Nyt alkaisi murhenäytelmän toinen osa. Don Luis Perennan kuolemaa
seuraisi Florencen kuolema.
Vielä kaikista jäsenistään vapisten tuli roisto tytön luo, otti
savukkeen ja julmuuden välähdys silmissään sanoi:
"Kun tämä savuke on poltettu, Florence, silloin on teidän
vuoronne. Pitäkää sitä silmällä. Se kuvaa elämänne viimeisiä
minuutteja. Pitäkää sitä silmällä ja kootkaa ajatuksenne. Haluan
että ymmärtäisitte: kaikki tämän paikan omistajat, ja erikoisesti
herra Langernault, ovat uskoneet, että se kivi- ja kallioröykkiö,
joka on päänne päällä, luhistuu ennemmin tahi myöhemmin. Itse olen
vuosikausia työskennellyt siihen suuntaan antamalla sadeveden sitä
syövyttää, enkä todellakaan voi sanoa, kuinka se enää pysyy koossa.
Tahi oikeammin sanoen, minä käsitän sen kyllä. Minun tarvitsee vain
iskeä yhden kerran oikeaan paikkaan, lyödä pois pieni tiilikivi,
joka on asetettu kiilaksi kahden kallionlohkareen väliin, saadakseni
kaiken romahtamaan kokoon kuin korttitalon."
Hän veti henkeä ja jatkoi:
"Minä esitän vaatimukseni sataan miljoonaan ja saan ne. Minä aion
ne vaatia, koska minulla on siihen oikeus ja minähän selitin teille
äsken, ennenkuin herra Lupin sekaantui asiaan, että minulla teidän
kuolemanne jälkeen on niihin kiistämätön oikeus. Minua voidaan
halveksia, vihata ja kirota, mutta minä olen sadanmiljoonan omistaja
ja sen vuoksi on minulla oleva kaikkien parempien ihmisten ystävyys.
Teidän ja Lupinin poistuttua ei ole jäljellä mitään, ei mitään
muuta kuin muutamia papereita ja pikkuesineitä, joita olen ollut
kylliksi heikko säilyttääkseni lompakossani ja jotka maksaisivat
pääni, mutta aion ne polttaa muutaman minuutin kuluttua ja hajoittaa
tuhkan tuuleen. Tällaisissa olosuhteissa on teidän tehtävä
vaalinne, Florence. Ratkaisu on teidän käsissänne: joko te kuolette
ehdottomasti ja peruuttamattomasti tahi otatte vastaan rakkauteni.
Vastatkaa minulle myöntävästi tahi kieltävästi. Jos kiellätte,
niin kuolette. Jos myönnätte, saatte vapautenne ja me molemmat
lähdemme täältä; ja sitten kun teidän viattomuutenne on näytetty
toteen -- siitä minä huolehdin -- tulette te vaimokseni. Vastaatteko
myöntävästi, Florence?"
Hän teki tämän kysymyksen todellisella levottomuudella pidättäen
intohimoaan, joka sai hänen äänensä värisemään. Hän kerjäsi ja pyysi
haluten, että häntä rukoiltaisiin ja samalla kuitenkin melkein
kaivaten kieltoa, niin voimakas oli hänen synnynnäinen murhanhalunsa.
"Hän itkee! Hän itkee! Hän rohkenee itkeä! Mutta, kurja tyttö,
luuletteko etten tiedä mitä te teette? Tunnen salaisuutenne,
kaunottareni, ja tiedän, että te ette itke kuolemanpelosta. Te? Te
ette pelkää mitään! Sanonko teille, mikä on salaisuutenne? Ei, en
voi... en voi, vaikka sanat polttavat huuliani. Ah, kirottu nainen,
te olette itse näin tahtoneet! Te haluatte kuolla, Florence, koska
itkette... te haluatte kuolla..."
Näin sanoessaan kiiruhti hän panemaan toimeen hirveän tekonsa.
Lompakko, josta hän oli puhunut ja joka sisälsi papereita, oli
maassa. Hän pisti sen taskuunsa. Sitten hän riisui, yhä vapisten,
takkinsa ja heitti sen lähimpään pensaaseen. Sen jälkeen otti hän
rautatangon, kiipesi kiviröykkiölle, polki raivoissaan jalkaa ja
huusi:
"Te olette tahtonut kuolla, Florence! Mikään ei voi sitä enää estää.
