Olet kuin uni marmorin-hohtava mullen,
satu siintävä tähtien.
Minä murhe, kärsimys katkera sullen,
kato lehtien, jotka syksyn tullen
vihurin kera kuolinkarkeloon lähtien
vihannat kesä-puistomme
hävittää, kedot kukkivat autioittaa.
Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa!
Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme,
arimmat ajatuksemme tallasin lokaan,
tylyn tungin orjantappuran okaan
sydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin,
ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin,
minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan,
oman itseni kaataen ainoastaan.
Sekä sun.
Osas sittenkään ollut ei unhoitetun,
ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu.
Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu.
Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit,
lumivalkean joutsenen lailla sa sousit
Manan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uoma
elämäin oli lämmötön, lemmetön luoma.
Epätoivohon toivon muistoja toit,
epäsointuhun kauneuden sointua loit.
Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen,
säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen.