I.

--Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan,

sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.

Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain

tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän

tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän

laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman

tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti

toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta

kaivata.

--Onko Viija nähnyt kampaa?

--On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn

paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.

Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta

tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on

tarkkamuistinen.

Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin

tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen

äitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon

kiusaat".

Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta

ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin

hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki

kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät

vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka

häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat.

Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä

häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun

hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä

katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan

täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon

toverina ja katsomaan talon töitä.

Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina

hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se

silloin nykäisi itkun hereille.

--Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.

--Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.

--Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä

kuin täällä.

--Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?

--Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin,

taivaaseen, selitti Reeta.

--Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä

silmiin odottaen varmaa vastausta.

--Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.

Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi.

Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin

toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne

menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa

tehdä tuolle tytölle.

--Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se

tuokin ikävä pian haihtuu.

Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen

miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa.

Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon

pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee

tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa

lienee tätiä läheisempi omainen.

Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset

vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet

olivat yhteen nipistettyinä, sieraimista vain kävi tiheä hengitys.

Huolellinen täti ei olisi puhettaan pettänyt istua siinä koko Viijan

nukkuma-ajan, jollei asiat olisi vaatineet häntä liikkeelle lähtemään.

Oli näet kohta iltaisen aika. Palvelijat tulivat pöytään ja laskivat

siinä kaikenlaista puhetta, joka olisi jäänyt paljon vähemmälle, jos

oikeat haltijat olisivat eläneet. Reetaa rupesi säälittämään Viijan

iltaisen laita. Eihän sitä hennoisi kesken unensa herättää, mutta sääli

on heittää syömättäkin. Hyvin epätietoisena, mitä tehdä, meni hän

vuoteen luokse ja alkoi hiljaa nykiä olkapäästä.

--Viija ... nouse ylös ... kuule, nouse ottamaan vähän kakkua.

Herätettävä raotti silmiään ja sormet yhtyivät kiprittämään nukkuessa

pöyristynyttä tukkaa aina pöyryisemmäksi.

--Lähde ottamaan vähän kakkua, jatkoi täti. Pitkä on yö, ennättää tulla

kovin nälkä.

--En minä nyt syö.

--Syöhän vähänkään. Minä laitoin hyvin hyvää ryyppäämistä ja ihan tänä

päivänä kirnuttua voitakin.

Renki pureksi suustaan leipää vähemmäksi ja virkkoi:

--Kas vaan, eikö ole jo isännän viitteet, kun rupeaisi tarkkuuksissaan

iltaisetta maata.

--Ole mökelöimättä aika mies, tiuskasi Reeta ja nosti Viijan syliinsä

ja tuli pöydän toiseen päähän syömään.

--No niin, syöpipähän se, jatkoi renki Reetan kiusalla. Johan minä

sanoin, että tarkkuutta se on. Syö vaan pois, kohta tässä isännyys

loppuukin, jo kuulutaan Esa-setäsi määrätyn holhoojaksi.

--Pidä vaan omasta päästäsi huolta, sanoi Reeta.--Et tämän pöydän

ääressä sinäkään monta aikaa suutasi auo.

--No surematta lähtään ja ehkä on aikaa ennenkuin palataan.

--Elä sano. Nöyränä tulet pyrkimään kasakkaukkona ollessasi työhön, kun

tuo tyttö on emäntänä.

--Alaspäinkö se sitten meneekin, kun nyt on isäntänä ja sitten jo

alennetaan emännäksi. Ehkäpä minä siihen mennessä kohoan isännäksi,

koska tämä maailma muutteleiksen kuin Nikkisen silmä.

--Saisi tuon tuonkin nähdä, sanoi Reeta.

--Saatte sen nähdä, että minä rikastun, kunhan eukon otan, enkä ole

akkavallan alla.

--Hyvä, hyvä, kiitteli Reetta yhä enemmän kyllästyen, sillä hän

huomasi, mitä tuolla akkavallalla tarkoitettiin.

Silmät puoleksi auki Viija istui tätinsä polvella ja oli vähän syönnin

tuumassa, kun toinen piti hyvän huolen antamisesta. Hän kuuli

unisenakin ollessaan, että puhui ne hänestäkin, vaan ei paljon muuta

käsittänyt, kuin että täti piti hänen puoltaan.

--Rikas siitä tulee tuosta Viijasta, kunhan tuo perintö vielä

kymmenkunta vuotta kasvaa. Kuka hänen sitten saaneekin juodakseen,

sanoi vähän päästä äskeinen renki.

--Jottako aivan juomalla, kysyi toinen joukosta.

--On niitä ennenkin niin suuria tiluksia juotu.

--No nielemistä on tässäkin, on siksi paljon noita kovia maita,

vakuutti pieni renki ja nauraa virnisti sukkeluudellaan, johon

toisetkin yhtyivät.

--Niin puhutte kuin keitetystä pässin päästä, sanoi Reeta ja kantoi

Viijan uudestaan nukkumaan.

--Siltäkö kuulostaa?

--Siltäpä tuntuu, että kateus on rikkaita kohtaan.

--Jottako me köyhiä ollaan. Piruhan köyhä on, kun sillä ei kuulu olevan

sieluakaan.

Se oli pöytäpuheiden päätös.

Vielä monena päivänä sen jälkeen kuin Reeta oli vakuuttanut, ettei

kuollut koskaan tule takaisin, ajatteli Viija yksinään tuota asiaa.

Hän ei ymmärtänyt, miksikä hänen niin hyvä äitinsä kuoli eikä tulisi

takasinkaan. Mutta täti oli niin vakuuttanut. Nyt täytyi olla yksinään.

Olikohan hän ollut paha äidilleen. Eihän hän hyvin paljon itkenyt.