Minä en edes näe päätänne, vaikka te tekisittekin merkin. Nyt on
myöhäistä. Vai niin, te itkette! Te rohkenette itkeä! Sellaista
mielettömyyttä!"
Sitten vetäytyi hän hiukan syrjään ja löi kahdesti kiveen.
Kolmannella kerralla irtautui kivi.
Se mitä tapahtui, tuli niin äkkiä, kiviröykkiö luhistui
luolaan ja luolan eteen sellaisella voimalla, että raajarikko
varovaisuustoimenpiteistään huolimatta lennähti nurmikolle. Mutta
putous ei ollut hengenvaarallinen, hän nousi heti ja huusi:
"Florence! Florence!"
Vaikka hän oli valmistanut tapahtuman niin täsmälleen ja pannut
sen niin tarmokkaasti toimeen, näytti tulos häntä kuitenkin
hämmästyttävän. Hän paneutui maahan ja ryömi tämän pölyn ja tomun
peittämän sekasorron ympäri. Hän katsoi pirstaleiden väliin, mutta ei
nähnyt mitään.
"Kuollut!" sanoi hän tuijottavin silmin, kasvoillaan jäykkä ilme.
"Kuollut! Florence on kuollut!"
Vielä kerran toisti hän Florencen nimen ja kyyneleet virtasivat
pitkin hänen poskiaan.
Pieni tapaus näytti herättävän hänet. Eräs vahingoittunut pääskynen
putosi maahan hänen viereensä. Hän kumartui, otti sen käteensä ja
puristi kouraansa kuten rypistyneen paperin. Ja hänen silmistään
loisti raaka ihastus hänen nähdessään veren tippuvan sormiensa
välitse ja värjäävän hänen kätensä punaisiksi.
Hänen kellonsa osoitti puolta viittä. Hän otti pensaasta takkinsa,
jossa se oli riippunut, puki sen päälleen ja työnsi kätensä
oikeanpuoleiseen ulkotaskuun, johon hän oli pannut lompakon.
"Mitä nyt?" sanoi hän hämmästyneenä. "Olin varma, että..."
Hän tunnusteli vasenta ulkotaskuaan, sitten nenäliinataskuaan ja
vihdoin kuumeisella innolla sisätaskujaan. Lompakkoa ei ollut. Ja
hänen suureksi kauhukseen olivat kaikki muutkin hänen taskuissaan
olleet pikkuesineet poissa: savukesäiliö, tulitikkukotelo,
muistikirja.
Raajarikko ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Hän seisoi siinä
tasaisella maalla, alttiina hyökkäykselle, joka saattoi tapahtua
ennenkuin hän edes tiesi missä vihollinen oli.
Näkemättä mitään erikoista otti hän keppinsä ja alkoi hitaasti askel
askeleelta kulkea, tarkasti ympärilleen silmäillen, siihen suuntaan,
josta arveli vihollisen tulleen takkinsa luo. Kädessään piti hän
revolveria.
Äkkiä hätkähti hän melkein kadottaen tasapainonsa ja revolveri putosi
hänen kädestään.
Hän näki hirveimmän näyn, mitä hänen silmänsä saattoivat nähdä.
Hänen edessään kymmenen askeleen päässä, kädet taskuissa, toisella
olkapäällään kevyesti muuriin nojaten, seisoi mies. Mutta se ei ollut
mies, eikä voinut olla mies, sillä tämä mies, sen tiesi raajarikko,
oli kuollut. Se oli siis kummitus; ja tämä kummitus, tämä haamu
kuoleman valtakunnasta saattoi raajarikon mielettömän kauhun valtaan.
Kykenemättä pakenemaan, kykenemättä puolustautumaan putosi hän
polvilleen. Hän ei voinut irrottaa silmiään tästä kuolleesta miehestä
jonka hän tuskin tunti sitten oli haudannut lähteeseen rauta- ja
graniittipeitteen alle.
Arsène Lupinin haamu!
Mieheen voi tähdätä, hänet voi ampua, tappaa. Mutta haamuun! Mitä
hyödytti vastustaa olemattoman olennon helvetillisiä vehkeitä.
Ja nyt näki hän tapahtuvan käsittämättömän asian: haamu otti kädet
taskuistaan. Toisessa kädessään piti hän savukelaatikkoa, jonka
raajarikko tunsi omakseen. Ei ollut epäilystäkään, että olento,
joka oli tutkinut hänen takkinsa, oli sama, joka nyt aukasi
savukelaatikon, otti savukkeen ja sytytti sen tulitikulla, jonka otti
myöskin raajarikolle kuuluvasta laatikosta.
