Seuraavana päivänä, vähän ennen kahdeksaa, jutteli Valenglay kotonaan
poliisiprefektin kanssa ja kysyi:
"Te luulette siis niinkuin minäkin, rakas prefektini? Hän tulee?"
"Sitä en ollenkaan epäile, herra presidentti. Ja hän tulee yhtä
täsmällisesti kuin joka kerran tämän jutun aikana. Hän katsoo
kunniakseen tulla viimeisellä kahdeksanlyönnillä."
"Niinkö luulette?"
"Niin, herra presidentti. Väkeni oli nähnyt don Luis Perennan. Hän
oli matkustanut lentokoneella. Sitten ilmoitettiin minulle jälleen le
Mansista, jossa oli tutkittu eräs hyljätty vaunuvaja."
"Voitte olla varma siitä, että sen oli jo aikaisemmin tutkinut Lupin
ja että me saamme tietää tuloksen. Kuulkaa, kello lyö kahdeksan!"
Samalla hetkellä kuului auton surinaa. Se pysähtyi ulkopuolelle ja
melkein heti soitettiin ovelle. Ohjeet oli annettu etukäteen. Ovi
avautui ja don Luis Perenna saatettiin sisään.
"No?" huudahti pääministeri innokkaasti.
"Se on tehty, herra presidentti."
"Oletteko saaneet roiston kiinni?"
"Olen."
"Peijakas", sanoi Valenglay, "te olette kelpo mies!" Ja hän jatkoi:
"Peto, luonnollisesti? Raaka, karkea lurjus?"
"Ei, herra presidentti, raajarikko, heikko olento, luonnollisesti
teoistaan vastuunalainen, mutta mies, jossa lääkärit huomaavat
kaikenlaisia tauteja: keuhkotautia, selkäydintautia j.n.e."
"Sitäkö miestä Florence Levasseur rakasti?"
"Oh, herra presidentti," vastasi don Luis nopeasti. "Florence ei ole
milloinkaan rakastanut sitä lurjusta. Hän sääli tätä ja antoi tämän
myötätuntoisuudesta luulla joskus hämärässä tulevaisuudessa saavansa
hänet vaimokseen."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen, herra presidentti, siitä ja paljosta muustakin, sillä minulla
on todistukset käsissäni." Ja hän jatkoi ilman muuta: "Herra
presidentti, nyt kun mies on kiinni, on poliisien helppo saada
selville hänen elämänsä. Mutta minä voin jo nyt lyhyesti kuvata
tämän eriskummallisen elämän. Jean Vernocq syntyi Alençonissa
ja hänet kasvatti vanha herra Langernault. Hän oppi tuntemaan
Dedessuslamare-puolisot, varasti heidän rahansa ja ennenkuin
he ehtivät tehdä ilmoitusta tuntemattomasta varkaasta, vei hän
heidät erääseen vajaan Damignin kylässä, jossa he epätoivoissaan
hirttäytyivät tultuaan ensin huumatuiksi väkevillä juomilla. Tämä
vaja kuului Vanhaksi Linnaksi kutsuttuun maatilaan, jonka omisti
herra Langernault, Jean Vernocqin suojelija, joka oli siihen aikaan
sairas. Parannuttuaan ja aikoessaan puhdistaa pyssyä, sattui panos
hänen vatsaansa. Pyssy oli hänen tietämättään ladattu. Kuka oli sen
tehnyt?"
"Jean Vernocq, joka edellisenä iltana oli tyhjentänyt suojelijansa
kassakaapin. Pariisissa, jonne hän nyt lähti, nauttiakseen pienestä
omaisuudestaan, jonka oli tällä tavoin koonnut, osti hän joltain
tuttavalta lurjukselta papereita, jotka todistivat Florence
Levasseurin sukuperän ja hänen oikeutensa perintöön Roussel- ja
Sauveraud-sukujen jälkeen. Nämä paperit oli varastettu vanhalta
hoitajattarelta, joka oli tuonut Florencen Amerikasta. Suurin
ponnistuksin onnistui Jean Vernocq saamaan käsiinsä Florencen
valokuvan ja vihdoin Florencen itsensä. Hän teki tytölle palveluksia
ja teeskenteli olevansa luotettava ystävä. Siihen aikaan hän ei vielä
tiennyt mitä hyötyä hänellä saattaisi olla varastetuista papereista
tahi tytön tuttavuudesta. Mutta äkkiä muuttuivat olosuhteet
kokonaan. Eräs varomaton sana, jonka asianajajan apulainen oli
lausunut, ilmaisi hänelle, että maître Lepertuisin kirjoituspöydän
laatikossa oli testamentti, joka saattoi olla hyvin mielenkiintoinen.