--Minkätähden äiti kuoli? kysyi hän kerran tädiltään.

--Siinä oli keuhkotauti.

Ei Viija tällaista vastausta odottanut, vaan että jos muut tai hän on

ollut paha ja äiti olisi kuollut sentähden. Viija muisti äidin

sanoneen: "Elä kiusaa minua, minä kuolen." Näitä miettiessään meni hän

kätkyeen istumaan ja alkoi soutaa nyökytellä. Kätkyttä ei oltu moniin

aikoihin pidetty tuvassa, vaan täti oli sen kuljettanut Viijalle ajan

vietteeksi. Ahkerasti se siinä soutikin ja lauloi äidin opettamaa

laulua:

"Soudetaanpa Sorolaan,

pitkä on matka tätilään.

Täti leipoi suuren leivän,

pani paljo voita päälle."

Reetasta ei ollut sekään hyvä. Alkoi peloittaa, että jos alituisesta

koukussa istumisesta tulee kivuloiseksi. Oli laitettava muuta

ajanviettoa. Reeta tekikin pari riepuvauvaa, mutta ei ne Viijan

mielestä minkäänarvoisia olleet, kun oli niitä tuskin kellään nähnyt.

Sattuipa muutamana päivänä tulemaan köyhiä kulkutyttöjä. Niitä oli

kolme, yksi melkein Viijan ikäinen, toinen nuorempi ja kolmas vanhempi.

Nepä olivat Viijan mielestä hyviä tovereja. Ne näyttelivät tavaroitaan

halulla, joita oli kahvikupin kappaleita, pieniä vaatetilkkuja ja kolme

poropäistä riepuvauvaa. Nyt pääsi Viijakin huomaamaan riepuvauvain

arvon. Hän haki omansa yhdenrinnan katseltavaksi ja vieraat toverit

kiittelivät Viijan vauvoja koreammiksi, vaikka ei ne Reetan mielestä

niinkään sieviä tulleet. Vauvat laitettiin penkin päähän rinnakkain

nukkumaan ja sitten otettiin uusi virkine esille. Kahvikupin kappaleet

asetettiin kaksitellen päällekkäin, isompi aina alimmaiseksi. Siinä

sitten syntyi kahvin juonti. Kulkutytöistä suurin rupesi antajaksi ja

oli kaatavinaan kahvia isoimman kupinkappaleen nurkasta. Pienemmät

sisaret istuivat hiljaa ja vakavasti, niinkuin vieraat ainakin ja

neuvoivat Viijan tekemään samoin. Sitten laskumies pyysi ottamaan ja

vieraat täyttivät tuon käskyn kaikkine siihen kuuluvine kursailuineen.

Vaan ei Viija ollut olemattomaan kahviin puhumisessa ja olemattoman

sokerin suuhunpanemisessa kylliksi osaava, häntä täytyi toisten neuvoa.

Kyllä se jo viimeisiä kuppeja juodessa meni hyvästi, niin kehui kahvin

antaja, joka katseli päältä.

Tupa oli muusta joukosta tyhjä, eikä ollut kukaan heidän toimiaan

häiritsemässä. Leikin lopulta tuli Reeta tupaan. Hän katseli sivulta

päin lasten tointa ja kutsui sitten Viijaa tulemaan kamariin.

--Elä sinä mene niitä kovin likelle, istukkaissa on aina täitä, sanoi

Reeta.

--Eihän me kun oltiin talous-kahvisilla, sanoi Viija iloisena.

--Kyllä minä näin, vaan niistä saattaa tarttua, ole ulompana. Ja täällä

on keitettynä oikeata kahvia, tule juomaan.

--Onkos niillä noilla istukastytöillä oikeata kahvia?

--Ei. Ne ovat köyhiä.

--Onkos niillä äitiä?

--Kuollut se on niiltäkin äiti, vaan on niillä isä.

--Antaako se niille kahvia?

--Ei se jaksa leipääkään laittaa, vielä vähemmin kahvia: kivuloinen

isä.

Viija näytti vähän ajattelevan ja sanoi sitten:

--Kuulkaa täti! Eikö anneta niillekin istukastytöille vähän oikeata

kahvia?

--Sinustahan taitaa tulla hyvin auttavainen, naurahti Reeta. Saisihan

niille vähän antaa, vaan kyllä se välttää sillä, kun minä leikkaan

voikakut ja sinä viet.

--No minä vien! ihastui Viija.

Kolme yli leivän leikattua ja voilla päällystettyä palasta sai Viija

käteensä, joita hän lähti hyvillä mielin viemään tupaan. Reeta seurasi

syrjästä katsomaan, osaavatko lapset kiittää. Viija ojensi isoimmalle

ensiksi.

--Suur kiitos, sanoi tämä nöyrästi ja samassa haukkasi.

Viijaa jo vähän ujostutti, mutta hän ojensi heti toiselle.

--Suur kiitos, kuului tältäkin ja yhtä kiire käymään saaliiseen

käsiksi.

Sitten pienimmälle.

--Tuul tiitot, sanoi tämä, odotuksesta pitkästyneenä hätäisellä

äänellä.

Kun jakamistyö oli päätökseen saatu, oli Viijan iloinen mieli

muuttunut, mutta ei hän ainakaan itse tiennyt, mikä sen vei. Hän meni

sitten kokonaan toiselle puolen tupaa ja katseli miten haluisesti ja

kumminkin surullisen hiljaisina tytöt söivät leipäänsä. Ei ollenkaan

haluttanut enää mennä heidän luoksensa, kun muisti vielä tädin kiellon.

Nyt vasta Viija huomasi, että niillä oli vaatteetkin hyvin huonot.

