Florencen salaisuus

Nyt alkaisi murhenäytelmän toinen osa. Don Luis Perennan kuolemaa

seuraisi Florencen kuolema.

Vielä kaikista jäsenistään vapisten tuli roisto tytön luo, otti

savukkeen ja julmuuden välähdys silmissään sanoi:

"Kun tämä savuke on poltettu, Florence, silloin on teidän

vuoronne. Pitäkää sitä silmällä. Se kuvaa elämänne viimeisiä

minuutteja. Pitäkää sitä silmällä ja kootkaa ajatuksenne. Haluan

että ymmärtäisitte: kaikki tämän paikan omistajat, ja erikoisesti

herra Langernault, ovat uskoneet, että se kivi- ja kallioröykkiö,

joka on päänne päällä, luhistuu ennemmin tahi myöhemmin. Itse olen

vuosikausia työskennellyt siihen suuntaan antamalla sadeveden sitä

syövyttää, enkä todellakaan voi sanoa, kuinka se enää pysyy koossa.

Tahi oikeammin sanoen, minä käsitän sen kyllä. Minun tarvitsee vain

iskeä yhden kerran oikeaan paikkaan, lyödä pois pieni tiilikivi,

joka on asetettu kiilaksi kahden kallionlohkareen väliin, saadakseni

kaiken romahtamaan kokoon kuin korttitalon."

Hän veti henkeä ja jatkoi:

"Minä esitän vaatimukseni sataan miljoonaan ja saan ne. Minä aion

ne vaatia, koska minulla on siihen oikeus ja minähän selitin teille

äsken, ennenkuin herra Lupin sekaantui asiaan, että minulla teidän

kuolemanne jälkeen on niihin kiistämätön oikeus. Minua voidaan

halveksia, vihata ja kirota, mutta minä olen sadanmiljoonan omistaja

ja sen vuoksi on minulla oleva kaikkien parempien ihmisten ystävyys.

Teidän ja Lupinin poistuttua ei ole jäljellä mitään, ei mitään

muuta kuin muutamia papereita ja pikkuesineitä, joita olen ollut

kylliksi heikko säilyttääkseni lompakossani ja jotka maksaisivat

pääni, mutta aion ne polttaa muutaman minuutin kuluttua ja hajoittaa

tuhkan tuuleen. Tällaisissa olosuhteissa on teidän tehtävä

vaalinne, Florence. Ratkaisu on teidän käsissänne: joko te kuolette

ehdottomasti ja peruuttamattomasti tahi otatte vastaan rakkauteni.

Vastatkaa minulle myöntävästi tahi kieltävästi. Jos kiellätte,

niin kuolette. Jos myönnätte, saatte vapautenne ja me molemmat

lähdemme täältä; ja sitten kun teidän viattomuutenne on näytetty

toteen -- siitä minä huolehdin -- tulette te vaimokseni. Vastaatteko

myöntävästi, Florence?"

Hän teki tämän kysymyksen todellisella levottomuudella pidättäen

intohimoaan, joka sai hänen äänensä värisemään. Hän kerjäsi ja pyysi

haluten, että häntä rukoiltaisiin ja samalla kuitenkin melkein

kaivaten kieltoa, niin voimakas oli hänen synnynnäinen murhanhalunsa.

"Hän itkee! Hän itkee! Hän rohkenee itkeä! Mutta, kurja tyttö,

luuletteko etten tiedä mitä te teette? Tunnen salaisuutenne,

kaunottareni, ja tiedän, että te ette itke kuolemanpelosta. Te? Te

ette pelkää mitään! Sanonko teille, mikä on salaisuutenne? Ei, en

voi... en voi, vaikka sanat polttavat huuliani. Ah, kirottu nainen,

te olette itse näin tahtoneet! Te haluatte kuolla, Florence, koska

itkette... te haluatte kuolla..."

Näin sanoessaan kiiruhti hän panemaan toimeen hirveän tekonsa.

Lompakko, josta hän oli puhunut ja joka sisälsi papereita, oli

maassa. Hän pisti sen taskuunsa. Sitten hän riisui, yhä vapisten,

takkinsa ja heitti sen lähimpään pensaaseen. Sen jälkeen otti hän

rautatangon, kiipesi kiviröykkiölle, polki raivoissaan jalkaa ja

huusi:

"Te olette tahtonut kuolla, Florence! Mikään ei voi sitä enää estää.

