Hän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavana päivänä lupaa
muuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi. Suuret kahvikekkerit tämän
merkillisen tapahtuman kunniaksi.
Juuri kun kalastaja aikoi heittää Pinocchion paistinpannuun luolaan
kiipesi suuri koira, jonne sen oli houkutellut voimakas ja herkullinen
paistetun öljyn tuoksu.
-- Menetkö matkaasi! huusi kalastaja uhaten ja yhä vielä pitäen
kädessään jauhotettua marionettia.
Mutta koiraparka oli nälkäinen ainakin neljän edestä ja se ulisi ja
heilutti häntäänsä kuin sanoakseen:
-- Anna minulle suupalanen niin minä jätän sinut rauhaan.
-- Mene matkaasi, sanon minä! kalastaja toisti, ojentaen jo jalkansa
antaakseen hänelle potkun.
Mutta koira, joka todellakin oli nälissään, ei ollut halukas saamaan
potkuja turvalleen, vaan kääntyi vihaisesti muristen kalastajan puoleen
näyttäen hänelle hirvittäviä hampaitaan.
Samassa luolassa kuului hyvin, hyvin heikko ääni kuiskaavan:
-- Pelasta minut, Alidoro! Ellet pelasta minua, joudun paistettavaksi!
Koira tunsi heti Pinocchion äänen ja huomasi suureksi ihmeekseen äänen
kuuluvan tuosta jauhotusta esineestä, jota kalastaja piteli käsissään.
Mitä se nyt teki? Ottaen maasta vauhtia se oli yhdellä hyppäyksellä
kalastajan luona, tarttui hampaillaan varovasti jauhottuun esineeseen
ja juoksi ulos luolasta salaman nopeudella!
Kalastaja suuttui silmittömästi nähdessään kalan, jonka niin mielellään
olisi syönyt tällä tavalla puikahtavan käsistään. Hän koetti saada
kiinni koiraa, mutta jo ensi askeleella hän sai semmoisen
yskänkohtauksen, että hänen täytyi kääntyä takaisin.
Kun Alidoro oli saapunut kylään johtavalle tielle hän pysähtyi, ja
laski ystävänsä Pinocchion aivan varovaisesti maahan.
-- Oi, miten kiitollinen minä olen! marionetti sanoi.
-- Ei mitään syytä! koira vastasi. -- Olethan sinä pelastanut minut,
tämä oli vaan pieni vastapalvelus. Maailmassahan on tapana, että kaikki
koetamme auttaa toisiamme.
-- Mutta miten ihmeessä sinä satuit tulemaan luolaan?
-- Minä makasin puolikuolleena rannalla ja sinne toi tuuli muassaan
heikon paistetun öljyn hajun. Tuo haju ärsytti ruokahaluani ja minä
lähdin sitä kohti. Jos olisin tullut vähän myöhemmin...
-- Älä puhu siitä! Pinocchio huudahti, vapisten vieläkin pelästyksestä.
-- Älä puhu siitä! Jos olisit tullut minuuttiakaan myöhemmin, niin
olisin näihin aikoihin sekä paistettu että syöty. Huh! minua värisyttää
jo pelkkä ajatuskin.
Alidoro ojensi nauraen käpälänsä marionetille, joka pusersi sitä
voimakkaasti hartaan ystävyyden osoitukseksi ja niin he erosivat.
Koira palasi kotiinsa ja Pinocchio lähti yksinään kulkemaan lähellä
olevaa mökkiä kohti. Mökin oven edessä istui ukko auringon paisteessa
lämmitellen. Pinocchio kysyi tältä:
-- Sanopa minulle kunnon mies, tiedättekö mitään eräästä
Eugen-nimisestä poikaparasta, joka sai haavan päähänsä?
-- Tiedän kyllä, saman pojan kantoivat kalastajat tupaani ja nyt...
-- Nyt hän on kuollut! Pinocchio keskeytti hänet hyvin suruissaan.
-- Ei, hän elää ja on jo palannut omaistensa luo.
-- Todellako? Todellako? marionetti huudahti hypähtäen korkealle
ilosta. -- Haava ei siis ollutkaan vaarallinen?
-- Se olisi voinut olla hyvinkin vaarallinen, jopa kuolettavakin, ukko
vastasi, -- sillä he olivat heittäneet paksun, nidotun kirjan hänen
päätään kohti.
-- Kuka sen heitti?
-- Eräs hänen koulutoverinsa, Pinocchio-niminen...
-- Mikä tämä Pinocchio on? marionetti kysyi, tekeytyen tietämättömäksi.
-- Sanovat hänen olevan pahankurisen, maankuljeksijan, aika heittiön.
-- Se on panettelua! Paljasta panettelua!
-- Tunnetko sinä sitten sen Pinocchion?
-- Ulkonäöltä! Pinocchio vastasi.
-- Ja mitä sinä sanot hänestä? kysyi ukko.
-- Minusta hän näyttää olevan oikein hyvä poika, lukuhaluinen,
tottelevainen, kiintynyt isäänsä ja kaikkiin omaisiinsa...
