Kuin talven valtaa peljäten
aurinko hehkuu syksyinen.
Puun lehdet puhkee purppuraan
sen kera kilvan loistamaan.
Levolle illan tuuli käy.
Ei pilven varjoakaan näy,
ei liiku lehti, oksa, puu,
kirkastumistaan kirkastuu
kaupungit, kylät, metsät, maa,
kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.
Vöihinsä valo varjoton
verhonnut kaikkeuden on.
Valkeuden Herra taivaistaan
nyt saapuu maata siunaamaan.
Aurinkosaatoss' saapuu hän,
Jumala valon, elämän.
Miss' astuu, syttyy tähtivyö,
edestään väistyy kuolo, yö.
Kuin kerran aluss' aikojen
työ jatkuu jälleen luomisen.
Taas kaikuu: »Syämeen inehmon
iäinen valkeus tulkohon!»
Ja sydämiimme syttyy koi,
yön halki joka salamoi.
Heräämme valoon, elämään
kuin yötä ei ois ensinkään.
Ei hävitystä, kuolemaa; --
kaikk' ihmeellisen hohteen saa.
Kaikk' uppoo outoon valohon
kuin loistoss' syksyn auringon.