Ihmeellistä! Tulitikusta lähti oikea liekki. Savukkeesta kohosi
oikeita savurenkaita, jonka erikoisen tuoksun hän heti tunsi.
Hän piilotti kasvonsa käsiin eikä tahtonut nähdä enempää. Mutta hän
kuuli lähestyväin askelten äänen, jotka tulivat sitä selvemmiksi mitä
enemmän ne lähenivät. Hän tunsi jonkun liikkuvan läheisyydessään ja
kuuli äänen, joka kiistämättömästi kuului elävälle Arsène Lupinille,
lausuvan:
"Varjelkoon, kuinka pahaksi te tämän otatte! Luonnollisesti
ymmärrän, että minun odottamaton ylösnousemiseni näyttää teistä
käsittämättömältä ja sopimattomalta. Mutta onhan nähty kummempiakin
asioita, esim. Josua, joka seisautti auringon, tahi maanjäristys
Lissabonissa 1755. Muistatte kai mitä Marcus Aurelius sanoo
kahdeksannellakymmenennelläneljännellä sivulla..."
Raajarikko oli saanut siksi paljon rohkeutta, että hän ymmärsi
nyt ettei Lupin ollut kuollut. Hän ei yrittänytkään selittää tätä
hämmästyttävää salaisuutta Arsène Lupin eli! Hän hengitti, hän puhui,
hän liikkui!
Ja niin vastaansanomaton oli _elämä_, jonka roisto näki, että hän
totellen äkillistä luontonsa vaistoa ja vihaansa elämää kohtaan,
heittäytyi pitkin pituuttaan maahan, tempasi revolverinsa ja laukaisi.
Ase laukesi; mutta liian myöhään. Don Luis antoi sille potkun,
niin että sen suunta muuttui. Toisella potkulla lennätti hän sen
raajarikon käsistä.
Roisto kiristi raivokkaasti hampaitaan ja alkoi etsiä taskujaan.
"Tätäkö haette?" kysyi don Luis näyttäen hänelle jonkun keltaisen
nesteen täyttämää lasiputkea. "Suokaa anteeksi, mutta pelkäsin teidän
erehdyksessä pistävän itseänne. Se olisi ollut vaarallista, eikö
niin? Enkä minä olisi milloinkaan antanut itselleni sitä anteeksi."
Raajarikko oli aseeton. Hän epäröi hetken kummastellen, että
vihollinen ei tehnyt voimakasta hyökkäystä ja koetti saada etua
viivyttelystä. Hän katsoi ympärilleen pienillä räpyttelevillä
silmillään vaanien esinettä, jolla voisi heittää. Mutta sitten
johtui hänen mieleensä ajatus, joka vähitellen palautti hänen
itseluottamuksensa ja uusi, odottamaton ilo saattoi hänet
purskahtamaan kovaan nauruun:
"Ja Florence?" huudahti hän. "Älkää unohtako Florencea! Minä voin
ampua ohi ja te saatoitte ryöstää minulta myrkyn, mutta minulla
on toinen keino satuttaa sydämeenne. Tehän ette voi elää ilman
Florencea? Florencen kuolema on teidänkin kuolintuomionne, eikö niin.
Jos Florence on kuollut, hirttäydytte te, vai mitä?"
"Niin. En voisi elää Florencen jälkeen."
"Hän on kuollut!" huusi roisto ihastuneena.
Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän nyökkäsi ja sanoi:
"Se olisi suuri vahinko..." Raajarikko oli kuin kivettynyt. Hänen
riemuitseva vahingoniloinen puheensa katkesi ja hän huudahti:
"Mitä? Mitä te sanoitte?"
"Sanon," selitti don Luis säilyttäen rauhallisen ja kohteliaan
sävynsä ottamatta esimerkkiä raajarikosta, "sanon, hyvä herra, että
te olette väärässä. En ole milloinkaan tavannut rakastettavampaa
ja kunnioitettavampaa olentoa kuin neiti Levasseur. Hänen verraton
kauneutensa, hänen nuoruutensa ja sulonsa on ansainnut paremman
kohtalon."