Minä en edes näe päätänne, vaikka te tekisittekin merkin. Nyt on

myöhäistä. Vai niin, te itkette! Te rohkenette itkeä! Sellaista

mielettömyyttä!"

Sitten vetäytyi hän hiukan syrjään ja löi kahdesti kiveen.

Kolmannella kerralla irtautui kivi.

Se mitä tapahtui, tuli niin äkkiä, kiviröykkiö luhistui

luolaan ja luolan eteen sellaisella voimalla, että raajarikko

varovaisuustoimenpiteistään huolimatta lennähti nurmikolle. Mutta

putous ei ollut hengenvaarallinen, hän nousi heti ja huusi:

"Florence! Florence!"

Vaikka hän oli valmistanut tapahtuman niin täsmälleen ja pannut

sen niin tarmokkaasti toimeen, näytti tulos häntä kuitenkin

hämmästyttävän. Hän paneutui maahan ja ryömi tämän pölyn ja tomun

peittämän sekasorron ympäri. Hän katsoi pirstaleiden väliin, mutta ei

nähnyt mitään.

"Kuollut!" sanoi hän tuijottavin silmin, kasvoillaan jäykkä ilme.

"Kuollut! Florence on kuollut!"

Vielä kerran toisti hän Florencen nimen ja kyyneleet virtasivat

pitkin hänen poskiaan.

Pieni tapaus näytti herättävän hänet. Eräs vahingoittunut pääskynen

putosi maahan hänen viereensä. Hän kumartui, otti sen käteensä ja

puristi kouraansa kuten rypistyneen paperin. Ja hänen silmistään

loisti raaka ihastus hänen nähdessään veren tippuvan sormiensa

välitse ja värjäävän hänen kätensä punaisiksi.

Hänen kellonsa osoitti puolta viittä. Hän otti pensaasta takkinsa,

jossa se oli riippunut, puki sen päälleen ja työnsi kätensä

oikeanpuoleiseen ulkotaskuun, johon hän oli pannut lompakon.

"Mitä nyt?" sanoi hän hämmästyneenä. "Olin varma, että..."

Hän tunnusteli vasenta ulkotaskuaan, sitten nenäliinataskuaan ja

vihdoin kuumeisella innolla sisätaskujaan. Lompakkoa ei ollut. Ja

hänen suureksi kauhukseen olivat kaikki muutkin hänen taskuissaan

olleet pikkuesineet poissa: savukesäiliö, tulitikkukotelo,

muistikirja.

Raajarikko ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Hän seisoi siinä

tasaisella maalla, alttiina hyökkäykselle, joka saattoi tapahtua

ennenkuin hän edes tiesi missä vihollinen oli.

Näkemättä mitään erikoista otti hän keppinsä ja alkoi hitaasti askel

askeleelta kulkea, tarkasti ympärilleen silmäillen, siihen suuntaan,

josta arveli vihollisen tulleen takkinsa luo. Kädessään piti hän

revolveria.

Äkkiä hätkähti hän melkein kadottaen tasapainonsa ja revolveri putosi

hänen kädestään.

Hän näki hirveimmän näyn, mitä hänen silmänsä saattoivat nähdä.

Hänen edessään kymmenen askeleen päässä, kädet taskuissa, toisella

olkapäällään kevyesti muuriin nojaten, seisoi mies. Mutta se ei ollut

mies, eikä voinut olla mies, sillä tämä mies, sen tiesi raajarikko,

oli kuollut. Se oli siis kummitus; ja tämä kummitus, tämä haamu

kuoleman valtakunnasta saattoi raajarikon mielettömän kauhun valtaan.

Kykenemättä pakenemaan, kykenemättä puolustautumaan putosi hän

polvilleen. Hän ei voinut irrottaa silmiään tästä kuolleesta miehestä

jonka hän tuskin tunti sitten oli haudannut lähteeseen rauta- ja

graniittipeitteen alle.

Arsène Lupinin haamu!

Mieheen voi tähdätä, hänet voi ampua, tappaa. Mutta haamuun! Mitä

hyödytti vastustaa olemattoman olennon helvetillisiä vehkeitä.

Ja nyt näki hän tapahtuvan käsittämättömän asian: haamu otti kädet

taskuistaan. Toisessa kädessään piti hän savukelaatikkoa, jonka

raajarikko tunsi omakseen. Ei ollut epäilystäkään, että olento,

joka oli tutkinut hänen takkinsa, oli sama, joka nyt aukasi

savukelaatikon, otti savukkeen ja sytytti sen tulitikulla, jonka otti

myöskin raajarikolle kuuluvasta laatikosta.

