— Koira on uskollinen.
— _Der Hund treu ist_.
— Ehei, rakas Silla, _treu ist_, puh, se on suuri virhe. Jos minä
sanon _dass der Napoleon ein treuer Hund ist_, niin se on aivan oikein
kieliopillisestikin. Hän tahtoo Reinin, _der Kerl!_ Onko teillä tulta?
— Kyllä, mutta antakaa politiikan olla rauhassa.
— Oo, vastasi Steinegge kurottaen kaulaansa ja ojentaen leukaansa
ulottuakseen panemaan sikarinsa Sillan ojentaman tulitikun lähelle,
— ooh... Hän veti viisi, kuusi kiireistä savua. — En puhunut teistä
italialaisista, sanoi hän, — _Der Hund ist treu_.
Silla otti kynän ja kirjoitti.
He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen, rehellisen, jykevän
mäntypöydän ääressä, jossa ei ollut liinaa eikä kiiltoa. Steineggellä
oli edessään resuinen, kulunut, vanha kielioppi, täynnä töherryksiä ja
kömpelöitä piirustuksia. Sillalla oli mustepullo ja paperiarkkeja.
— Mitä pidätte tästä kieliopista? kysyi jälkimmäinen kirjoittaen.
Steinegge käänteli ja selaili kirjaa kujeellinen hymy huulillaan?
— En tiedä, sanoi hän, — voinko kysyä paljonko se maksaa.
— Neljäkymmentä viisi centesimoa.
— Ah, neljäkymmentäviisi centesimoa, yhtä paljon kuin viisi sikaria.
Paljon. Minulle se riittäisi kymmeneksi päiväksi. Härkä on sairas,
rakas ystävä.
— _Der Ochs ist krank_. Kymmenen päivää?
— Hyvä, kirjoittakaa. Kymmenen päivää. Minä en polta, minä oikeastaan
tuuletan silloin tällöin aivojani nenäni kautta.
Steinegge nauroi iloisesti.
— Minun tyttäreni luulee, jatkoi hän puoliääneen, — että minä poltan
kaksi sikaria päivässä... Ooh, uh, sehän olisi hulluutta. Minä kerään
rahaa viidessä kuukaudessa kaksikymmentä liiraa! Se on jo jotakin. Vai
mitä? Ei hullumpaa. Oletteko jo kirjoittanut? Aasi.. aasi.. aasi...
Missä tuo aasi nyt on? Aasi on laiha.
— _Der Esel ist mager_.
— Kirjoittakaa. Tämä on viimeinen lause, se on syvämietteinen. No niin,
minä tahdon antaa pienen lahjan...
Steinegge osoitti peukalollaan ovea takanaan.
-— Teidän pitää neuvoa minua. Te olette hyvin hieno nuori mies.
Silla hymyili. Koko hänen hienoutensa loisti yhdessä ainoassa
kravattineulassa; se oli suuri helmi Hollannin ruusukivien ympäröimänä
ja hopeaan juotettuna, muisto hänen äidiltään. Hän käytti aina
tummia hansikkaita, tummia kravatteja ja tummia pukuja. Mutta hänen
olemuksensa teki hienon vaikutuksen ja tusinapuvutkin näyttivät
hänen yllään ylhäisiltä. Mutta itse asiassa hänen hihansa kiilsivät
kyynärpäistä alaspäin aika lailla, ja takin kauluksessa näkyi eräitä
värivivahduksia, jotka eivät ollenkaan olleet hienouden vaatimat.
— Katsokaa, sanoi hän työntäen Steineggen eteen kirjoittamansa paperin.
— Pyydän anteeksi, olen sokea kuin jokin kreivi Rechberg, sanoi
Steinegge vetäen esiin silmälasikotelonsa ja naurahtaen. Hän sammutti
sikarinsa, pani lasit nenälleen ja luki kulmakarvat kohollaan ja suu
auki kuin olisi koettanut katsoa itseään laseista.