Varsinki keskimäisen tytön mekko oli niin repaleinen, että se "kukki"

joka paikasta yhtä tasaisesti. Viija katsahti omaan mekkoonsa. Se oli

mustasta ja valkeasta tasakkainen, eikä yhtään reikää, ainoastaan yksi

repeämä helmassa, mutta senkin oli täti ommellut kiinni.

Lasten kakut olivat kohta lopussa. Sivu mennessään kysäisi heiltä Reeta

että "piisasiko ne"? Selvää vastausta ei tullut, ainoastaan sellaisia

ruumiinliikunnoita, joista voi ymmärtää että "kyllä" ja myöskin: "jos

olisi vähän lisää".

--Kylläpä sinulla tyttöparalla on huono mekko, sanoi Reeta seisahtuen

ohi mennessään katselemaan keskimmäistä tyttöä.

Alaspäin katsoen sepäili tämä pahimpia repeämien laitoja yhteenpäin

käsillään, ikäänkuin näyttääkseen halunsa sitä korjaamaan, jos vain

voisi.

--Eiköhän niitä olisi Viijan vanhoja mekkoja, lisäsi Reeta ja meni pois

tuvasta.

Odottavaisen näköisenä jäi tyttö istumaan ja katselemaan mekkoaan,

ajatellen, että jokohan hän uuden mekon saanee. Nauruun meni suu, kun

näki Reetan tulevan tupaan mekko käsivarrella.

--Annetaanko tämä tuolle kulkutytölle? meni Reeta arvelemaan Viijalle.

--Tehän sen tiedätte.

--Niin, vaan jos sinä tahdot vielä pitää tätä päälläsi. Mutta vanhahan

tämä on, onhan sinulla parempiakin ja laitetaan lisää.

--Antakaa vaan, sanoi Viija ujosti.

--Käy sinä viemässä.

--En minä.

--No, elä nyt tyhjää. Sinun se on annettava.

Täti asetti mekon Viijan käsivarrelle ja nyt täytyi totella. Melkein

syrjittäin läheni hän tyttöjä ja luokse päästyä pisti annettavansa niin

sukkelaan kuin olisi se ollut salakaupan tekoa, ja kääntyi kiitoksia

kuulematta takaisin. Olipa se nyt kulkutytöstä uuden arvoinen, mutta

kyllä häntä peloitti ennen saantia, että jos katsovat liian hyväksi

eivätkä annakaan.

Työväki sattui tulemaan ruokatunnille. Joku huomasi kulkutyttöjen

puheista ja puuhista, että heitä on erinomainen onni kohdannut, ja

huomattuaan asian tarkemmin, alkoi kiusoitella Viijaa.

--Aivanhan sinä jakelet kaikki tavarasi muille, ennen kuin oikeat

jakajat ennättävätkään. Etköön anna minulle tuota mustaa ruunaa.

--Ottakaa vaan, sanoi Viija ja asettui sängyn päähän istumaan.

--Anna minulle se äitivainajasi suuri silkkihuivi, sanoi piikatyttö.

--En minä anna sitä.

--Lähde minulle mittaamaan aitasta pari tynnöriä rukiita, sanoi

mökkiläinen.

--En lähde, en minä jaksa.

--Mitä te lasta tyhjän tautta kiusaatte, virkkoi Reeta vihaisesti.

--Kuka tässä on kiusannut, vaan saapihan lapsia narrata, muuten ne

vanhempanakin istua mokottavat totisena kuin Tuomainen kuuma potatti

kulkussa.

--Vähän se nyt sellaistenkin narraamisella viisastuu, päätti Reeta.

--Minkäslaisten sitten ... kun tuon kuulisi... Ehkä rikasten. No, kyllä

ne kerkiää nekin narrata.

--Pitäkää suunne kiinni, tiuskasi Reeta. Mitä se teitä liikuttaa.

--Jottako tuuli venettä kiikuttaa.

--No ette minulle enää kauan järkeile, pääsette minusta, sanoi Reeta

varmasti ja meni ulos.

Sen tiesivät toisetkin ja tahtoivat mielensä hyvikkeeksi näyttää

Reetalle eron edellä, etteivät he niin kovin kuuliaisia ole olleet.

Muutenkin oli palvelijain mielessä talon tavarat enemmän kuin muulloin,

sillä tiedettiin holhoojan tulevan kohta niitä myymään.

* * * * *

Aikaisin tuli Kupeiston Esa Rasilaan toimittamaan uuden virkansa

ensimmäisiä tehtäviä. Esa kun oli Viijan setä, olivat kunnan miehet

asettaneet hänet holhoojaksi. Kirjoitusmiehen toi hän mukanaan, kun oli

aikomus myydä tavaroita huutokaupalla niin paljon kuin näyttää

tavallisesta hinnasta menevän. Ennen huutajain kokoontumista katselivat

he mitä ensiksi tarjotaan.

--Mikäs hoito se tuolle tytölle laitetaan? arveli kirjuri kamarissa

kahvia juodessa.

--Enkö tuota minä ottane, sanoi Esa. Kukapa sitä muutkaan vähemmällä

ottanee.

--Enkö sitä minä saisi? kysyi Reeta.

--Kyllä se tulee meillä toimeen niin hyvin kuin muuallakin, jatkoi Esa.

--No ei paremmin kuin minunkaan luonani. Kyllähän olet niin läheinen

omainen sinäkin, vaan siellä on kumminkin vieras, joka tulisi hoidosta

huolta pitämään. Miehet eivät niistä tiedä mitään.

--Hyvinkö sinun tekisi sitä mielesi?