Raajarikon hämmästys kasvoi. Don Luisin tyyneys suututti häntä. Hän
sanoi hölmistyneenä:
"Häntä ei ole enää olemassa, sanon minä. Ettekö ole nähnyt luolaa?
Hän on kuollut."
"Kieltäydyn uskomasta sitä," sanoi don Luis rauhallisesti. "Siinä
tapauksessa näyttäisi kaikki toisenlaiselta. Mutta linnut laulavat,
taivas on sininen, kaikki on niin kuin pitääkin: kunniallinen mies
elää, ja roisto makaa hänen jaloissaan. Kuinka saattaa Florence
silloin olla kuollut?"
Raajarikko laahautui polvillaan takaisinpäin, ohi sen paikan, jossa
luola oli ollut, kääntämättä silmiään sille paikalle ikäänkuin olisi
ollut täysin vakuutettu, että Florence oli päässyt pakoon kauheasta
haudastaan.
Don Luis ei enää pitänyt häntä silmällä, vaan askaroitsi maasta
ottamansa köysivyyhdin kanssa.
Äkkiä, heittäen silmäyksen viholliseensa, nousi raajarikko horjuville
jaloilleen ja alkoi juosta lähteelle.
Hän oli siitä kahdenkymmenen askeleen päässä. Hän pääsi matkasta
puolet, kolmeneljännestä. Aukko ammotti jo häntä vastaan. Hän kohotti
käsivartensa sukeltajan tapaan ja hypähti eteenpäin.
Mutta hänet pidätettiin. Hän kaatui maahan ja hänet laahattiin
takaisinpäin käsivarret kovasti ruumista vasten puristettuina, niin
ettei hän voinut liikuttaa itseään.
Don Luis, joka ei ollutkaan kadottanut häntä näkyvistään, oli
laittanut köydestä silmukan ja vanginnut hänet lassolla, juuri kun
hän oli aikeissa heittäytyä syvyyteen. Raajarikko vastusteli hetken,
mutta köysi syöpyi hänen ihoonsa. Hän lakkasi ponnistelemasta. Kaikki
oli ohi.
"Nähkääs, herra, ihmisten käy aina pahoin liiallisen itseluottamuksen
kautta. He eivät pysty koskaan ajattelemaan, että heidän
vastustajallaan on keinoja, joita ei heillä itsellään ole. Esim.
kun te houkuttelitte minut ansaan, kuinka te saatoitte kuvitella,
että minunlaiseni mies, Arsène Lupin, joka riippui lähteen reunalla
kädet reunan yläpuolella ja jalat sisäreunaa vasten, putoaisi alas
kuin pässinpää? Te olitte viidentoista, kahdenkymmenen metrin päässä
minusta ja luuletteko ettei minulla olisi ollut voimia heilauttaa
itseäni ylös ja uhmata revolverianne, kun asia koski Florence
Levasseurin ja omaa elämääni? Ah, ystäväni, siihen olisi tarvittu
vain pieni ponnistus. Syynä siihen, etten sitä tehnyt, olivat paljon
tärkeämmät seikat. Kerron ne teille... jos ne kiinnittävät mieltänne?
Siis... heti alussa olivat jalkani ja polveni, jotka nojautuivat
sisäseinään, tavanneet paksun kerroksen muurisavea joka täytti vanhan
halkeaman lähteessä; sen käsitin heti. Se oli onni, vai mitä? Ja se
muutti koko tilanteen. Suunnitelmani oli heti tehty. Näytellessäni
kuiluun putoavan uhrin osaa pyöritellen silmiäni ja irvistellen
hirveästi, laajensin jaloillani halkeamaa ja päästin saven putoamaan
siten, ettei se aiheuttanut pienintäkään ääntä. Kun hetki oli käsillä
ja minun puolikuolleet kasvoni katosivat näkyvistänne, painauduin
vain yksinkertaisesti valmistamaani piilopaikkaan.