Silla tarttui kielioppiin, jonka oli löytänyt eräästä vanhojen kirjojen
kaupasta tuomiokirkon lähellä. Silminnähtävästi se oli Itävallan
ajoilta kuulunut jollekin iloiselle koulupojalle, joka oli töhrinyt sen
täyteen nimiä, vuosilukuja ja kirjoittanut verbien taivutusten ylitse:
Su nell'irto, ineroscioso Alemanno,
Su, Lombardi...
[Ylös takkuista, kiusallista saksalaista vastaan,
Ylös lombardialaiset...]
Hetken äänettömyyden päästä ovi, jota Steinegge oli osoittanut, avautui
hiljalleen. Silla nousi. Hänen tuolinsa kolisi ja ovi sulkeutui
uudelleen.
— Aivan oikein, rakas ystävä, sanoi Steinegge pannen vihon takaisin
paikalleen. — Te kirjoitatte paremmin kuin minä saksalaisia kirjaimia.
Ei uskoisikaan, kuinka kuokka ja lapio ovat pilanneet käteni,
tiedättehän, Sveitsissä.
Steinegge pani silmälasit takaisin koteloon, järjesteli kravattiaan ja
nousi.
— Rakas opettajani, sanoi Silla. — Tämä on kahdestoista tuntimme.
— Entä sitten?
Silla veti lompakostaan käärön.
— Oo, huudahti Steinegge kääntäen hänelle selkänsä ja juosten ympäri
huonetta kädet levällään ja pää kumarruksissa. — _Das nehme ich nicht,
das nehme ich nicht!_ En tahdo, en tahdo!
— Mutta kuinka? Ettekö muista sopimustamme?
— Oo, rakas ystävä, olisin suorastaan kurja, jos ottaisin rahojanne.
Tahdon kutsua tyttäreni.
— Seis! Jollette ota, niin emme tule näkemään toisiamme enää koskaan.
— Antakaa, antakaa sitten nuo kirotut rahanne! Te ette tahdo
vastaanottaa vanhalta ystävä-paraltanne pientä palvelusta.
— En, en tahdo, olen ylpeä; minulla on rautainen sydän.
— Oo, teillä on kultaakin parempi sydän niinkuin minullakin. Tiedän,
että pidätte minusta; otan siis. Mutta minkä tähden opettelette
oikeastaan saksaa?
— Ymmärtääkseni teitä, kun puhutte italiaa.
Steinegge loukkaantui hiukan.
— Eikö mitä, sanoin vain kujeillani, sanoi Silla tarttuen häntä
ystävällisesti käsivarteen. — Opettelen sitä ymmärtääkseni Goethea ja
erästä... meikäläistä kirjailijaa, mutta enemmän ehkä Goethen vuoksi.
Enkö jo sanonutkin teille sitä.
— Se on totta, mutta minä pelkäsin nyt erästä toista asiaa. Tiedättekö,
minun tyttäreni on rikas ja ansaitsee rahaa tunneillaan. Kreivi
lähettää minulle yhtä mittaa saksalaisia kirjoituksia käännettäviksi
ranskaksi sekä sata liiraa kuussa. Sata liiraa, hehei! Näettehän, että
olen rikas.
— Entäpä minä sitten?
— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge kumartaen, — uskon kyllä, uskon
kyllä, te myöskin.
Steineggein asunnossa ei kuitenkaan rikkauden loiste häikäissyt.
Herrat olivat matalasta kulmahuoneessa aivan katon rajassa. Siihen
kuului kaksi rautaristikon ympäröimän ulkoparveketta, toinen etelään,
toinen itään päin, seinillä oli vaaleansiniset, tummajuovaiset
paperit, katto oli maalattu taivaansiniseksi, siellä täällä jokin
valkea pilvi. Silaamaton rautasänky kiiltävine messinkinuppineen ja
kukitettuine karttuunipeitteineen seisoi läntisellä seinällä ja sen
yläpuolella pienoinen taulu: vaalea hiuskiehkura valkealla atlassilla
mustien ebenpuupuitteiden sisällä. Ulko-oven ja Edithin huoneen oven
välissä oli uuni harmaasta kivestä, ja se kantoi sirosti reunustallaan
kahta petroolilamppua ja näiden välissä sinivuokkokimppua lasissa.