Ihmeellistä! Tulitikusta lähti oikea liekki. Savukkeesta kohosi

oikeita savurenkaita, jonka erikoisen tuoksun hän heti tunsi.

Hän piilotti kasvonsa käsiin eikä tahtonut nähdä enempää. Mutta hän

kuuli lähestyväin askelten äänen, jotka tulivat sitä selvemmiksi mitä

enemmän ne lähenivät. Hän tunsi jonkun liikkuvan läheisyydessään ja

kuuli äänen, joka kiistämättömästi kuului elävälle Arsène Lupinille,

lausuvan:

"Varjelkoon, kuinka pahaksi te tämän otatte! Luonnollisesti

ymmärrän, että minun odottamaton ylösnousemiseni näyttää teistä

käsittämättömältä ja sopimattomalta. Mutta onhan nähty kummempiakin

asioita, esim. Josua, joka seisautti auringon, tahi maanjäristys

Lissabonissa 1755. Muistatte kai mitä Marcus Aurelius sanoo

kahdeksannellakymmenennelläneljännellä sivulla..."

Raajarikko oli saanut siksi paljon rohkeutta, että hän ymmärsi

nyt ettei Lupin ollut kuollut. Hän ei yrittänytkään selittää tätä

hämmästyttävää salaisuutta Arsène Lupin eli! Hän hengitti, hän puhui,

hän liikkui!

Ja niin vastaansanomaton oli _elämä_, jonka roisto näki, että hän

totellen äkillistä luontonsa vaistoa ja vihaansa elämää kohtaan,

heittäytyi pitkin pituuttaan maahan, tempasi revolverinsa ja laukaisi.

Ase laukesi; mutta liian myöhään. Don Luis antoi sille potkun,

niin että sen suunta muuttui. Toisella potkulla lennätti hän sen

raajarikon käsistä.

Roisto kiristi raivokkaasti hampaitaan ja alkoi etsiä taskujaan.

"Tätäkö haette?" kysyi don Luis näyttäen hänelle jonkun keltaisen

nesteen täyttämää lasiputkea. "Suokaa anteeksi, mutta pelkäsin teidän

erehdyksessä pistävän itseänne. Se olisi ollut vaarallista, eikö

niin? Enkä minä olisi milloinkaan antanut itselleni sitä anteeksi."

Raajarikko oli aseeton. Hän epäröi hetken kummastellen, että

vihollinen ei tehnyt voimakasta hyökkäystä ja koetti saada etua

viivyttelystä. Hän katsoi ympärilleen pienillä räpyttelevillä

silmillään vaanien esinettä, jolla voisi heittää. Mutta sitten

johtui hänen mieleensä ajatus, joka vähitellen palautti hänen

itseluottamuksensa ja uusi, odottamaton ilo saattoi hänet

purskahtamaan kovaan nauruun:

"Ja Florence?" huudahti hän. "Älkää unohtako Florencea! Minä voin

ampua ohi ja te saatoitte ryöstää minulta myrkyn, mutta minulla

on toinen keino satuttaa sydämeenne. Tehän ette voi elää ilman

Florencea? Florencen kuolema on teidänkin kuolintuomionne, eikö niin.

Jos Florence on kuollut, hirttäydytte te, vai mitä?"

"Niin. En voisi elää Florencen jälkeen."

"Hän on kuollut!" huusi roisto ihastuneena.

Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän nyökkäsi ja sanoi:

"Se olisi suuri vahinko..." Raajarikko oli kuin kivettynyt. Hänen

riemuitseva vahingoniloinen puheensa katkesi ja hän huudahti:

"Mitä? Mitä te sanoitte?"

"Sanon," selitti don Luis säilyttäen rauhallisen ja kohteliaan

sävynsä ottamatta esimerkkiä raajarikosta, "sanon, hyvä herra, että

te olette väärässä. En ole milloinkaan tavannut rakastettavampaa

ja kunnioitettavampaa olentoa kuin neiti Levasseur. Hänen verraton

kauneutensa, hänen nuoruutensa ja sulonsa on ansainnut paremman

kohtalon."

