Vapaaherra von Attinghausin sukutila.
Gootilainen sali, vaakunakilvillä ja kypäreillä kaunistettu. Vapaaherra,
kahdeksankymmenen viiden vuotias vanhus, hahmo korkea ja jalo, varaten
sauvaan, jonka päässä kauriinsarvi, sekä puettu turkismekkoon. _Kuoni_
ynnä _kuusi miestä_ seisovat hänen ympärillään haravat ja viikatteet
käsissä. _Ulrich von Rudenz_ astuu esiin ritaripuvussa.
RUDENZ.
Täss' olen, eno. Mik' on tahtonne?
ATTINGHAUS.
Jos sallit, talon vanhan tavan mukaan
juon miehineni ensin aamujuoman.
(Juo pikarista, joka sitten kiertää piirissä.)
Kedolla, metsäss' ennen myötä olin,
silmällä hallitsin ma heidän työtään
kuin sotaan johti heidät lippuni;
nyt ruokaherra enää olla jaksan
ja jos ei päivä armas etsi mua,
sit' en voi enää kukkuloilta löytää.
Piirissä aina ahtaammassa vitkaan
lähestyn ahtahinta, viimeisintä,
miss' elo kaikki lakkaa. Varjoni
vain olen, kohta muuta en kuin nimi.
KUONI (ojentaen pikarin Rudenzille).
On vuoro teidän.
(Rudenz epäröi ottaa pikaria.)
Juokaa vaan! Se sopii.
Yks malja meillä on kuin yksi sydän.
ATTINGHAUS.
Menkäätte, lapset. Tullen iltapuhteen
puhumme myöskin asioista maan.
(Miehet menevät.)
_Attinghaus_ ja _Rudenz_.
ATTINGHAUS.
Nään vyötettynä, varuksissa sun,
Altorfin aiot valtalinnaan?
RUDENZ.
Aion,
enoni, viipyä en enää voi.
ATTINGHAUS (istuu).
Niin onko kiire sulla? Nuoruus sulle
niin niukan onko ajan suonut, että
enoltas vanhalta sit' täytyy säästää?
RUDENZ.
Nään, etten tarpeen teille täällä ole,
talossa tässä olen vieras vaan.
ATTINGHAUS (on kauan silmin mittaellut häntä).
Niin, valitettavasti, vieraaks sulle
on koti muuttunut. Ah, Uli, Uli!
En tunne enää sua. Silkissä
upeilet, kannat sulkaa riikinkukon,
lyöt hartioilles punamanttelin.
Maamiestä ylenkatsot, tervehdystä
häpeilet hänen tuttavallista.
RUDENZ.
Suon hälle kunnian, mi hälle kuuluu;
oikeuden ottamansa hältä kiellän.
ATTINGHAUS.
Maa kaikki alla kuninkaan on vihan,
jokaisen kunnon miehen sydän suree
tään tyranniuden väkivallan vuoksi,
mi meitä painaa; sua vain ei koske
yhteinen murhe, sinut nähdään puolla
maan vihollisten, luopuneena meistä,
hätäämme pilkkaat, etsit riemujasi
kosien ruhtinasten suosiota,
sill'aikaa kuin sun isänmaasi itkee
ja ruoskan raskaan alla verta vuotaa.
RUDENZ.
On ahdingossa maa. Miks on se, eno?
Ken on sen hätään tähän syössyt? Sanan
vain yhden, helpon maksais irti päästä
hetkessä koko ahdistuksesta
ja saada keisari taas armollinen.
Voi, teitä, jotka kansan sokaisette,
niin että tosi etuaan se torjuu!
Etunne oman tähden vannoumasta
estätte maata Itävallalle
kuin kaikkiall' on kaikki maat jo tehneet.
On hyvä heille tuomar'penkkiin käydä
kanss' aatelin; siks keisar' olkoon herra
tääll' ettei enää oisi ketään herraa.
ATTINGHAUS.
