Tulenliekki ihmisen henki on,
säde luomisen loistavan auringon.
Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen,
ajaks vaikka vangittu aineeseen.
Iät ollut, ja kestävä ikuisiin,
itu, kätketty maa-emon uumeniin,
mut päänsä nostava päivää päin,
sisar tähtien, yössä kimmeltäväin.
Veli Luojan valkean auringon,
povess' outo kaipio tutkimaton.
Alas syöstynä yöhön ja aineeseen
iät pyrkii se luomisen valkeuteen.
Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo,
sädesillat siintävät maasta se luo
avaruuksihin, tähtitarhojen taa,
koti kahleiden, harhojen sille on maa.
Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen,
ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen.
Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päin
jumaluuteen vihdoin yhtyvi näin.