämän tytön eväsnyytin pienuus oli Liisaa säälittänyt jo ensi kertaa

kouluun tullessa ja hän esitti nyt tytölle, että:

--Jos sinulta viikon kuluessa alkaa ruoka väsäytyä, niin elä hätäile,

kyllä minä annan lisää.

Päistär-Tiina oli keksinyt uuden elinkeinon. Hän istui toisella

kouluviikolla kaupittelemassa tytöille vehnäsiä ja selitti satakin

kertaa, että ne ovat maitoon "sakramin" kanssa tehtyjä.

--Tulepa Joosetta tänne, huusi hän jo kaukaa, kun ensi päivänä näki

Viijan kulkevan toisten tyttöjen rinnalla kirkkoon.

Viija tuli luokse ja kysyi:

--Mitäs teille kuuluu?

--Eihän sitä kuulukaan erinomaista muuta kuin tuota vanhuutta, porpatti

Tiina.--Ja kummako, jos minä alan ajastoitua, kun Joosetta, minun

pesutyttöni, on kasvanut aivan aikaihmiseksi... No, elkää nyt

kiirehtikö, saattehan näitä, kunhan puhelen vähän tämän rakkaimman

omaiseni kanssa... Minä kävin tultuani Mestarista sinua kysymässä.

"Kylässä on", sanoivat siellä. Tuomelaanko näet kuuluivat hakeneen...

Kiirekö on... No, niin ... minä tässä muuta puhelin. Ota tuosta

vasusta, tyttöni, minä annan nyt mummun puolesta... Ota vaan pois...

En minä maksua, ei sen vuoksi, vaikka kyllä minä tiedän että minun

pesu-tytölläni on rahaa enemmän kuin näillä yhdelläkään, vaan en minä

siltä. Niin se on tytöt, elkää katsokokaan. Luulette minun kai

valehtelevan. Sanotte, että nämäkin vehnäset on tehty paljaaseen

veteen. Teidän suunne ei toki tunne mitään... Pappiko tulee... No,

pitää sinne sitten mennä. Vaan kohtahan sieltä pääsee irti, niin tule

sitten Joosetta tänne, minulla on vielä vähän puhumista.

Vaan Viijaa ei miellyttänyt tulla Tiinan puhumisia enää kuuntelemaan,

se kun alkoi paikalla ilmoitella olevansa mummu. Toisetkin tytöt

näyttävät Viijan mielestä katsovan ja ajattelevan, että noin vanha ja

pahannäköinenkö se on, joka vielä niin kummasti puhua hurpattaa. Viija

ilmoitti toverilleen, ettei hän tahdo mennä sen näkösälle ja nämä

auttoivat siitä kulkemalla ulommitse ja Viija käveli toisten suojassa.

Tiina ei tätä kiertämistä ottanut miksikään. Hän tuli yhtä

ystävällisenä mummuna Viijan kortteeriin ja saatuaan tytön

kahdenkeskiseen puheluun, antoi mitä sydämellisimpiä neuvoja

tulevaisuutta varten. Pitkältä hän puhui ja itkun valloittamana lausui

puheensa lopputotuudeksi:

--Minä käärin sinun ympärillesi ensimäiset verhot ja toivon sentähden

... jumalaata kenenkään puolta pitämättä ... että sinä olisit

maailmassa onnellinen. Niinkuin vasta puhuin, elä suostu tuomelaisten

houkutuksiin, siinä on muutakin, vaan toista on, sanon minä,

Kotaniemessä kaikin puolin.

--Niistä asioista ei nyt vielä tarvitse puhua teidän eikä muidenkaan,

sanoi Viija.

--Näistäkö asioista. Ei, kyllä minä olen jo siksi vanha, että ymmärrän

tuulen suunnat.

Viija lähti jo väkisin pois Tiinan puhetta kuuntelemasta, sillä sitä

olisi voinut kestää kuinka pitkältä. Hyvilleen Tiina kuitenkin pääsi,

kun näki tyttöjen päästöpyhänä Viijan lähtevän kotiinsa Kotaniemen

Santun hevosessa.