"Oletteko olleet Tancarvillessä, vanhassa keskiaikaisessa linnassa
Normandiassa, Seinen varrella? Ettekö? No, sitten kerron teille,
että linnan raunioiden luona on vanha lähde, jolla on se useille
samanaikuisille lähteille yhteinen ominaisuus, että siellä on kaksi
aukkoa, toinen avonainen ja toinen, joka johtaa erääseen linnan
huoneeseen. Tancarvillessä on tämä jälkimmäinen nykyään suljettu
rautatangolla. Täällä se oli tukittu muurisavella ja pienillä
kivillä. Ja juuri ajatus Tancarvillestä sai minut jäämään, semminkin
kun ei ollut mitään kiirettä, koska te olitte hyväntahtoisesti
ilmoittanut minulle, että Florence kohtaisi minut toisessa
maailmassa vasta kello neljä. Tutkin sen vuoksi pakopaikkani ja
tulin vakuutetuksi, että se sijaitsi vanhan rakennuksen alla, jonka
raunioilla nykyinen puutarha sijaitsi. Minä jatkoin ja kaivauduin
siihen suuntaan, joka maanpinnalla olisi vienyt minut luolalle.
Aavistukseni eivät pettäneet. Valonsäde tunkeutui sisään portaiden
yläpäästä, joiden alimmalle askeleelle olin saapunut. Menin niitä
pitkin ylös ja kuulin teidän äänenne."
Don Luis käänsi raajarikkoa vielä kerran ympäri ja tällä kertaa hyvin
kovakouraisesti. Sitten hän jatkoi:
"Haluan osoittaa teille, että tulos olisi joka tapauksessa ollut
sama, vaikka olisin hyökännyt päällenne suoraankin. Mutta minun
on kuitenkin tunnustettava, että sattuma suosi minua. Se on usein
pettänyt minut meidän taistellessamme, mutta tällä kertaa en
voi valittaa. Minun tarvitsi vain irrottaa muutamia tiiliskiviä
seisoakseni päivänvalossa raunioiden keskellä. Äänenne johtamana
hiivin eteenpäin ja tulin luolalle, jossa Florence makasi. Hauskaa,
vai mitä? Ette voi kuvitellakaan kuinka naurettavalta kuului teidän
pikku puheenne: 'Vastatkaa myöntävästi tahi kieltävästi, Florence.
Yksi päänne liike ratkaisee kohtalonne. Jos myönnytte, olette te
vapaa. Jos kieltäydytte, niin kuolette; vastatkaa, Florence.' Ja
erikoisen ihastuttava oli loppu, kun te kiipesitte kalliopaadelle
ja huusitte sieltä: 'Te olette itse tahtonut kuolla, Florence! Te
olette niin tahtonut ja nyt se tapahtuu!' Ajatelkaa vain, kuinka
naurettavaa! Luolassa ei sillä hetkellä ollut ketään! Ei sieluakaan.
Olin ottanut Florencen ja vienyt hänet suojattuun paikkaan. Näytelmä
lähestyi loppuaan. Ensimmäinen osa: Arsène Lupinin pelastus. Toinen
osa: Florence Levasseurin pelastus. Kolmas ja viimeinen osa: hirviö
voitettu... kosto suoritettu!"
Hän otti yhden raajarikon lähteelle tuomista kivääreistä ja sitoi sen
keskipaikalle viisitoista metriä pitkän nuoran ja kiinnitti nuoran
toisen pään raajarikon selän taa köysiin, joilla tämä oli sidottu:
Sitten kohotti hän vangin ja piti häntä lähteen yläpuolella.
"Sulkekaa silmänne, jos teitä huimaa. Älkää olko peloissanne. Minä
olen hyvin varovainen. Oletteko valmis?" Hän laski raajarikon
ammottavaan kuiluun ja tarttui lujasti nuoraan. Vähitellen, tuuma
tuumalta, varovaisesti, ettei sattuisi lähteen seinämiin, laskettiin
käärö alas. Kun se oli tullut noin kahdentoista metrin syvyyteen,
esti kivääri sen alasmenon ja siellä se riippui nyt pimeydessä aivan
keskellä aukkoa.
Don Luis sytytti muutamia paperikaistaleita, jotka leijailivat alas
heittäen kaamean valon seinämiin. Hän sanoi ivallisesti hymyillen:
"Olen valinnut tämän paikan ettette te vilustuttaisi itseänne. Se
oli hyvä päähänpisto. Huomatkaa, kiväärin molemmat päät ovat aivan
lähteen reunalla, tuskin tuumaakaan sen päällä. Niin että jos te
koetatte heilua, liikkua tahi hengittää kiivaasti, luiskahtaa joko
perä tahi piippu ja silloin alkaa matkanne alas. Minulla ei ole sen
asian kanssa mitään jakamista. Jos te kuolette, niin se on selvä
itsemurha. Hyvästi toistaiseksi."