Hän sai nähdä sen maksamalla tuhat frangia apulaiselle, joka
sitten katosi. Se oli Cosmo Morningtonin testamentti, jossa hänen
tavaton omaisuutensa määrättiin Rousselien ja Victor Sauveraudin
perillisille. Jean Vernocq tiesi nyt mitä oli tehtävä. Jean Vernocq
alkoi toimia. Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän Langernaultin
paperien joukosta oli hän löytänyt tietoja Roussel-perheestä ja
epäsovusta, joka Fauvillen kotona vallitsi. Cosmo Morningtonista
suoriuduttiin helposti. Jean Vernocq esittäytyi amerikkalaiselle
lääkärinä ja pani yhteen Morningtonin käyttämistä ruiskuista
myrkkyä. Mutta enemmän vaikeuksia oli hänellä Hippolyte Fauvillen
kanssa, jonka mielisuosion hän oli saavuttanut tuttavuudellaan
Langernaultin kanssa ja johon hänellä oli tavaton vaikutus. Tietäen,
että insinööri vihasi vaimoaan ja että häntä kalvoi hengenvaarallinen
tauti, onnistui Vernocqin, erään lääkärineuvottelun jälkeen
Lontoossa, juurruttaa Fauvillen hämärtyneisiin aivoihin ihmeellinen
ajatus itsemurhasta, jonka pirullista suoritusta te olette olleet
tilaisuudessa tutkimaan. Sillä tavoin, itse näkemättä ja ilman että
edes Fauville aavisti minkä vaikutuksen alaisena hän toimi, sai Jean
Vernocq aikaan Fauvillen ja hänen poikansa kuoleman ja pääsi Marie
Fauvillesta ja Sauveraudista antamalla heidän joutua syytteeseen
murhasta. Suunnitelma onnistui. Oli ainoastaan yksi este, päällikkö
Vérot'n sekaantuminen. Vérot kuoli. Tulevaisuudessa oli vain yksi
vaara: minun, don Luis Perennan, asiaan puuttuminen, jonka Vernocq
saattoi aavistaa, koska minä olin Morningtonin testamentissa määrätty
perijäksi. Tätä vaaraa koetti Jean Vernocq välttää saattamalla minut
asumaan Place du Palais-Baurbonille, jossa Florence oli sihteerinäni
ja tekemällä Gaston Sauveraudin kautta neljä murhayritystä minua
vastaan. Hän siis piti näytelmän kaikkia lankoja käsissään. Kun minun
onnistui todistaa Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin viattomuus,
ei hän epäröinyt: Marie Fauville kuoli ja Gaston Sauveraud kuoli.
Poliisi seurasi minua. Poliisi seurasi Florencea. Häntä ei epäillyt
kukaan. Ja perinnön maksamiseen määrätty päivä oli käsillä. Se oli
kaksi päivää sitten. Sillä aikaa oli Jean Vernocq keskellä taistelua.
Hän oli sairas ja hänet oli otettu avenue des Ternesin varrella
olevaan sairaalaan. Täältä johti hän kaikkea Florence Levasseuriin
kautta ja priorittarelle lähettämällään kirjeellä. Lopun te tiedätte,
herra presidentti", lopetti don Luis kertomuksensa. "Samana iltana
vei roisto Florencen autolla mukanaan sillä verukkeella, että aikoi
muka antaa todistuksen syyttömyydestään."
"Ja te löysitte heidät?" kysyi Valenglay.
"Kello kolme iltapäivällä, herra presidentti. Ja oikeaan aikaan.
Voisinpa melkein sanoa liian myöhään, sillä Jean Vernocq alkoi
heittämällä minut pohjattomaan lähteeseen ja musertamalla Florence
kallionlohkareiden alle."
"Vai niin, silloin olette te kuollut?"
"Aivan niin, herra presidentti."
"Mutta minkä vuoksi tahtoi roisto tappaa Florence Levasseurin. Tämän
kuolemahan teki turhaksi naimistuuman."