Tuo kuulla täytyykö mun suusta sinun?
RUDENZ.
Mun suokaa päättää, alku teidän oli!
Te itse, eno, mitä näyttelette
tääll' osaa? Mik' on korkeampaa teille
kuin olla päämies, lippuherra täällä
ja kera paimenien hallita?
Kuin? Eikö ole valiompi vaali
palvella herraa kuninkaallista,
tuon loistokkaasen hovileiriin käydä,
kuin olla omain verollisten veli
ja oikeutta kera moukkain jakaa?
ATTINGHAUS.
Ah, Uli, Uli! Tunnen äänen tuon,
se ään' on houkutuksen. Korvas auki
tavannut on se, mieles myrkyttänyt.
RUDENZ.
En sitä salaa, viiltää sieluani
vierasten pilkka, paimen-aateliksi
kun meitä haukkuvat. En jaksa täällä
ma hiljaa maata maallani ja nähdä
ainaisen arjen työssä kuihtuvan
eloni kevään, sillä aikaa kuin
muu jalo nuoruus kunniaansa kokoo
Habsburgin lippuin alla. Muualla
tekoja tehdään, maineen maailma
uus elää, loistaa alppein tuolla puolen;
mun ruostuu kilpeni ja kypärini;
ei sotatorven uljas soitto, huuto
ei airueen, mi aseleikkiin kutsuu,
tunkeudu koskaan näiden vuorten lomiin;
ma kuulen täällä kansanlaulut vaan
ja karjankellot yksitoikkoiset.
ATTINGHAUS.
Sokaistu, turhan loiston huikaisema,
halveksi synnyinmaatasi! Häpeä
isäisi tapaa ikihurskasta!
Kaipaava olet kuumin kyynelvesin
sa kerran vuoriasi kotoisia,
ja sävel näiden paimenloiluin, joita
nyt ylpeästi ylenkatsot, kerran
sun iskevä on ikävään ja tuskaan,
kun maalla vierahalla soi se sulle.
Ah, valtava on vaisto isänmaan!
Maailma vieras, viekas tuo ei ole
sua varten; sydämesi harras aina
jää yksin keskell' ylvään keisarhovin.
Hyveitä muita vaatii maailma
kuin niitä, joita neuvoi laaksot nämä.
Käy, mene, myö myös vapaa sielus, ota
maas lääniks, ole ruhtinasten orja,
kun olla itse vapaa valtaherra
ja ruhtinas voit vapahalla maalla.
Ah, Uli, Uli! Omais luona pysy!
Altorfiin älä lähde! Ylen-anna
äl' isänmaasi pyhää asiaa!
Sukuni viimeinen ma olen, kuolee
nimeni, kun ma kuolen. Hautahani
kypärä tuo ja kilpi peitetään.
Täytyykö viime hetkelläin mun muistaa
sun vartovan vain sammumista silmän
käydäkses tuohon uuteen läänihoviin
ja Itävallalt' ottaaksesi vastaan
maat vapaat, jotka sain ma jumalalta?
RUDENZ.
Me vastustamme kuningasta turhaan,
maailma hälle kuuluu; tahdommeko
me yksin olla itsepäiset, estää
sen yhtymästä maitten laajain piiriin,
min ympärillemme hän vahvan veti?
Maantiet on hänen, markkinat on hänen,
on hänen oikeus-istuimet, myös muuli
Gotthardin vuorta käypä, tullin maksaa
hänelle; niinkuin verkko maansa hänen
meit' ympäröivät. Valtakuntako
meit' turvais? Voiko itse torjua
se Itävallan voimaa? Ellei Herra
meit' auta, keisari ei auta mikään.
Mitäpä maksaa keisar-sanat, koska
kaupungit, kotkan turviin paenneet,
hädässä rahan taikka sodan myödään
ja luovutetaan valtakunnalle?