Don Luis lähti mutisten:
"Näin on hyvä. En ole mennyt niin pitkälle kuin Eugene Sue, joka
sanoo, että suurilta rikollisilta olisi puhkaistava silmät. Mutta
pieni ruumiillinen rangaistus, miellyttävästi kauhulla sekoitettu,
on joka tapauksessa paikallaan ja terveellinen sekä ruumiille että
sielulle."
Don Luis meni pieneen petäjikköön, jossa Florence häntä odotti vielä
masentuneena niistä hirveistä kärsimyksistä, joita oli saanut kestää,
mutta jo täysissä sielunvoimissaan.
"Se on ohi", sanoi don Luis tyynesti. "Huomenaamulla jätän hänet
poliisille."
Florence säpsähti, mutta ei sanonut mitään ja don Luis huomasi hänen
vaiteliaisuutensa.
Tämä oli ensi kerta kun he olivat kahdenkesken koettuaan niin monta
surullista tapausta ja katsottuaan toisiaan verivihollisiksi. Don
Luis oli niin liikutettu, että hän saattoi puhua vain ajatuksettomia,
katkonaisia sanoja ilman mitään yhteyttä hänen sisässään liikkuvien
ajatusten kanssa:
"Me tulemme auton luo, jos kuljemme tätä muurin vierustaa. Luuletteko
jaksavanne sinne? Autolle päästyämme ajamme Alençoniin. Siellä,
suuren torin laidassa, on rauhallinen hotelli. Te voitte siellä
odottaa kunnes asia on saanut teille suotuisan käänteen... eikä se
viivy kauan, kun rikollinen on nyt kiinni."
"Lähtekäämme", sanoi Florence.
Matka ei kestänyt kauan. Alençonissa merkitsi don Luis Florencen
matkustajakirjaan ensimmäisellä nimellä, joka mieleen johtui ja jätti
hänet yksikseen. Tunnin kuluttua hän palasi ja koputti ovelle.
Hänellä ei ollut rohkeutta heti ryhtyä asiaan, jota hän oli päättänyt
Florencelta kysyä. Sitäpaitsi oli muita selvitettäviä asioita.
"Florence", sanoi hän, "ennenkuin luovutan tuon miehen, tahtoisin
tietää mitä hän on teille ollut?"
"Ystävä, onneton ystävä, jota olen säälinyt. Nyt minusta tuntuu
vaikealta muistella myötätuntoa, jota olen sellaiselle pedolle
osoittanut. Mutta muutamia vuosia sitten, tullessani tutuksi hänen
kanssaan, kiinnyin häneen hänen kurjuutensa, hänen ruumiillisen
heikkoutensa ja kaikkien niiden kuolemanmerkkien vuoksi, jotka
hänellä olivat jo silloin. Hän joutui tekemään minulle muutamia
palveluksia ja vaikka hän vietti salaperäistä elämää, joka minussa
herätti muutamissa suhteissa levottomuutta, sai hän vähitellen,
huomaamattani, minuun suuren vaikutusvallan. Uskoin hänen selvään
ymmärrykseensä, tahdonvoimaansa ja rajattomaan uskollisuuteensa, ja
kun Morningtonin juttu alkoi, niin hän -- sen huomaan nyt -- johti
minun sekä Gaston Sauveraudin tekoja. Hän se oli, joka pakotti minut
valehtelemaan ja pettämään uskotellen toimivansa Marie Fauvillen
eduksi. Hän se herätti sellaisia epäilyksiä teitä kohtaan ja neuvoi
meitä vaikenemaan hänen olemassaolostaan, niin ettei Gaston Sauveraud
keskustelussa teidän kanssanne rohjennut edes mainita häntä. En
tiedä kuinka saatoin olla niin sokea. Mutta niin se oli. Ei mikään
avannut silmiäni. Ei mikään saanut minua hetkeksikään epäilemään
tätä vaaratonta, sairasta olentoa, joka vietti puolet elämäänsä
sairashuoneissa ja jos hän joskus puhuikin minulle rakkaudestaan,
niin ei hän voinut toivoa..."
Florence ei lopettanut. Hänen ja Perennan silmät olivat kohdanneet ja
hänestä tuntui ettei toinen kuunnellut ollenkaan. Don Luisille eivät
selitykset murhenäytelmästä merkinneet mitään niin kauan kuin hän
ei ollut selvillä siitä asiasta, joka kiinnitti hänen mieltään. Hän
meni Florencen luo ja sanoi matalalla äänellä: "Florence, te tiedätte
tunteeni teitä kohtaan, eikö niin?"