"Naimisiin menossa täytyy olla kaksi, herra presidentti. Ja Florence
kieltäytyi."
"Niinkö?"
"Ja joku aika sitten kirjoitti Jean Vernocq paperin, jossa hän
testamenttasi kaiken mitä omisti Florence Levasseurille. Tämän
myötätunnon liikuttamana ja aavistamatta tekemäänsä merkitystä,
kirjoitti Florence samanlaisen paperin, jossa teki Jean Vernocqin
perillisekseen. Jean Vernocq olisi saanut rahat haltuunsa kenenkään
voimatta tehdä pienintäkään vastaväitettä."
"Mutta onko teillä kaikki todisteet?" kysyi Valenglay innokkaasti.
"Tässä ne ovat", sanoi Perenna ottaen esiin raajarikon lompakon.
"Tässä on kirjeitä ja asiapapereita, joita roisto säilytti... kaikki
suuret rikolliset tekevät itsensä tähän tyhmyyteen syypäiksi".
"Ja hän?" huudahti Valenglay. "Rikollinen? Missä hän on?"
"Hän on ulkona eräässä autossa tahi oikeammin sanoen omassa
autossaan."
"Oletteko ilmoittaneet minun väelleni?" kysyi herra Desmalions
innokkaasti.
"Olen, herra prefekti. Sitäpaitsi mies on kunnollisesti sidottu. Hän
ei pääse pakoon."
"Te olette nähnyt kaiken etukäteen," sanoi Valenglay, "ja juttu
näyttää olevan lopussa. Mutta on vielä arvoitus, joka vielä on
selittämätön ja se ehkä kiinnittää yleisön mieltä enimmän. Tarkoitan
jälkiä omenassa, tiikerinhampaita, kuten niitä kutsutaan ja jotka
olivat ehdottomasti rouva Fauvillen, niin viaton kuin hän olikin.
Herra prefekti sanoo, että te olette ratkaisseet ongelman."
"Kyllä, herra presidentti, ja Jean Vernocqin paperit vahvistavat,
että olin oikeassa. Sitäpaitsi oli ongelma hyvin helppo: omenassa
oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet, mutta rouva Fauville ei ollut
milloinkaan purrut omenaa."
"Eikö?"
"Niin sanoi Hippolyte Fauville ripissään kuoleman jälkeen."
"Hän oli hullu."
"Niin, mutta selvänäköinen hullu ja kykeni tuumimaan pelottavalla
järjestelmällisyydellä. Muutamia vuosia sitten sattui rouva
Fauville Palermossa kaatumaan ja satutti hyvin pahoin suunsa pöydän
marmorilevyyn, niin että muutamia hänen sekä ylä- että alaleuan
hampaistaan lohkesi. Korjatakseen vahingon ja tehdäkseen kultalevyt
tukemaan hampaita otti hammaslääkäri, kuten tavallisesti, kipsimallin
hänen suustaan. Herra Fauville oli piilottanut mallin ja käytti
sitä painaakseen vaimonsa hampaiden merkit suklaapalaan vähän ennen
kuolemaansa ja omenaan samana yönä kun kuoli. Kun tämä oli tehty,
asetti hän mallin niiden esineiden joukkoon, jotka oli aiottu
räjähdyksen hävitettäväksi."
"Kaikki on kuin Kolumbuksen muna", sanoi Valenglay nauraen.
"Tarvitsee vain keksiä se."
"Olette oikeassa, herra presidentti. Ihmiset eivät ajattele
sellaisia. Tässä toinen esimerkki: tahdon huomauttaa teille, että
siihen aikaan kuin Arsène Lupin tunnettiin herra Lenormandin ja
ruhtinas Paul Serninen nimellä, ei kukaan pannut merkille sitä, että
nimi Paul Sernine oli muodosteltu nimen Arsène Lupin kirjaimista.
Juttu on tänäänkin sama: Luis Perenna on myöskin muodostettu samoista
kirjaimista kuin Arsène Lupin. Molemmat nimet ovat koottu samoista
yhdestätoista kirjaimesta, ei yhtäkään enemmästä eikä vähemmästä. Ja
kuitenkaan, vaikka tämä on jo toinen kerta, ei kukaan tehnyt tätä
pientä huomiota. Jälleen Kolumbuksen muna. On vain keksittävä se."