Marionetin lasketellessa näitä valheita, hän tunsi miten hänen nenänsä
alkoi kasvaa, niin että se kohta oli pidentynyt korttelin verran.
Pelästyksissään hän alkoi huutaa:
-- Älkää uskoko, hyvä mies, siihen mitä puhuin äsken. Minä tunnen
Pinocchion hyvin ja voin omasta puolestani vakuuttaa teille, että hän
on todellakin pahankurinen, tottelematon ja kunnoton poika, joka sen
sijaan että menisi kouluun, kulkee toveriensa kanssa vallattomuuksia
harjoittamassa.
Tuskin hän oli tämän saanut sanotuksi, kun hän jo tunsi nenänsä
kutistuvan entiseen luonnolliseen kokoonsa.
-- Mutta mistä olet tullut noin valkoiseksi, kiireestä kantapäähän?
ukko kysyi äkkiä.
-- Sen kyllä sanon... huomaamattani nojauduin vasta maalattuun seinään,
marionetti vastasi häveten kertoa, että hänet oli jauhotettu kuin kala
pannussa paistettavaksi.
-- Ja minne on joutunut takkisi, housusi ja lakkisi?
-- Tapasin rosvoja, jotka ryöstivät ne minulta. Sanokaa, hyvä ukkoseni,
eikö teillä sattumalta olisi antaa minulle vanhoja vaatteita, sen
verran, että pääsen kotiin?
-- Poikaseni, minulla ei ole muuta kuin pieni säkin pahanen, jossa
säilytän sipulini. Jos sen tahdot, niin ota pois! Se on tässä.
Pinocchio ei antanut tätä sanoa toista kertaa, hän otti tyhjän
sipulisäkin, leikkasi saksilla pienen reiän pohjaan ja kaksi kumpaankin
sivuun ja pujotti sen sitten päälleen kuin paidan. Ja tässä kepeässä
puvussa hän sitten lähti kylään. Mutta kulkiessaan hän alkoi tulla
levottomaksi, sen jo huomasi siitäkin että hän aina astuttuaan askeleen
eteenpäin, heti otti toisen taaksepäin puhellen itsekseen:
-- Miten tohdin näyttäytyä hyvälle haltijattarelleni? Mitä hän
sanookaan minut nähdessään? Voiko hän antaa anteeksi tämänkin
tottelemattomuuteni? Lyönpä vetoa, ettei hän tällä kertaa anna
anteeksi! Voi, totisesti hän ei anna anteeksi! Ja se on oikein minulle,
sillä minä olen pojan vetelys, joka aina lupaan parantaa itseni, mutta
en milloinkaan pidä sanaani.
Saapuessaan kylään oli jo pimeä yö; mutta kun ilma oli ruma ja sade
valui virtanaan hän meni suoraa päätä haltijattaren asunnolle, päättäen
varmasti koputtaa porttia, siksi kunnes se avattaisiin.
Mutta sinne tullessaan, hän tunsi kadottaneensa rohkeutensa ja sen
sijaan että olisi koputtanut hän kääntyi ja juoksi ainakin
kaksikymmentä askelta takaisinpäin. Hän palasi taas takaisin portille,
mutta ei tohtinut koputtaa, hän lähestyi kolmannen kerran -- ei
koputusta, vasta neljännellä kerralla hän tarttui vapisevin käsin
portin rautaiseen kolkuttimeen ja naputti aivan hiljaa sillä.
Hän odotti odottamistaan. Puolen tunnin kuluttua vihdoinkin yläkerran
ikkuna avautui (talo oli nelikerroksinen) ja Pinocchio näki lihavan
etananeitosen katselevan sieltä ulos palava kynttilä pään päällä. Etana
kysyi:
-- Kuka siellä tähän aikaan!
-- Onko haltijatar kotona? marionetti kysyi.
-- Haltijatar nukkuu, eikä tahdo tulla herätetyksi, mutta kuka sinä
olet?
-- Minä olen minä!
-- Mikä minä?
-- Pinocchio.
-- Mikä Pinocchio?
-- Marionetti, joka asuu haltijattaren luona.
-- Aha, jo ymmärrän, etana vastasi, -- odota siellä, minä tulen heti
avaamaan portin sinulle.
-- Joudu hyvä etana, olen paleltua kuoliaaksi.
-- Poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan
kiirettä.
Kului tunti ja kaksikin, mutta porttia ei aukaistu. Pinocchio, joka
värisi kylmästä ja pelosta ja oli läpimärkä sateesta, rohkaisi
vihdoinkin mielensä ja koputti vielä kerran, mutta entistä kovemmin.
Tällä toisella koputuksella ikkuna avautui kolmannessa kerroksessa ja
sama etana tirkisti ulos.
-- Hyvä, kaunis etanaiseni, huusi Pinocchio alhaalta kadulta, -- nyt
olen jo odottanut kaksi tuntia. Ja kaksi tuntia tämmöisenä rajuilman
yönä on pitempää, kuin kaksi vuotta. Joudu, armahda minua!