--Ei minun tee enemmän mieleni kuin sinunkaan, vaan minun on sopivampi

ottaa Viija kasvattaakseni, kun olen hänen tätinsä.

--Luuletko sitten olevasi paras kasvattaja?

--Ainakin niin hyvä kuin sedät ja niiden ventovieraat vaimot.

--No elähän mitään! Paljonko sitten tahtoisit vuoden elatuksesta?

--Paljonkos sinä tahdot, en minäkään tahdo enempää.

--Minä tahdon kaksi sataa, vaan kun lasken puoleentoista, niin se jääpi

silloin minulle.

--Elä usko, minä lasken alemma, päätti Reeta.

--Vaan minäpä lasken vielä sitäkin alemma.

Reeta jo kiukustui.

--Laske vaikka kuinka alas, niin minä yhä alemma.

--Heittäkää pois tuo väittely, sanoi kirjuri. Tuolta jo ajaa

ostomiehiä.

Sieltä ajaa örhyytteli Kotaniemen Tuokko isolla oriillaan, pieni

poikansa rinnallaan. Tehtyään oriilleen tavalliset taloontulokomennot

niin kuuluvalla äänellä, että se piti talonväenkin huomata, sitoi

Tuokko oriinsa kiinni ja lähti sitten köhnystelemään tupaan päin.

Porstuassa heitti hän vielä muutamia kuuluvia jalan tömäyksiä

lumenkopistamistarkoituksessa ja piti silmällä eikö aukeaisi kamarin

ovi. Jopa aukesikin, ja Esa pisti päätään ulos.

--Täällä on muitakin, virkkoi hän ja työnsi ovea enemmän auki.

--No, mennäänpä sitten. Tule Santtukin tänne, puheli Tuokko ja holhosi

mukaansa poikaa, joka yritti tupaan mennä.

Kotaniemen Tuokko oli ruumiinrakennuksensa puolesta tuollaista tanakkaa

tekoa. Vartalo sellainen kuin tulisi vähällä veistelemisellä paksusta

koivun tyvestä, kun panisi pari vantteraa jalkaa astua jaappaisemaan.

Siihen vielä lisäksi kädet, sormineen päivineen, tuollaiset, jotka

eivät ole räätälin hyppyset. Ja viimeksi pää, oikea lihapää, jossa ei

kasvojen juonteista saa suurta selkoa.

Tuoli päästi kuivan äänen, kun Tuokko heittäytyi siihen istumaan.

--Ohhoh, virkkoi hän. Kylläpä raukesi kädet. On taas tuo ori ollut niin

vähillä ajoilla, ettei tahtonut jaksaa vetää.--No, elä seiso Santtu,

onhan tuossa istuinta. Tämän teki kylään mieli, kun tiesi, että tänne

on lähtö. Tämä sai vasta kellonkin ... näytäpä tuota noille vieraille

ja vaiheta.

Santtu poika, oikea isän perikuva, istui tuolille, aukoi turkkinsa

nappeja miehevällä vakavuudella ja saatuaan kellon peräimet näkyviin,

asettui yhteen kohtaan.

--No, näytäpä nyt tuota kelloasi, sanoi kirjuri. Katsotaan onko minun

kelloni kanssa yhdessä.

Vakavana poika astui luokse ja veti kellon esiin taskusta.

--Hyvä kello ja aivan yhdessä. Ei ole kuin viisi tuntia väliä. Mikä

tämä on nimeltä?

--Leever, sanoi poika kallistaen puheensa vahvistukseksi päätään ja

painoi sitten huulensa niin tarkasti yhteen, kuin olisi siellä ollut

jotain säilytettävää.

--Niin, selitti isä. Se tarkoittaa sitä, kun harjuvenäläinen, jolta se

ostettiin, sanoi sitä "patent-leeveriksi".

--Kyllä minä ymmärsin... Vaan eiköhän viskata kelloja.

--En viskaa, minun on parempi, päätti poika päätään kallistaen.

--No myö sitten.

--En myö, se maksaa sata markka.

--Vai et myökään. Jos lienet tullut tällä kellollasi kihlaamaan

itsellesi tuota tämän talon tytärtä.

--Mitä? kysyi poika päätään kallistelematta, mutta isäukon suu näytti

vähän nauruun menevän.

--Niin että etköön anna tätä kelloa tuolle tämän talon Viijalle

kihloista, selitti kirjuri.

--En anna, se särkee.

--Eikä säre. Käypäs tuolla tuvassa itseltään kysymässä, särkeekö se

vai ei.

Viija sattui parhaiksi tulemaan tätinsä perässä.

--No, kysy nyt.

Poika katsoi suoraan Viijan silmiin ymmärtämättä, mitä hänen käskettiin

kysyä.

--Kihlaa vaan pois, elä arvele. Saat koko talon tiluksineen.

--Mitä? kysyi Reeta vähän tuskaantuneen naurulla. Sulhanenko, totta

maar, siinä jo porottaa kihlakello kourassa?

--On kai se. Mitäs täti sanoo siitä? Ei ole ensimmäinen tarjokas köyhä.

Poika oli saanut vähän miettimisen aikaa ja virkkoi nyt

päänliikunnolla:

--Niin, vaan kello pitää sitten antaa pois, eikä saa särkeä.

Viija taisi jo vähän ymmärtää, että jotain hullua hänestä puhuttiin, ja

lähti aika kyytiä tupaan, kun muutenkin ujosteli miesvieraita.

--Ujo se näkyy vielä olevan, pannaanpa kello taskuun, sanoi puhemies.

--Saapi tuo nyt ollakin, eikö nuo vielä kerinne, sanoi Reeta niin

pistävästi, ettei se näyttänyt Tuokon mielestä hyvää olevan.

