Soita, David, soita, soita,
murhetta ei henkein voita.
Henkeni, mi Herran työhön
valittiin, nyt vaipuu yöhön,
joka ympärillein lankee.
David, soita, David, soita,
mieleni on musta, ankee.
Milloinkaan ei enää koita
vapahtava päivä mulle,
muinoin Herran voidellulle.
Syvemmälle yhä vajoo
sieluni, sen siteet hajoo
pimeään, min ääret kajoo
ihmisten ei enää maita,
eessä polku outo, kaita,
min ei missään näy päätä.
Tuonen varjoa ja jäätä,
minne katseeni vain kiintyy.
Silmähän vain yksin siintyy
toivottuuden aukeet aavat.
Kirveltävät kipeet haavat,
jotka elo iski, saavat
elinvoimain lamaan, lakoon.
Kuvat hurjat kulkee, pakoon
niit' en pääse, aivoissani
suonet paisuu, veri sakoo,
kuumeisesti sydän takoo.
Pedon lailla raivoissani
koetan ma kahleitani
murtaa, mutta raivoon suotta.
Viikot vaihtuu, vuosi vuotta
seuraa, yhä kierrän samaa
kehää, joka henkein lamaa.
Harppuasi, David, soita!
Sieluni ei salamoita
enää iske, ikivarjoon
uppoo se ja unhon yöhön.
Zebaothin kruunun tarjoon
sulle, saata sit' en kantaa,
kelpaa en ma Herran työhön,
rikoin käskyänsä vastaan.
Sit' ei saata anteeks antaa
mahdit maiset, vallat taivaan,
tuomittu oon iäks vaivaan
kulkiessain elon rantaa.
Kuolemalla ainoastaan
Herran vihan sovittaa voin.
Siksi kirveltävin haavoin
kuljen, hourun yöhön vajoon.
Katselen ma aamun kajoon,
sammuu kirkas päivän kulta!
Soita, David, hetkeks sulta
lohdun saan, sa kruunun multa.
Soita, hoivaa Herran tulta,
heläjöivin hopeekielin
soita, astu nöyrin mielin
tielle, jolle Jahve johtaa
askelesi, ylläs hohtaa
iät Ylimmäisen tuli.
Sydämesi siinä suli,
taipui tahtos Herran tahtoon
niinkuin kaarna merten vahtoon!