Raajarikon hämmästys kasvoi. Don Luisin tyyneys suututti häntä. Hän

sanoi hölmistyneenä:

"Häntä ei ole enää olemassa, sanon minä. Ettekö ole nähnyt luolaa?

Hän on kuollut."

"Kieltäydyn uskomasta sitä," sanoi don Luis rauhallisesti. "Siinä

tapauksessa näyttäisi kaikki toisenlaiselta. Mutta linnut laulavat,

taivas on sininen, kaikki on niin kuin pitääkin: kunniallinen mies

elää, ja roisto makaa hänen jaloissaan. Kuinka saattaa Florence

silloin olla kuollut?"

Raajarikko laahautui polvillaan takaisinpäin, ohi sen paikan, jossa

luola oli ollut, kääntämättä silmiään sille paikalle ikäänkuin olisi

ollut täysin vakuutettu, että Florence oli päässyt pakoon kauheasta

haudastaan.

Don Luis ei enää pitänyt häntä silmällä, vaan askaroitsi maasta

ottamansa köysivyyhdin kanssa.

Äkkiä, heittäen silmäyksen viholliseensa, nousi raajarikko horjuville

jaloilleen ja alkoi juosta lähteelle.

Hän oli siitä kahdenkymmenen askeleen päässä. Hän pääsi matkasta

puolet, kolmeneljännestä. Aukko ammotti jo häntä vastaan. Hän kohotti

käsivartensa sukeltajan tapaan ja hypähti eteenpäin.

Mutta hänet pidätettiin. Hän kaatui maahan ja hänet laahattiin

takaisinpäin käsivarret kovasti ruumista vasten puristettuina, niin

ettei hän voinut liikuttaa itseään.

Don Luis, joka ei ollutkaan kadottanut häntä näkyvistään, oli

laittanut köydestä silmukan ja vanginnut hänet lassolla, juuri kun

hän oli aikeissa heittäytyä syvyyteen. Raajarikko vastusteli hetken,

mutta köysi syöpyi hänen ihoonsa. Hän lakkasi ponnistelemasta. Kaikki

oli ohi.

"Nähkääs, herra, ihmisten käy aina pahoin liiallisen itseluottamuksen

kautta. He eivät pysty koskaan ajattelemaan, että heidän

vastustajallaan on keinoja, joita ei heillä itsellään ole. Esim.

kun te houkuttelitte minut ansaan, kuinka te saatoitte kuvitella,

että minunlaiseni mies, Arsène Lupin, joka riippui lähteen reunalla

kädet reunan yläpuolella ja jalat sisäreunaa vasten, putoaisi alas

kuin pässinpää? Te olitte viidentoista, kahdenkymmenen metrin päässä

minusta ja luuletteko ettei minulla olisi ollut voimia heilauttaa

itseäni ylös ja uhmata revolverianne, kun asia koski Florence

Levasseurin ja omaa elämääni? Ah, ystäväni, siihen olisi tarvittu

vain pieni ponnistus. Syynä siihen, etten sitä tehnyt, olivat paljon

tärkeämmät seikat. Kerron ne teille... jos ne kiinnittävät mieltänne?

Siis... heti alussa olivat jalkani ja polveni, jotka nojautuivat

sisäseinään, tavanneet paksun kerroksen muurisavea joka täytti vanhan

halkeaman lähteessä; sen käsitin heti. Se oli onni, vai mitä? Ja se

muutti koko tilanteen. Suunnitelmani oli heti tehty. Näytellessäni

kuiluun putoavan uhrin osaa pyöritellen silmiäni ja irvistellen

hirveästi, laajensin jaloillani halkeamaa ja päästin saven putoamaan

siten, ettei se aiheuttanut pienintäkään ääntä. Kun hetki oli käsillä

ja minun puolikuolleet kasvoni katosivat näkyvistänne, painauduin

vain yksinkertaisesti valmistamaani piilopaikkaan.

"Oletteko olleet Tancarvillessä, vanhassa keskiaikaisessa linnassa

Normandiassa, Seinen varrella? Ettekö? No, sitten kerron teille,

että linnan raunioiden luona on vanha lähde, jolla on se useille

samanaikuisille lähteille yhteinen ominaisuus, että siellä on kaksi

aukkoa, toinen avonainen ja toinen, joka johtaa erääseen linnan

huoneeseen. Tancarvillessä on tämä jälkimmäinen nykyään suljettu

rautatangolla. Täällä se oli tukittu muurisavella ja pienillä

kivillä. Ja juuri ajatus Tancarvillestä sai minut jäämään, semminkin

kun ei ollut mitään kiirettä, koska te olitte hyväntahtoisesti

ilmoittanut minulle, että Florence kohtaisi minut toisessa

maailmassa vasta kello neljä. Tutkin sen vuoksi pakopaikkani ja

tulin vakuutetuksi, että se sijaitsi vanhan rakennuksen alla, jonka

raunioilla nykyinen puutarha sijaitsi. Minä jatkoin ja kaivauduin

siihen suuntaan, joka maanpinnalla olisi vienyt minut luolalle.