--Tosi totta, leikki leikkiä, sanoi kirjuri. Mutta se on totta, että

yhdelle pojalle tässä on, kun joutuu, hyvä paikka. Minä olen ollut

monen pesän perukirjoituksessa, mutta harvoin sattuu, että on vaan yksi

perijä koko pesässä.

--Harvoin kyllä sattuu, myönsivät kaikki.

Siitä kääntyi puhe myötäviin tavaroihin ja tavaranostajiin. Kelle näet

sopii antaa lainaksi ja kelle ei. Osanottavaisesti tutki Kotaniemenkin

Tuokko tätä asiaa, niin että Reeta jo ulos mennessään itsekseen

naurahti:

--Mitä se tuotakin liikuttaa, menipä ne kelle hyvänsä.

Huutomiehiä oli kokoontunut tupaan, jossa puhelivat ja vetivät

ahkerasti tupakkaa. Viija kuunteli niiden pakinaa ja ajatteli, että

mitä niillä on niin paljon puhumista heidän lehmistään ja muista

tavaroistaan. Yksi jos vähän taukosi, toinen aloitti samalla.

Muuan saman kylän isäntä, Arolainen, joka oli hyvä tuttava kaikille

lapsille, tuli Viijan kanssa kahden puhelemaan äitivainajasta ja että

vieläkö on ollut ikävä. Kun Viijan silmiin alkoi kihahdella

vesikiehteitä, muutti Arolainen puhetta ja alkoi kysellä, meneekö hän

sedän vai tädin luokse asumaan.

--En minä tiedä, sanoi Viija.

--Mitä se ei sano tietävänsä? kysyi Reeta, joka sattui sivu kulkiessaan

kuulemaan heidän puheensa.

Arolainen selitti.

--Minä sen olen aikonut ottaa, vaikka taitaisi niitä muitakin ottavia

olla, sanoi Reeta, äänessä vielä äskeistä kiukun makua.

--Kukapa tuo sen omaisempi lienee, sanoi Arolainen ja siirtyi pois

toisten miesten joukkoon, kun näki, että Reeta on luulevalla tuulella

kaikkia kohtaan.

Santtupoika oli lähtenyt kamarista liikkeelle ja astua jaappaili tupaan

niinkuin aikamiehet. Siellä hän pääsi miesten kanssa väittelemään

siitä, että onko isällä rahaa. Kovasti piti poika puoliaan ja sanoi

olevan kaapissa paljon rahaa ja isän antavan sieltä hänellekin.

--Nepä ei ole sinun, kiusasivat toiset. Vaan tuolla tämän talon

Viijalla on kohta enemmän rahaa kuin sinun isälläsi.

--Ei ole.

--Onpa hyvinkin, vaan ei ole sinulla.

--Minäpä sanon isälle.

--Mitä sinä sanot isälle?

--Sitä ettet sano olevan meillä rahaa.

--Sano vaan, eihän teillä ole.

--Sanon minä, päätti poika niin täydestä sydämestä, että huulet jo

myrnistyivät.

--Näetkö, Santtu, kun tuo Viija katsoo, kuinka typerä sinä olet.

--Ole vaiti. Sanon minä, jupisi poika ja mennä muokkasi pois tuvasta.

Miehet alkoivat arvella, että eiköön ne jo rupea myömään. Päivä olikin

kulunut niille main, ettei enää ollut toivoa ostomiesten

lisääntymisestä. Salaviinankauppias-poikakin oli jo joutunut takapihan

nurkkavierille seisoksimaan. Takin povitaskussa istui "musta kissa",

eikä poika sitä nostanutkaan vilustumaan, kallisti vaan kannattomaan

pikariin ja suutaan sivellen sieltä miehiä lähti ja toisia taas tuli.

Asianomaiset kyllä tiesivät pojan toimet, mutta harrastivat siksi orvon

onnea, että tavaranostajat humaltuisivat ja huutaisivat sitä

korkeampaan hintaan.

Huutokauppa alkoi. Ensin myytiin pienempää tavaraa: kirveitä ja

kuokkia, länkiä ja luokkeja, sirppejä ja sahoja, lusikoita ja patoja.

Näitä huusi mökkiläiset ja kirvesmiehet ja hintaa lisättiin viisin

pennein, mutta mahtavalla äänellä kumminkin. (Näissä tilaisuuksissa

ilmestyy usein kummallista kiihkoa. Mies huutaa kiskoo, ihan

selvälläkin päällä, ilmeisesti kelpaamattoman saavirottelon, maksaa

rahat ja lyö sen sitten jonkinmoisella uljuudella kiven kulmaan

kappaleiksi; kumminkin niin, että sen muutkin näkevät. Ja kun toiset

mielihyvällä naurahtavat, niin on hän tekoonsa varsin tyytyväinen.)

Isoimmat huutajat katselivat välinpitämättömästi ja nauraa melusivat.

Silloin tällöin vain putosi heidän huutonsa perästä. Pienet tavarat ne

menivät, ja sitten nostettiin jo markoittainkin.

Parhaita lypsylehmiä vaineksi Kotaniemeläinen ja monta hän saikin, ja

vielä yhden hevosen. Santtu-poika istui isänsä rinnalla, milloin ei

ollut tappelemassa kulkupoikain kanssa.

Kellokkaan sai Reeta, vaikka kyllä sille nousi hintaa lujasti. Mutta

hän ei uhallakaan antanut Viijan äitivainajan nimikkolehmää muille.

Vihan väessä lisäsi Reeta hintaa ja se hänen turmelustaan nyki, kun

Kotaniemen "lihapää", joksi Reeta nimitti Tuokkoa, oli hintaa

koroittamassa.

Tavarain myynti loppui tällä kertaa. Pienemmät ostajat alkoivat mennä

saaliineen kotiinsa, isoimmat jäivät vielä jälelle. Kirjuri otti taas

loma-aikana Santun puhetoverikseen.

--Tokko sinä huusit mitään?

--Huuti isä minulle hevosen.

--Se pitää sinun maksaa ... tuo rahat tänne.

--Isä maksaa, sanoi poika päätään kallistellen.

--Ei se kelpaa muilta kuin sinulta. Jos ei ole rahaa, niin kello täytyy

heittää Viijan taakse pantiksi.

--Kelloani en anna. Jääköön hevonen tänne, onpa meillä parempiakin

hevosia.

--Et nyt ymmärrä tehdä voittokauppaa. Saisit samalla hinnalla

kihlatuksi itsellesi morsiamen.

Santtu ei joutanut enää niitä kuuntelemaan. Hän laitteli suurella

huolella kellonsa peräimiä liivin napin läven kautta kaulaansa,

etteivät kai siitä saa otetuksi. Tuokko yritti leikillään neuvoa Santun

antamaan kellon hevosesta, mutta Reeta tuli siihen parhaiksi, eikä

Tuokko tahtonut hänen kuullen siitä leikilläänkään mainita.

--Siitä minä ajattelin puhua, sanoi Reeta, että kotiini kai täältä minä

joudan, ei minulla ole enää täällä tekemistä, kun on elukatkin myötynä.

Tehkää muut asiat mieleisiksenne. Vaan miten se on tuo asia, kenen

hoidettavaksi tyttö jääpi. Annetaanko se minulle, vai minne?

--Siinä täytyy menetellä lain mukaan ja antaa sille, joka vähimmällä

ottaa hoitaakseen, sanoi Tuokko.

--Vai niin se on, sanoi Reeta jotenkin tylysti. No antakaa sitten heti

mennä rahaksi, niinkuin muutkin tavarat. Sittenpähän tästä osaa lähteä,

kun on kaikki myytynä.

--Tarvinneeko tuota ruveta huutokaupalla myymään, sanoi Esa.

--Ei se muuten tule laillista, sanoi Tuokko. Vaan tämäpähän kirjuri

muistanee paremmin.

--Niin se taitaa olla köyhempien lasten kanssa, vaan ei kai tätä sovi

antaa muille kuin tietyille ja omaisille, sanoi kirjuri.

--No myökää sitten, ilman koko päivää tutkimatta Mooseksen lakia,

kiirehti Reeta.

Esastakaan ei näyttänyt tämä tuuma oikein mieleiseltä. Vähän

kiukustuneena hän nousi ja virkkoi:

--Joko tuota pitänee lain varjoksi myödä.

Reeta ei malttanut pitemmältä kuunnella. Hän meni hyvin liikutettuna

Viijaa puhuttelemaan.

--Nyt ne rupeavat sinuakin myömään ja kenen matkaan joutunetkaan!

Jos tuo asia ei muutenkaan iloista ollut, niin Viija sen vielä

pahemmaksi käsitti ja tarttui pelosta itkien tätinsä kaulaan.

--En minä tätiä heitä, enkä lähde minnekään, vaikeroitsi hän, aivan

kuin hukkumaisillaan.

Reeta tunsi koko omaisrakkautensa kuohahtavan ja sanoi: Jos ei minun

maksaa tarvinne, niin sen ihmiskauppanne saatte heittää aloittamatta.

Ja samassa valtasi hänet oikein sydämellinen itku, jossa oli sääliä ja

kiukkua sekaisin.

Miehet herkesivät koko puuhastaan hiljaisiksi. Tuokko jupisi itsekseen,

että itkulla ne nuo akat voittavat.

Sitten alkoi hän puuhata poislähtöä ja hakea turkkiaan.

--Ettekö malta olla puolipäiväisellä, jospa tästä talosta vielä siksi

ruokaa löytyisi, sanoi Esa, ollakseen talon puolesta isäntä.

--En malta. Orikin on seisonut pitkään, ja on laitettava hakemaan pois

noitakin elukoita, selitti Tuokko.

Saatuaan turkin päälleen, meni Tuokko heittelemään hyvästiä. Mutta

Reetalle hän sai pitää vähän aikaa kättään ojennettuna, ennenkuin

hyvästi tuli ja vastenmielisesti sittenkin. Reeta pyyhki vielä vettä

silmistään, ja Viija ei ollut kerinnyt asettuakaan eikä välittänyt

kenenkään hyvästintarjouksista.

Santtu-poika oli jo lähtöpuuhassaan mennyt pihalle ja kielteli siellä

oritta kuopimasta. Kiire sillä näytti olevankin. "So, mitä sinä!"

äyhkyi Tuokko ja jysäytti kyynärpäällä oritta otsaan, kun tämä

tavoitteli käteen kiinni. Kun ori oli saatu irti, se teki vielä

muutamia hyppäyksiä ja sitten tuiskuna solasta ulos.

Pellolla tuli heitä vastaan Päistär-Tiina. Hänellä näytti olevan

sivuajaville jotain sanomista liinansiivontaan tulostaan, mutta nämä

eivät joutaneet sitä kuuntelemaan, vaikka olisi se ollut Tiinan

mielestä tärkeätä asiaa.

* * * * *

Raskaasti hengittäen tuli Tiina tupaan.

--Hyvää päivää taloon, lausui hän ja tarttui molemmin käsin hameensa

helmoista lunta kopistelemaan. Aivan olin uhkiutua tuonne pellolle

noita hevosmiehiä sivuuttaessani. Olin niin väsyksiin asti kävellyt...