Ei, eno! Viisast' on ja hyvää tällä
ajalla ankaralla eripuran
päämieheen mahtavimpaan liittyä.
Suvusta sukuun keisar-kruunu kulkee,
ne eivät usein uskollista muista,
mut lääniherraa hyvin palvella
on vastaisuuden varman kylvämistä.
ATTINGHAUS.
Niin ootko viisas? Viisaampi kuin isäs
nuo jalot, jotka verin, tavaroin
vapauden kalliin kiven eestä soti?
Luzerniin mene, tutki sieltä, kuinka
ies Itävallan maita painaa! He
tulevat lampaitamme laskemaan
ja lehmiämme, mittaamaan myös vuoret,
vapaiden metsiemme riistat jalot
omikseen ottamahan, puomipuunsa
siltaimme, porttiemme eteen lyömään,
ja puutteellamme omat maiden-ostot
ja verellämme sodat maksamaan.
Ei, veremme jos juokseva on, juoskoon
edestä meidän! Kallihimp' ei hinta
vapauden kuin on orjuuden.
RUDENZ.
Min voi
tää paimenkansa Itävaltaa vastaan!
ATTINGHAUS.
Tää paimenkansa opi tuntemaan!
Sen tunnen, johdin sodan tiellä sitä,
Faenzan luona näin sen taistelossa.
He tulkoot vaan meit' orjuuttamaan alle
ikehen, jota emme aio kantaa!
Oh, opi, minkä heimon lapsi olet!
Äl' oman arvos oikeata kultaa
turhuuteen vaihda valheloiston, kiillon!
Pää olla kansan vapahan, mi sulle
vain rakkaudest' on vakaa, uskollinen,
kerallas seisoo, kamppailee ja kuolee,
se olkoon ylpeytes, se aatelisi!
Siteesi synnynnäiset lujaan liitä
isäisi maahan, koko sielullasi
pyhässä pysy siinä kiinni sinä!
Tääll' ovat voimas vankat juuret; tuolla
vieraassa maailmassa yksin seisot
kuin ruoko, jonka joka myrsky murtaa.
Ah, tule, meitä nähnyt et sa pitkään,
koe kanssamme yks päivä, tänään älä
vain lähde Altorfiin, ei tänään, kuule!
Yks päivä vaan suo omaisillesi!
(Tarttuu hänen käteensä.)
RUDENZ.
Mennä
mun täytyy. Sanani mun sitoo.
ATTINGHAUS (heittää hänen kätensä, totisesti).
Niin,
sidottu olet onneton, et sanoin,
et valoin etkä lupauksinkaan,
sidottu olet säikehellä lemmen!
(Rudenz kääntyy pois.)
Salaile kuinka tahdot, kietoo neiti
Berta von Bruneck sua valtalinnaan
ja vetää palvelukseen keisarin.
Ritarineidin valloittaa sa tahdot
omasta maastas luopumalla. Petyt!
Sua houkutellaan morsiolla vaan,
ei suoda häntä herkkä-uskollesi.
RUDENZ.
Jo kyllin kuulin. Jääkää hyvästi!
(Menee.)
ATTINGHAUS.
Mies mieletön, ah, jää! Hän menee, menee.
Pidättää häntä, pelastaa en saata.
Niin on tuo kurja maastaan luopunut,
ja monta kurjaa saa hän seuraajata;
näin nuorison pois tempaa vieraan tenho,
väkisin vuoriemme poikki pyrkein.
Oh, hetki onneton, kun outo tuli
laaksoihin näihin tyyniin, autuaihin
ja tavat hurskaat, puhtaat turmeli!
Uus tunkee voimalla, käy vanha lepoon
ja arvokas, jo ajat toiset saapuu,
jo suku elää toisin aatteleva.
Mit' täällä teen? Jo kuopatut on kaikki
mun kumppanini elontiellä ennen.
Maan alla makaa vanha aika; hyvä
kenen ei tarvis uuden kanssa elää!
(Pois.)