(Sanoman saapuessa majuri Mikkolan ja luutnantti
Durchmannin tuhosta Alpeilla.)
Ihmisen ei jalka astu
kätköön hautakammionne,
kumpunne ei koskaan kastu
kyynelistä, kohtalonne
vyöryyn jään ja lunten hukkuu,
katoo öisten kuiluin sumuun,
vuosisadat siellä nukkuu,
häipyy vuorivirtain humuun.
Vilinässä vuorivirtain
syöksyy syvään kuilun yöhön
niinkuin lastu kevyt, irtain,
joka joutuu vetten vyöhön,
ajelehtii, hetken häilyy
ryöpyissä ja vaahtoon vajoo,
tyynnä taivas päällä päilyy,
pärskeet rannan paasiin hajoo.
Uskalsitte ylvään lennon
alttiiks antain elon urheen.
Surma särki siiven hennon,
vieri kotiin viesti murheen.
Poiss' on urhot! turhaan kysyy
miks ja missä katkes matka?
Vait on vuoret, vaiti pysyy,
kertomust' ei kenkään jatka.
Alppivirrat yksin pauhaa,
kuuluu kuilun yöstä kumu.
Sankareille laulaa rauhaa
vuorten vapaan tuulen humu,
kertoo tarun urhoin työstä,
jot' ei kuullut, nähnyt kukaan.
Kohoo maine kuilun yöstä,
kiitää kauas tuulten mukaan.