Tulin katsomaan, kun kuulin että taloa täällä paraillaan tyhjennetään.

--Jopa tämä kerittiin lopuilleen tyhjentää. Liika myöhään nyt Tiina

joutui, sanoi Esa.

--Vai niin, vai jo kerittiin. Minä tuota pelkäsin, olisinkin lähtenyt

aamusta päivin ja sanoin emännälle, että piiat korjatkoot viimeisiä.

Ei, sanoi emäntä, ei niistä tule niin puhtaita. Ja sillähän minä

viivyin.

--Tiina olisi ehkä lehmän ostanut, jos joutui, sanoi joku muu mies.

--Piisaa se köyhälle pilkka pienempikin, kuin lehmän kokoinen, sanoi

Tiina ja meni Viijan luokse. Anna nyt kättä pesumummollesi.--No niin.--

Vieläkö sinä tunnet minua? En ole joutanutkaan käymään moneen aikaan.

Emäntä-vainaa vielä silloin eli. Syötteli ja juotteli, ja pois

lähtiessä antoi vielä hyvän joukon villoja. Tuossa on, sanoi, neulo

sukat itsellesi, vaikka en toki sanallakaan maininnut.--Ja entäs

isäntä-vainaa! Se ei köyhääkään pilkannut lehmän ostoilla eikä muilla.

--Tämäkin Joosetta kun syntyi, luulin toki, että parempia ne hakevat

hoitomiehiksi, eivätkä minua liinamummoa huoli. Minun vaan piti olla,

vaikka kuuluiko muutamat sanoneen, että minä varsin tähystin sille

aikaa tähän tuloni. En toki kuolemakseni tiennyt!

--Tiinako se on Viijan pesumummo? kysyi Esa, kun oli saanut suunvuoroa.

--Minähän sitä olen, näin halpa.

--No ei se siihen kuulu. Vaan ettepähän muista nimeäkään, kun sanotte

Joosetaksi.

--Kyllä minä muistan, vaan en minä hampaaton osaa kaikkia hullutusnimiä

sanoakaan. Tuollaisen nimen ensin hupsut kummit tahtoivat. Mikä nimi se

nyt on Joosefiia? Ja sitten lopuksi lapsiraukan nimi käännettiin

Viiiijaksi. Ei muka kelvannut, vaikka minä sanoin, että Kaisa olisi

kaikkein sievin.

--Ja Kaisan edelle olisi ehkä pitänyt olla Tiina, pisti taas joku.

Siitäpä jo Tiina kyllästyi, ja piti tilapäisen esitelmän ensin omasta

nimestään, antaen samalla miehenkin tietää, mikä hän itse on. Esa alkoi

tahtoa Tiinaa kamariin ja siitäpä se leppyikin, niin että muisti olevan

kiireen lähteä matkalle.

--No, mitä se nyt Tiina puhuu kiireestä näin alkutalvesta, sanoi Esa ja

vilkutti mennessään silmää.

--Kyllä minä, sanoi Tiina. Tule Joosettakin tänne, pesumummu taluttaa.

Viija oli vielä vähän nyreällä mielellä, mutta lähti hän Tiinan

talutettavaksi, kun se taskustaan antoi muutamia sokeripalasia

tuomisiksi. Esa oli löytänyt pullon pohjalta kylmiltään ryypättävää sen

verran, että tuli ryyppy kullekin.

--No, pesumummu!

--Joko tuota. Jos se on hyvin väkevätä.

--Eikä ole. Ja kyllähän se Virsu-Mikko siltä Tiinan huolii.

--Vaan minäpä en huoli Virsu-Mikosta. Minä osaan itsekin virsut kutoa.

--No, se on sitä parempi ... ryypätään.

Tiina maistoi puoli ryyppyä ja ikäänkuin kuunteli sen päälle.

--Eikö pohjaan asti?

--Ei.--Paljon kiitoksia.--En minä kaikistellen maista ollenkaan,

minulla on niin huono pää. Nyt jo niin somasti kiertelee.

--Olipaan Tiina ryypännyt tämän Viijan varpaisissa koko ryypyn.

Tiina hymähti vähän hyvilleen ja kehui ensin isäntä-vainajan, kuinka

hyvä se oli ja sitten sanasta sanaan, miten se häntä kehoitti

ryyppäämään ja mitenkä hän esteli. Sitten hän kävi vielä Suomessa jos

saaressakin ja joutui taas Viijan nimen kohdalle.

--Minä olin aivan siinä luulossa vielä pois lähtiessäni, että Kaisaksi

tai Anniksi se ristitään, vaan kun Joosefiia... No, kyllä se siltä

nimenä menee, lohdutti hän ja silitti Viijan tukkaa. Rikkaisiin se

tyttö viedään, eikä tarvitse olla neljäntenä kälynä.

Kirjuri joutui myöntilistansa tarkastelusta Tiinalle puhetoveriksi.

--Pesumummu ei tunnu tietävänkään sitä, kun tälle kävi rikkaan

Kotaniemen poika vastikään kihlakelloa tarjoamassa.

--No elähän mitään! Eikö tämä huolinut.

--Ujosteli vielä.

--Vai ujosteli. No, antaahan vielä olla leikkinä, vaan siitä se ajan

ollen saattaa toteutua. Samoin ne ennustelivat tämänkin isää ja äitiä

pienestä pitäen ja tosipahan tuli. Eikös ennustelleet, muistaa kai sen

muutkin.

Puheet menivät hyvää kyytiä eteenpäin, mutta Reeta, pahuus, tuli

parhaiksi sotkemaan.

--Muistetaan, muistetaan: niin tekivät, sanoi Reeta. Ruvetkaa vaan taas

rohveetaksi, niin ei puutu jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.

Tiina siihautti sieraimiaan ja ajatteli jotenkin joutuin, oliko tuo

raamatullinen vertaus monelle, vaiko ainoastaan hänelle.

--Kellekä se jauhopuhe on? kysyi hän.

--Rohveetoille.--Ja tulkaahan syömään, sanoi Reeta mennessään.

--Siinä on meille jokaiselle, selitti Esa. Reeta pääsi äsken meihin

suuttumaan.

--Mitä hän sitten minulle tulee mahtiaan nakkelemaan. En ole

jauhorohveettana ollut ennenkään. Kauniisti minä vastaan joka sanan,

jos puheisille lähtään, vaikka olen Päistär-Tiina. Juoruamatta,

kiesauta, olen saanut, mikä ilman ansiotta lienee tullutkin. Työstäni,

sen minä sanon, olen elänyt ja elän, jos tervennä pysyn, eikä lopu työ.

--Johan nyt Tiina kyllästyy, sanoi kirjuri.

--Kyllästyn minä sellaisesta...

--No, vihat lähtään syömään voileivän kanssa suihin, sanoi Esa. Tule

Tiinakin.

--Kyllä tulisin, jos entiset haltijat eläisivät. Vaan nyt menen

sellaiseen taloon, jossa rohveettata ruokitaan työstään.

--Eikö kelpaa täällä?

--Ei nyt. Kiirekin on. Tulin vaan tätä pesutyttöani katsomaan. Hyvästi

vaan! Anna Joosettakin hyvästi, et ehkä minua usein näekään. Ethän

käyne köyhälle mummullesi ylpeäksi, kun tulet isoksi. En sitä toivoisi

ollenkaan ... kaikkea onnea toivoisin ... kovin hyviä ihmisiä olivat

vanhempasi ... tulkoon sinusta vielä parempi!

Tiinan äskeinen kiukku unohtui ja hän toivotti Viijalle hyvää

tulevaisuutta niin vilpittömästi, että silmiin herahti vesikarpalot,

joita hän pyyhkäisi pois ja vielä uudistettuaan hyvästinsä, lähti

matkalle.

Miehet eivät panneet Tiinan mielenliikutuksille minkäänlaista arvoa.

Kirjuri vain naurahtaen virkkoi, että mikähän hupsu lienee tuokin.

--Se on sellainen, myönsi Esa. Loukuttaa liinoja kuin hevonen ja

elättää laiskan poikansa joukkoa. Ei sitä joku kehtaisi.

--No, ei se kumma ole. Hellä on hepo varsalleen, oli se musta tai

punainen.

Joukot kävivät ruualle. Reeta oli laittanut pöydälle "kiireessä mitähän

sattui", niin hän itse sanoi. Kaikki sai syödä yhdessä. Viija istui

hyvin lähellä tätiään, pitäen tarkasti kiinni ettei kai muut saa

matkaansa. Hänestä näytti elämä kovin muuttuneelta entisestään.

Jokainen puhui vain poislähdöstään ja palkoistaan. Renkipojan oli vielä

sinä iltana kyydittävä Viija ja Reeta heidän kotiinsa.

Viijalle muistoksi jätetyt tavarat kannettiin rekeen. Sinne sai sijansa

vauvakorikin, mutta kätkyt nostettiin eteisen päälle. Äitivainajan

suureen villahuiviin käärittynä istui jo Viija reessä. Reeta haki vielä

sukanneulettaan tuvasta.

Pihallelähtöä katsomaan olivat tulleet kaikki joukot ja puheli siinä

itsekukin ajatuksensa.

--Milloinhan Viija tulenee takaisin.

--Ehkä ei pitkäksi aikaa milloinkaan.

--Sitä nyt ei tiedä.

--Eipä tiedä.

--Aikapahan näyttää.

--Se sen parhaiten näyttää.

Reeta tuli sukankutimineen tuvasta, mutta yksi puikko kuului kadonneen.

--Jos Viija alkaa ikävöidä, niin anna lomasta tulla meillekin olemaan,

sanoi Esa erotessa.

--Saapi kai se olla sielläkin, kun tahtoo, sanoi Reeta ja kääri itsensä

istumaan.

Reki lähti liikkeelle.

--Hyvästi, hyvästi! huusivat kartanolle jääneet. Kääntyivät sitten

tupaan ja nostelivat kylmälle olkapäitään.

Majanmuuttajat istuivat äänettöminä reessään. Reetan olisi tehnyt mieli

sanoa Viijalle, että "sinne se nyt koti jääpi", mutta hän pelkäsi, että

sille ehkä tulee siitä paha mieli ja oli hiljaa. Viija itse ei osannut

ajatella mitään. Tämän päivän vietto oli hänen pienen päänsä seulonut

aivan sekaisin. Kaiken sen jälkeen istui hän nyt tätinsä rinnalla,

tutuimmat tavarat mukana ja matkaa kuljettiin. Hevonen juoksi ja reki

nytkähteli niin viehättävästi, että Reetankin silmät painuivat aivan

väkisin kiinni. Viija vaipui jo alkumatkasta uneen.

Renkipoika valvoi kuskipenkillä ja laulaa letkutteli hevosen

verkkajuoksun mukaan:

"Nissilän Mattilalla

ei ollut toista silimää.

Nissilän Mattilalla

ei ollut toista silimää.--

Saakuri, niinkuin vainajan,

niin palelee käsiä.

Saakuri, niinkuin vainajan,

niin palelee käsiä."

Lieneekö hevosesta ollut mieleistä marssin mukaan kulku, mutta

kiirehtimättä se vain juosta hetkutteli ja poika laski uskollisesti

samaa virttä aina perille asti.