Aavistukseni eivät pettäneet. Valonsäde tunkeutui sisään portaiden

yläpäästä, joiden alimmalle askeleelle olin saapunut. Menin niitä

pitkin ylös ja kuulin teidän äänenne."

Don Luis käänsi raajarikkoa vielä kerran ympäri ja tällä kertaa hyvin

kovakouraisesti. Sitten hän jatkoi:

"Haluan osoittaa teille, että tulos olisi joka tapauksessa ollut

sama, vaikka olisin hyökännyt päällenne suoraankin. Mutta minun

on kuitenkin tunnustettava, että sattuma suosi minua. Se on usein

pettänyt minut meidän taistellessamme, mutta tällä kertaa en

voi valittaa. Minun tarvitsi vain irrottaa muutamia tiiliskiviä

seisoakseni päivänvalossa raunioiden keskellä. Äänenne johtamana

hiivin eteenpäin ja tulin luolalle, jossa Florence makasi. Hauskaa,

vai mitä? Ette voi kuvitellakaan kuinka naurettavalta kuului teidän

pikku puheenne: 'Vastatkaa myöntävästi tahi kieltävästi, Florence.

Yksi päänne liike ratkaisee kohtalonne. Jos myönnytte, olette te

vapaa. Jos kieltäydytte, niin kuolette; vastatkaa, Florence.' Ja

erikoisen ihastuttava oli loppu, kun te kiipesitte kalliopaadelle

ja huusitte sieltä: 'Te olette itse tahtonut kuolla, Florence! Te

olette niin tahtonut ja nyt se tapahtuu!' Ajatelkaa vain, kuinka

naurettavaa! Luolassa ei sillä hetkellä ollut ketään! Ei sieluakaan.

Olin ottanut Florencen ja vienyt hänet suojattuun paikkaan. Näytelmä

lähestyi loppuaan. Ensimmäinen osa: Arsène Lupinin pelastus. Toinen

osa: Florence Levasseurin pelastus. Kolmas ja viimeinen osa: hirviö

voitettu... kosto suoritettu!"

Hän otti yhden raajarikon lähteelle tuomista kivääreistä ja sitoi sen

keskipaikalle viisitoista metriä pitkän nuoran ja kiinnitti nuoran

toisen pään raajarikon selän taa köysiin, joilla tämä oli sidottu:

Sitten kohotti hän vangin ja piti häntä lähteen yläpuolella.

"Sulkekaa silmänne, jos teitä huimaa. Älkää olko peloissanne. Minä

olen hyvin varovainen. Oletteko valmis?" Hän laski raajarikon

ammottavaan kuiluun ja tarttui lujasti nuoraan. Vähitellen, tuuma

tuumalta, varovaisesti, ettei sattuisi lähteen seinämiin, laskettiin

käärö alas. Kun se oli tullut noin kahdentoista metrin syvyyteen,

esti kivääri sen alasmenon ja siellä se riippui nyt pimeydessä aivan

keskellä aukkoa.

Don Luis sytytti muutamia paperikaistaleita, jotka leijailivat alas

heittäen kaamean valon seinämiin. Hän sanoi ivallisesti hymyillen:

"Olen valinnut tämän paikan ettette te vilustuttaisi itseänne. Se

oli hyvä päähänpisto. Huomatkaa, kiväärin molemmat päät ovat aivan

lähteen reunalla, tuskin tuumaakaan sen päällä. Niin että jos te

koetatte heilua, liikkua tahi hengittää kiivaasti, luiskahtaa joko

perä tahi piippu ja silloin alkaa matkanne alas. Minulla ei ole sen

asian kanssa mitään jakamista. Jos te kuolette, niin se on selvä

itsemurha. Hyvästi toistaiseksi."