Uunia vastapäätä, jykevän lipaston harmahtavalla marmorilla, tuoksui
muutama calicanthus, hempeänä kuin sairaan runoilijan surumieliset
unelmat. Itäisen parvekkeen ja Edithin oven välillä kohosi kapea,
kolmikerroksinen hylly täpötäynnä kirjoja, ja sen yläpuolella oli
Friedrich Schillerin pieni rintakuva. Valkea mäntypöytä keskellä
huonetta häpesi sinisen ja mustankirjavaa liinaansa, sen rikkauden ja
ylhäisyyden vaippaa, peittääkseen sen alle jalkansa.
Molempien parvekkeiden kautta tulvi aina huoneen perimmäiseen nurkkaan
huhtikuun virkistävä aurinko, lähettäen kirkkaalta taivaalta sinertäviä
välkkeitä pöydän hajanaisiin kukkiin ja lämpimän heijastuksen
kattoon vastapäätä seisovista, päivän paahtamista taloista. Vaikkei
olisikaan nähnyt noiden parvekkeiden puitteissa ihanaa taulua laajoine
taivaankansineen ja myllertävine kattomerineen, jota halkoivat suurten
katujen railot, kokoonpantuina varjoista ja valkeista muureista,
törröttävistä savupiipuista ja kattoikkunoista, ja vaikkakaan ei olisi
nähnyt parvekkeiden juurella Naviglion [kiertävä kanava Milanossa]
mustaa kiemuraa ja samansuuntaisen kadun pitkää juovaa, jolla
ihmismuurahaisia vilisi pitkänä, hitaana jonona, niin olisi kuitenkin
aina ollut tunne tuon huoneen mittaamattomasta korkeudesta, missä se
kylpi valossa ja ilmassa ja alhaalta kohoavien äänien tuhahdetussa
huminassa kuin yhdessä ainoassa, yhtämittaisessa aallossa.
— Pyydän teitä, sanoi Steinegge ottaen mustepullon ja paperiarkit
pöydältä ja pannen ne hyllylle, — auttakaa minua panemaan pöytäliina
paikalleen. Tyttäreni pitää paljon tästä.
He ottivat mustan- ja sinisenkirjavan liinan ja levittivät sen
pöydälle. Huone sai rauhallisen ja tyytyväisen leiman, joka kuvastui
vanhan ystävämmekin kasvoilla.
— Kiitos, sanoi hän. — Paljon kiitoksia. Ah, te ette voi arvata kuinka
suurella ilolla minä hommailen tällaista. Ette käsitä mitä tunnen
koskettaessani vain yhtä näistä tuoleista. Siitä on jo seitsemäntoista
vuotta, kun kosketin omaa tuoliani. Ymmärrättekö, seitsemäntoista
vuotta! Tämä puu tuntuu niin suloiselta! Kiitän Jumalaa, rakas
ystäväni. Te olette nuori, te ette ajattele tuota vanhaa herraa;
minäkin mietin ensin pitkän aikaa, mutta nyt kiitän!... Kuulkaa.
Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet luokseen. Hänen
silmänsä välähtelivät ryppyisien silmäkulmien alla ja yksi ainoa suuri
liekki loimusi hänen kaulallaan ja kasvoillaan.
— Minä kiitän... kertasi hän tukahtuneella äänellä ja ojensi
äänettömänä oikean etusormensa ensin pientä hiuskiehkura-taulua kohti,
sitten Edithin huoneeseen päin. Lopuksi hän kohotti sen ylös kattoa
kohti.