Tyttö punastui yllätettynä kuin olisi tämä kysymys ollut viimeinen,
jota hän oli odottanut. Hän ei kuitenkaan luonut silmiään alas, vaan
vastasi avomielisesti:
"Kyllä, tiedän."
"Mutta", jatkoi don Luis innokkaammin, "te ette ehkä tiedä kuinka
syvästi tunnen? Te ette ehkä tiedä ettei elämälläni ole mitään muuta
tarkoitusta kuin te?"
"Senkin tiedän."
"Silloin, jos tiedätte sen, täytyy minun tulla siihen
johtopäätökseen, että se juuri on aiheuttanut vihamielisyytenne minua
kohtaan. Alussa koetin olla ystävänne, koetin vain suojella teitä. Ja
kuitenkin tunsin heti alussa, että olin vastenmielisyytenne esine,
vastenmielisyyden, joka oli sekä vaistomainen että tarkoitettu.
Milloinkaan en nähnyt teidän silmissänne muuta kuin vihaa,
halveksumista, vieläpä ylenkatsettakin. Vaaran hetkenä, kun elämäänne
ja vapauttanne uhattiin, ryhdyitte te mieluummin kuinka epävarmaan
keinoon hyvänsä ennenkuin turvauduitte minun apuuni. Eikö tämä ollut
vihaa? Voiko mikään muu kuin viha selittää sellaisen käytöksen?"
"Kyllä", sanoi Florence, "on muutakin kuin viha, joka selittää asian."
Don Luis hämmästyi. Hän ei oikein käsittänyt tämän vastauksen
tarkoitusta, mutta Florencen sävy hämmensi hänet ja hän näki myöskin
ettei tytön silmissä ollut tavallista halveksivaa ilmettä, vaan että
ne loistivat sisäisestä hymystä.
"Puhukaa, puhukaa, pyydän teitä!" sammalsi hän.
"Tarkoitan, että on toinenkin tunne, joka selvittää kylmyyden,
epäluulon, pelon ja vihamielisyyden. Emme me aina halveksi sitä,
jota vältämme suurimmalla kauhulla, ja kun vältämme häntä, on se
senvuoksi, että pelkäämme itseämme, koska olemme ujoja, haluamme
uhmata, tehdä vastarintaa, unohtaa, emmekä kuitenkaan voi..."
Hän vaikeni ja kun don Luis intohimoisesti ojensi kätensä
kerjätäkseen ja pyytääkseen häntä sanomaan enemmän, taivutti hän
päänsä ilmaisten siten, ettei hänen tarvinnut sanoa muuta ja että don
Luis saisi hänen sielunsa syvyydestä lukea ja löytää sen rakkauden,
joka oli sinne piiloutunut.
Don Luis hypähti ylös. Hän oli autuuden huumaama, hän tunsi melkein
ruumiillista kipua tästä odottamattomasta onnesta. Hän näki edessään
koko Florencen elämän, siitä hetkestä kun he olivat tavanneet, aina
siihen saakka kun raajarikko kumartui hänen ylitseen ja nähdessään
hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, huusi:
"Hän itkee! Hän itkee! Mikä mielettömyys! Mutta minä tunnen
salaisuutenne, Florence! Ja te itkette! Florence, Florence, te
_haluatte_ kuolla!"
Rakkaus, intohimoinen rakkaus oli ensimmäisestä päivästä vetänyt
häntä don Luisiin. Se oli saattanut hänet suunniltaan, täyttänyt
hänet kauhulla, näyttänyt hänestä petokselta Marieta ja Sauveraudia
kohtaan ja vuoroin vetänyt häntä ihailemansa ja rakastamansa miehen
luo, vuoroin työntänyt pois.
Don Luis ei tiennyt mitä tekisi, ei tiennyt millä sanoin osoittaisi
ihastustaan. Hänen huulensa vapisivat. Hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä. Hänen kaipauksensa ajoi hänet kiertämään käsivartensa
tytön ympärille, suutelemaan häntä. Mutta syvä kunnioituksen tunne
hillitsi kaipausta. Ja liikutuksen valtaamana lankesi hän Florencen
jalkoihin ja sammalsi rakkauden ja jumaloimisen sanoja.