-- Poikaseni, vastasi tämä rauhallinen ja hidas elukka ylhäältä
ikkunasta, -- poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole
milloinkaan kiirettä.
Ja ikkuna sulkeutui taas.
Vähän ajan päästä kello löi kaksitoista yöllä: sitten löi se yksi, se
löi kaksi, mutta portti yhä vaan pysyi suljettuna. Silloin loppui
Pinocchion kärsivällisyys. Vihapäissään hän tarttui portin kolkuttimeen
koputtaakseen niin kovaa, että koko talo siitä kajahtaisi, mutta siinä
samassa muuttui kolkutin eläväksi ankeriaaksi, joka luiskahti hänen
käsistään ja katosi vesiojaan, joka virtasi pitkin katua.
-- Vai niin! Pinocchio huusi, yhä enempi vihansa sokaisemana. -- Jos
portinkolkutin häviää, niin voihan koputtaa jalkavoimalla.
Hän astui askeleen taaksepäin ja suuntasi aika potkun porttia vasten.
Hän teki sen niin kiivaasti, että puoli jalkaterää upposi puun sisään
ja turhaa oli koettaa saada sitä pois. Jalka oli sinne sisään painunut
kuin kiinni taottu naula.
Ajatelkaa Pinocchio parkaa! Hänen täytyi siinä viettää yönsä, toinen
jalkansa maassa ja toinen ilmassa.
Aamulla päivän koittaessa avautui portti vihdoinkin. Tämä erinomainen
etanaelukka oli tarvinnut ainoastaan yhdeksän tuntia kulkeakseen
neljännestä kerroksesta alas kadulle. Todellakin se oli nopeaa kulkua!
-- Miksi makaat siinä toinen jalka oveen likistettynä? hän kysyi
nauraen marionetilta.
-- Minulle on tapahtunut onnettomuus. Koetapas, pieni soma etanani, jos
onnistuisit saamaan jalkani irti.
-- Poikaseni, siihen tarvitaan nikkarin apua, minä en ole milloinkaan
ollut nikkarin opissa.
-- Puhukaa haltijattarelle minun puolestani!
-- Haltijatar nukkuu, eikä häntä saa häiritä.
-- Mutta miten minä jaksan tässä olla koko päivän porttiin naulittuna?
-- Huvittele itseäsi laskemalla muurahaisia, jotka kulkevat tiellä!
-- Hanki minulle edes jotain syötävää, minä aivan menehdyn!
-- Heti! etana vastasi.
Ja kolmen ja puolen tunnin kuluttua se viimeinkin palasi, hopeainen
tarjotin pään päällä. Tarjottimella oli leipä, paistettu kananpoika ja
neljä kypsää aprikoosia.
-- Tässä on aamiainen, jonka haltijatar lähetti teille! etana sanoi.
Nähdessään nämä kaikki Jumalan lahjat marionetti tunsi itsensä aivan
tyytyväiseksi. Mutta kyllä hän pettyi surkeasti, sillä ruvetessaan
syömään hän huomasi, että leipä oli kipsiä, kananpojat pahvia ja nuo
neljä aprikoosia alabasteria, mutta kaikki niin maalatut, että
näyttivät luonnollisilta.
Hän tahtoi itkeä, tahtoi heittäytyä epätoivonsa valtaan, hän aikoi
viskata tarjottimen herkkuineen menemään, mutta sen sijaan kaatuikin
pyörtyneenä maahan, liekö syynä siihen ollut syvä suru vai typösen
tyhjä vatsa.
Kun hän heräsi, hän makasi mukavasti sohvalla ja haltijatar istui hänen
vieressään.
-- Vielä tälläkin kertaa annan sinulle anteeksi, haltijatar sanoi,
mutta voi sinua, jos vielä kerran olet tottelematon!
Pinocchio lupasi ja vakuutti lukevansa ahkerasti ja käyttäytyvänsä
kiltisti. Ja hän pitikin sanansa vuoden loppuun saakka. Ja
vuositutkinnossa hänellä oli kunnia olla luokan ensimmäinen ja
muutenkin arvosteltiin hänen käytöstään niin kiitettäväksi ja hyväksi,
että haltijatar oli oikein tyytyväinen ja sanoi:
-- Huomenna täytetään viimeinkin sinun toiveesi.
-- Mikä toiveeni?
-- Huomenna lakkaat olemasta marionetti ja muutut oikeaksi pojaksi.
Se, joka ei itse ollut näkemässä Pinocchion iloa hänen kuullessaan
tämän toivotun uutisen, ei voi myöskään sitä kuvailla. Kaikki hänen
koulutoverinsa ja ystävänsä olivat kutsutut seuraavana päivänä
kahvikekkereihin haltijattaren kotiin viettämään suurta tapahtumaa.
Haltijatar oli tilannut kaksisataa kuppia kahvia ja oli antanut
valmistaa neljäsataa vehnäsvoileipää, joissa oli voita molemmin puolin.
Päivästä tulisi oikein ilon ja riemun juhla, mutta...
Onnettomuudeksi marionettien elämässä on aina eräs mutta, joka pilaa
kaikki asiat.