Aniharvoin aurinko paistaa teille,
jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille.
Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa.
Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa
joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa,
kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa.
Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa,
ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa
tyköänsä pois arkana tahdo työntää,
erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää.
Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä,
ken tuomiota Iki-Herran ei estä.
Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan,
ken käy olemustansa uudesti luomaan.
Ilomielin ristinsä alle hän taipuu,
hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu.
Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran,
hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran.
Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa,
varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa.
Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää,
hänen henkensä Korkeuksissa vain herää.
Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä,
pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä.
Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat,
pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.