Valenglay hämmästyi hiukan tästä paljastuksesta. Näytti siltä kuin
tämä peijakkaan mies olisi vannonut kiusaavansa hänen uteliaisuuttaan
viimeiseen minuuttiin asti ja hämmästyttävänsä häntä mitä
odottamattomimmilla paljastuksilla.
Keskustelu läheni loppuaan. Valenglay sanoi Perennalle:
"Te olette tehnyt tässä jutussa ihmeitä ja lopuksi pitänyt sananne
ja luovuttanut rikollisen oikeudelle. Minä pidän myöskin sanani. Te
olette vapaa."
"Kiitän teitä, herra presidentti. Mutta miten on komisario Mazerouxin
laita?"
"Hänet vapautetaan tänä aamuna. Herra prefekti on järjestänyt niin,
ettei yleisö tiedä hänen vangitsemistaan. Te olette don Luis Perenna.
Ei ole mitään syytä, joka estäisi teidät sitä edelleen olemasta."
"Ja Florence Levasseur, herra presidentti?"
"Antakaa hänen vapaaehtoisesti ilmoittautua tutkintotuomarille. Tämä
on vapauttava hänet. Vapaana ja yläpuolella kaikkien syytöksien
vieläpä epäluulojenkin, tunnustetaan hänet varmasti Cosmo
Morningtonin lailliseksi perilliseksi ja hän saa sata miljoonaa."
"Hän ei halua rahoja, herra presidentti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Florence Levasseur ei tahdo rahoja. Ne ovat olleet aiheena niin
moniin kauhistuttaviin rikoksiin."
"Mutta --?"
"Cosmo Morningtonin sata miljoonaa käytetään kokonaan teiden ja
koulujen laittamiseen Etelä-Marokossa ja Kongossa."
"Mauretanian keisarikunnassa, jonka meille lahjoitatte?" sanoi
Valenglay nauraen. "Peijakas, se on kaunis juttu, jonka hyväksyn
täydellisesti. Valtakunta ja keisarilliset tulot sen hoitamiseksi!
Kunniani kautta, don Luis on käyttäytynyt maataan kohtaan hyvin ja
kauniilla tavalla maksanut... Arsène Lupinin velat!"
* * * * *
Kuukausi tämän jälkeen nousivat don Luis Perenna ja Mazeroux sen
laivan kannelle, joka oli tuonut don Luisin Ranskaan. Florence oli
heidän mukanaan. Ennen matkalle lähtöään he saivat kuulla Jean
Vernocqin kuolemasta; hänen oli onnistunut kaikista varokeinoista
huolimatta ottaa myrkkyä.
Tultuaan Afrikkaan tapasi don Luis Perenna, Mauretanian sulttaani,
vanhat avustajansa ja esitteli heille ja ylimystölleen Mazerouxin.
Hän järjesti hallinnon, jota olisi hoidettava hänen määräystensä
mukaan ja jonka olisi välitettävä uuden valtakunnan yhtyminen
Ranskaan. Hänellä oli useita salaisia keskusteluja maurilaisella
rajalla ranskalaisten joukkojen komentajan, kenraali Leautyn, kanssa,
jolloin he suunnittelivat koko sarjan tekoja ja toimia, joihin olisi
ryhdyttävä, että Marokon valloitukselle annettaisiin se helppouden
leima, jota muuten olisi ollut vaikea selittää. Nyt oli tulevaisuus
turvattu.
* * * * *
Kaksi vuotta oli kulunut hänen paluustaan Ranskaan. Kaikki muistavat
minkälaista huomiota hänen avioliittonsa Florence Levasseurin kanssa
herätti. Epäilykset leimahtivat jälleen ja useat lehdet puhuivat
Arsène Lupinin vangitsemisesta. Mutta mitä saattoivat viranomaiset
tehdä? Vaikk'ei kukaan epäillytkään hänen oikeata nimeään, vaikka
nimet Arsène Lupin ja Luis Perenna olivat muodostetut samoista
yhdestätoista kirjaimesta, oli Arsène Lupin juridisesti katsoen
kuollut ja don Luis Perenna eli, eikä ollut mitään mahdollisuutta
herättää kuolleista Arsène Lupinia tahi tappaa don Luis Perennaa.
Hän asuu nyt Saint-Macloun kylässä, ihastuttavassa laaksossa, Oisen
suulla. Kukapa ei tunne hänen vaatimatonta, pientä, vaaleanpunaista
taloansa viheriäisine ikkunaluukkuineen ja kukkia täynnä olevine
puutarhoineen. Ihmiset Pariisista tekevät sunnuntaisin sinne
ulkoilmamatkoja toivossa nähdä aidan rakojen kautta vilahduksen
miehestä, joka on ollut Arsène Lupin.
Hän on siellä hiukan harmaalle vivahtavine hiuksineen, nuorekkaine
piirteineen ja nuorenmiehen käytöksineen, ja Florence on myöskin
siellä kauniine vartaloineen, ihastuttavine hiuksineen, kasvoillaan
iloinen ilme, jossa ei näy jälkeäkään menneisyyden epämiellyttävistä
muistoista.
Usein tulevat vieraat koputtamaan pienelle puuportille. Ne ovat
onnettomia ihmisiä, jotka pyytävät mestarin apua, olosuhteiden
uhreja, olentoja, jotka ovat jääneet taistelussa alakynteen,
hillittömiä henkilöitä, jotka ovat intohimojensa murtamia. Näitä
kohtaan tuntee don Luis suurta myötätuntoa.
Joskus tulee myöskin lähetti poliisiprefektin virastosta vedotakseen
hänen arvioonsa jossain mutkikkaassa tapauksessa.
Paitsi näitä, paitsi hänen vanhoja kirjojaan etiikasta ja
filosofiasta, hoitaa hän puutarhaansa. Hänen intohimonsa ovat kukat.
Hän on niistä ylpeä. Hän saa niistä palkintoja ja muistamme vielä
minkälaista huomiota herätti hänen puna-keltainen neilikkansa, jolla
oli nimenä "Arsène".
Mutta kaikista enin askaroitsee hän eräiden suurten kukkien
kanssa, jotka kasvavat kesällä. Hänellä on kaikenlaisia lupiineja:
Cruikshankin lupiineja, kaksivärisiä lupiineja, tuoksulupiineja ja
kaikkein uusin tuote: Lupinin lupiini.
Mutta voidaanhan sanoa, että se on tunnustus. Miksikä ei?
Illoin, kun muutamat erittäin suositut ystävät istuvat hänen kotonaan
-- rauhantuomari, notaari, majuri kreivi d Astrignac -- ei don Luis
pelkää puhua Arsène Lupinista.
"Olen ollut hänen kanssaan yhdessä paljon", sanoo hän. "Hän ei ole
mikään huono mies. En tahdo mennä niin pitkälle, että vertaisin häntä
seitsemään viisaaseen tahi edes asettaisin hänet esikuvaksi tulevalle
polvelle. Hän teki tavattoman paljon hyvää ja vain vähän pahaa.
Ne, jotka joutuivat hänen kauttaan kärsimään, ansaitsivat sen mitä
saivat ja kohtalo olisi heitä rangaissut ennemmin tahi myöhemmin.
Epäilisittekö te hetkeäkään Arsène Lupinin, joka valitsi uhrinsa
pahansuopaisten rikkaiden miesten joukosta, tahi yhtiöhuijarin
välillä, joka riistää köyhiä ja kurjia kanssaihmisiään? Eikö
Lupin ole parempi? Ja toiselta puolen, mikä määrää hyviä tekoja!
Ennenkuulumaton anteliaisuus! Taskuvaras? Sen myönnän. Huijari? En
kiellä sitä. Hän oli kaikkea tätä. Mutta hän oli enemmänkin. Yleisö
nauroi hänen toimilleen, mutta rakasti hänen luotettavuuttaan,
rohkeuttaan, seikkailuhaluaan, terävänäköisyyttään, pettämätöntä,
iloista luonnettaan ja ääretöntä tarmoaan. Kerran hän sanoi leikillä:
Haluaisin hautakirjoitukseeni seuraavan kirjoituksen: 'Tässä
lepää Arsène Lupin, seikkailija.' Ja se oli aivan oikein. Hän oli
seikkailun mestari."
Don Luis nyökkää ja lisää:
"Ja näettekö, sitten hänellä oli eräs hyve, joka ei ole
halveksittava. Siitä hyveestä meidän olisi oltava näinä ikävinä
aikoina hänelle kiitollisia: hän kuului niihin, jotka osasivat
nauraa!"