Don Luis lähti mutisten:

"Näin on hyvä. En ole mennyt niin pitkälle kuin Eugene Sue, joka

sanoo, että suurilta rikollisilta olisi puhkaistava silmät. Mutta

pieni ruumiillinen rangaistus, miellyttävästi kauhulla sekoitettu,

on joka tapauksessa paikallaan ja terveellinen sekä ruumiille että

sielulle."

Don Luis meni pieneen petäjikköön, jossa Florence häntä odotti vielä

masentuneena niistä hirveistä kärsimyksistä, joita oli saanut kestää,

mutta jo täysissä sielunvoimissaan.

"Se on ohi", sanoi don Luis tyynesti. "Huomenaamulla jätän hänet

poliisille."

Florence säpsähti, mutta ei sanonut mitään ja don Luis huomasi hänen

vaiteliaisuutensa.

Tämä oli ensi kerta kun he olivat kahdenkesken koettuaan niin monta

surullista tapausta ja katsottuaan toisiaan verivihollisiksi. Don

Luis oli niin liikutettu, että hän saattoi puhua vain ajatuksettomia,

katkonaisia sanoja ilman mitään yhteyttä hänen sisässään liikkuvien

ajatusten kanssa:

"Me tulemme auton luo, jos kuljemme tätä muurin vierustaa. Luuletteko

jaksavanne sinne? Autolle päästyämme ajamme Alençoniin. Siellä,

suuren torin laidassa, on rauhallinen hotelli. Te voitte siellä

odottaa kunnes asia on saanut teille suotuisan käänteen... eikä se

viivy kauan, kun rikollinen on nyt kiinni."

"Lähtekäämme", sanoi Florence.

Matka ei kestänyt kauan. Alençonissa merkitsi don Luis Florencen

matkustajakirjaan ensimmäisellä nimellä, joka mieleen johtui ja jätti

hänet yksikseen. Tunnin kuluttua hän palasi ja koputti ovelle.

Hänellä ei ollut rohkeutta heti ryhtyä asiaan, jota hän oli päättänyt

Florencelta kysyä. Sitäpaitsi oli muita selvitettäviä asioita.

"Florence", sanoi hän, "ennenkuin luovutan tuon miehen, tahtoisin

tietää mitä hän on teille ollut?"

"Ystävä, onneton ystävä, jota olen säälinyt. Nyt minusta tuntuu

vaikealta muistella myötätuntoa, jota olen sellaiselle pedolle

osoittanut. Mutta muutamia vuosia sitten, tullessani tutuksi hänen

kanssaan, kiinnyin häneen hänen kurjuutensa, hänen ruumiillisen

heikkoutensa ja kaikkien niiden kuolemanmerkkien vuoksi, jotka

hänellä olivat jo silloin. Hän joutui tekemään minulle muutamia

palveluksia ja vaikka hän vietti salaperäistä elämää, joka minussa

herätti muutamissa suhteissa levottomuutta, sai hän vähitellen,

huomaamattani, minuun suuren vaikutusvallan. Uskoin hänen selvään

ymmärrykseensä, tahdonvoimaansa ja rajattomaan uskollisuuteensa, ja

kun Morningtonin juttu alkoi, niin hän -- sen huomaan nyt -- johti

minun sekä Gaston Sauveraudin tekoja. Hän se oli, joka pakotti minut

valehtelemaan ja pettämään uskotellen toimivansa Marie Fauvillen

eduksi. Hän se herätti sellaisia epäilyksiä teitä kohtaan ja neuvoi

meitä vaikenemaan hänen olemassaolostaan, niin ettei Gaston Sauveraud

keskustelussa teidän kanssanne rohjennut edes mainita häntä. En

tiedä kuinka saatoin olla niin sokea. Mutta niin se oli. Ei mikään

avannut silmiäni. Ei mikään saanut minua hetkeksikään epäilemään

tätä vaaratonta, sairasta olentoa, joka vietti puolet elämäänsä

sairashuoneissa ja jos hän joskus puhuikin minulle rakkaudestaan,

niin ei hän voinut toivoa..."

Florence ei lopettanut. Hänen ja Perennan silmät olivat kohdanneet ja

hänestä tuntui ettei toinen kuunnellut ollenkaan. Don Luisille eivät

selitykset murhenäytelmästä merkinneet mitään niin kauan kuin hän

ei ollut selvillä siitä asiasta, joka kiinnitti hänen mieltään. Hän

meni Florencen luo ja sanoi matalalla äänellä: "Florence, te tiedätte

tunteeni teitä kohtaan, eikö niin?"

