Pinocchio menee koulutoveriensa kanssa meren rannalle katsomaan
hirvittävää haikalaa.
Seuraavana päivänä Pinocchio meni kansakouluun. Koettakaapas kuvitella
näiden poikavekkulien hämmästystä, kun näkivät marionetin astuvan
kouluun! He rähähtivät nauruun, josta ei tahtonut loppua tulla. He
koettivat kilvan tehdä hänelle jos jonkinlaista kiusaa, joku nykäisi
hatun hänen kädestään, toinen veti häntä takin liepeestä, kolmas koetti
piirtää musteella viikset hänen nenänsä alle, vieläpä neljäs koetti
sitoa langat hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, pakottaakseen hänet
tanssimaan.
Alussa ei Pinocchio ollut tietävinään mistään, antoi heidän hommata,
mutta viimein loppui hänen kärsivällisyytensä ja kääntyen niiden
puoleen, jotka pahiten häntä kiusasivat ja härnäsivät, hän sanoi hyvin
varmalla äänellä:
-- Kuulkaa pojat, en ole tullut tänne teidän pilkattavaksenne. Minä
annan muiden olla rauhassa ja tahdon itsekin olla.
-- Oikein sanottu, marionetti! Sinä puhut kuin kirjasta, huusivat
pojanlurjukset, pakahtumaisillaan nauruun, ja yksi heistä, kaikista
nenäkkäin, ojensi juuri kätensä tarttuakseen Pinocchion nenään.
Mutta sitä hän ei ennättänyt tehdä, sillä Pinocchio oli ojentanut
jalkansa pöydän alle ja potkaissut häntä nilkkaan.
-- Voi, voi, miten kovat jalat! poika huusi, hieroen marionetin potkun
synnyttämää mustelmaa.
-- Entäs kyynärpäät sitten... vielä kovemmat kuin jalat! toinen sanoi,
joka oli kyynärpäästä saanut sysäyksen vatsaansa jonkun kepposensa
takia.
Mutta sillä potkulla ja kyynärpääniskulla marionetti oli saavuttanut
kaikkien koulupoikien suosion ja kunnioituksen. Kaikki koettivat nyt
häntä hyvitellä ja olla hänelle mieliksi.
Mutta opettaja oli tyytyväinen häneen, sillä Pinocchio oli lahjakas,
tarkkaavainen ja ahkera, aina saapui ensimmäisenä kouluun ja viimeisenä
sieltä lähti, kun koulu loppui.
Ainoa vika oli se, että hänellä oli liian paljon tovereita, joiden
joukossa oli monta vetelystä, joita koulunkäynti ei kiinnostanut.
Opettaja varoitti häntä joka päivä ja hyvä haltijatarkin toisti kerran
toisensa perästä:
-- Ole varuillasi Pinocchio! Nämä sinun koulutoverisi voivat ennemmin
tai myöhemmin tappaa sinun lukuhalusi ja kuka tietää mihin suureen
onnettomuuteen he vielä sinut saattavat.
-- Ei ole pelkoa! Pinocchio vastasi olkapäitään kohautellen ja
sormellaan osoittaen otsaansa ikään kuin sanoakseen: "Täällä sitä vasta
ymmärrystä on!"
Sattui sitten eräänä kauniina päivänä että kulkiessaan kouluun, hän
tapasi joukon näitä hyviä ystäviään, jotka tulivat häntä vastaan
sanoen:
-- Oletko kuullut suurta uutista!
-- En.
-- Tänne lähimpään merenlahteen on tullut vuoren kokoinen haikala.
-- Todellako? Olisikohan se se haikala, joka nähtiin samoihin aikoihin,
kun isäparkani hukkui?
-- Me lähdemme rannalle sitä katsomaan. Tule sinäkin mukaan!
-- En tule. Minä menen kouluun.
-- Mitä sinä koulusta välität. Sinne ehdimme huomennakin. Olkoon yksi
tunti enemmän tai vähemmän, yhtä suuria aaseja kuitenkin olemme.
-- Mutta mitä sanoo opettaja.
-- Anna hänen paukuttaa. Hänelle on maksettu, että pöpöttäisi aamusta
iltaan.
-- Mutta minun äitini?
-- Äidit eivät tiedä milloinkaan mistään mitään, nuo lurjukset
vastasivat.
-- Tiedättekö mitä minä teen? Pinocchio sanoi. -- Haikalan tahdon
nähdä, siihen on minulla omat syyni, mutta minä menen katsomaan sitä
vasta koulun loputtua.
-- Voi tyhmeliiniä! joku lurjuksista huudahti. -- Uskotko sinä, että
tuo mahtava kala jää sinne odottamaan sinun tuloasi? Kun se ikävystyy,
se kääntyy toiselle kyljelleen ja silloin se on mennyt matkoihinsa.
-- Pitkältikö on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi.
-- Tunnissa ennätämme edestakaisin.
-- Tulkaa sitten! Kuka pikemmin ennättää! Pinocchio huusi.
Näin oli lähtömerkki annettu ja poikajoukko alkoi juosta yli peltojen,
kirjat ja vihot kainalossa ja Pinocchio oli aina muita edellä, hänellä
oli kuin siivet jalkojen alla.
Aina vähän päästä hän kääntyi tovereihinsa päin ja pilkkasi heitä, kun
he jäivät jälkeen, eikä hän tuntenut yhtään sääliä nähdessään heidän
ähkien ja puhkuen ja kaikin voimin ponnistelevan eteenpäin tomuisina ja
kieli suusta ulkona. Poikaparka ei aavistanut sillä hetkellä mitä
kauhuja ja onnettomuuksia kohti hän kulki.