Tyttö punastui yllätettynä kuin olisi tämä kysymys ollut viimeinen,

jota hän oli odottanut. Hän ei kuitenkaan luonut silmiään alas, vaan

vastasi avomielisesti:

"Kyllä, tiedän."

"Mutta", jatkoi don Luis innokkaammin, "te ette ehkä tiedä kuinka

syvästi tunnen? Te ette ehkä tiedä ettei elämälläni ole mitään muuta

tarkoitusta kuin te?"

"Senkin tiedän."

"Silloin, jos tiedätte sen, täytyy minun tulla siihen

johtopäätökseen, että se juuri on aiheuttanut vihamielisyytenne minua

kohtaan. Alussa koetin olla ystävänne, koetin vain suojella teitä. Ja

kuitenkin tunsin heti alussa, että olin vastenmielisyytenne esine,

vastenmielisyyden, joka oli sekä vaistomainen että tarkoitettu.

Milloinkaan en nähnyt teidän silmissänne muuta kuin vihaa,

halveksumista, vieläpä ylenkatsettakin. Vaaran hetkenä, kun elämäänne

ja vapauttanne uhattiin, ryhdyitte te mieluummin kuinka epävarmaan

keinoon hyvänsä ennenkuin turvauduitte minun apuuni. Eikö tämä ollut

vihaa? Voiko mikään muu kuin viha selittää sellaisen käytöksen?"

"Kyllä", sanoi Florence, "on muutakin kuin viha, joka selittää asian."

Don Luis hämmästyi. Hän ei oikein käsittänyt tämän vastauksen

tarkoitusta, mutta Florencen sävy hämmensi hänet ja hän näki myöskin

ettei tytön silmissä ollut tavallista halveksivaa ilmettä, vaan että

ne loistivat sisäisestä hymystä.

"Puhukaa, puhukaa, pyydän teitä!" sammalsi hän.

"Tarkoitan, että on toinenkin tunne, joka selvittää kylmyyden,

epäluulon, pelon ja vihamielisyyden. Emme me aina halveksi sitä,

jota vältämme suurimmalla kauhulla, ja kun vältämme häntä, on se

senvuoksi, että pelkäämme itseämme, koska olemme ujoja, haluamme

uhmata, tehdä vastarintaa, unohtaa, emmekä kuitenkaan voi..."

Hän vaikeni ja kun don Luis intohimoisesti ojensi kätensä

kerjätäkseen ja pyytääkseen häntä sanomaan enemmän, taivutti hän

päänsä ilmaisten siten, ettei hänen tarvinnut sanoa muuta ja että don

Luis saisi hänen sielunsa syvyydestä lukea ja löytää sen rakkauden,

joka oli sinne piiloutunut.

Don Luis hypähti ylös. Hän oli autuuden huumaama, hän tunsi melkein

ruumiillista kipua tästä odottamattomasta onnesta. Hän näki edessään

koko Florencen elämän, siitä hetkestä kun he olivat tavanneet, aina

siihen saakka kun raajarikko kumartui hänen ylitseen ja nähdessään

hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, huusi:

"Hän itkee! Hän itkee! Mikä mielettömyys! Mutta minä tunnen

salaisuutenne, Florence! Ja te itkette! Florence, Florence, te

_haluatte_ kuolla!"

Rakkaus, intohimoinen rakkaus oli ensimmäisestä päivästä vetänyt

häntä don Luisiin. Se oli saattanut hänet suunniltaan, täyttänyt

hänet kauhulla, näyttänyt hänestä petokselta Marieta ja Sauveraudia

kohtaan ja vuoroin vetänyt häntä ihailemansa ja rakastamansa miehen

luo, vuoroin työntänyt pois.

Don Luis ei tiennyt mitä tekisi, ei tiennyt millä sanoin osoittaisi

ihastustaan. Hänen huulensa vapisivat. Hänen silmänsä täyttyivät

kyynelillä. Hänen kaipauksensa ajoi hänet kiertämään käsivartensa

tytön ympärille, suutelemaan häntä. Mutta syvä kunnioituksen tunne

hillitsi kaipausta. Ja liikutuksen valtaamana lankesi hän Florencen

jalkoihin ja sammalsi rakkauden ja jumaloimisen sanoja.

Arsène Lupin Mauretanian keisari · 第 22 / 24 题