— Jumala on olemassa, sanoi hän. — Ennen muinoin uskoin, että tuolla
pilvien yläpuolella on jonkinlainen Preussin kuningas.
Steinegge pudisti rajusti nyrkkiään etusormi yhä suorana.
— On, no, uskokaa minua, lisäsi hän.
— Niin olen aina uskonut, rakas Steinegge, vastasi Silla. — Hukassa
olisin ollut, ellen olisi uskonut.
— Jos te tietäisitte, sanoi Steinegge, — kuinka tyytyväinen olen!
Väliin minua peloittaa, koska olen liian onnellinen enkä ansaitse sitä,
oh en! Mutta sitten lohdutan itseäni, sillä kaikki ansio on tyttäreni.
Ah, tyttäreni, rakas ystävä!
Steinegge risti kätensä.
— En voi sanoa mitä tyttäreni on, sanoi hän, — se liikuttaa liiaksi
sydäntäni.
— Uskon sen, sanoi Silla puristaen lujasti hänen kättään. — Tunnen
hänet.
— Ei, ei, te ette tunne häntä ollenkaan. Täytyisi kuulla, kuinka
hän puhuu minulle näistä asioista, joista papit puhuvat. Ajatelkaa,
pappien saarnat ovat huonoja positiiveja ja Edithin puheet ovat kuin
nuoruudenunelmien musiikki. Me menemme väliin kirkkoon, mutta emme
puhu koskaan papeista. Ja kuinka hän ymmärtää hyvin taidetta! Minä
alan käsittää taidetta, ennen en ymmärtänyt siitä niin mitään. Menimme
eilen... kuinka sanotaankaan! Brera, Breraan. Ajatelkaa, että teidän
pitäisi nyt avata jokin saksalainen kirja, suuri Goethen teos, niin
ymmärtäisitte kahdeksan, kymmenen sanaa sivulta. Tämä antaisi teille
oudon tunnelman ja panisi sydämenne lyömään nähdessänne nämä kahdeksan
tai kymmenen valoa pimeässä, ja te miettisitte mielessänne, mitä Goethe
voikaan sanoa tuolla sivulla. Sellainen tunnelma oli minulla eilen, kun
Edithiä kuunnellessani aloin ymmärtää hiukan tauluja. Ja kirjallisuutta
sitten, rakas ystävä! Tuo Klopstock! Tuo Novalis! Tuo Schiller! Mutta,
hän ei milloinkaan puhuisi teille näin, älkää uskokokaan! Hyvä!
Niin ratsumestari kuin olikin, Steineggen silmät täyttyivät kyyneleillä
ja hänen äänensä kävi matalaksi ja värähteleväksi.
— Meillä käy palvelijatar muutaman tunnin päivässä. Muuten Edith tekee
kaikki itse, niin luonnollisesti, niin iloisesti kuin joku toinen menee
kävelylle. Minä olen vanha herkkusuu ja laiskuri, juon mielelläni
aamukahvin vuoteessa. Mutta vakuutan teille, etten herkuttele kahvin
vuoksi, vaan nähdäkseni tyttäreni astuvan sisään ja kuullakseni hänen
sanovan minulle saksaksi: — Hyvää huomenta, isä. Joka aamu tuntuu
minusta kuin löytäisin hänet kahdentoista vuoden perästä. Hän tuo
minulle kahvin, puhdistaa vaatteeni, jopa korjaileekin niitä joskus.
Sillävälin juttelemme omasta maastamme ja niin monista, kaukaisista
asioista, mutta myöskin hiukan tulevaisuudesta. Edith antaa kolme
tuntia melkein joka päivä. Kahdelle rouvalle, rouva Pedulli Ripa ja
rouva Serpi, hienoja rouvia, ah! — Steinegge veti silmänsä levälleen
ja kohotti kätensä. Nämä rouvat ovat suorastaan rakastuneet häneen ja
heidän tyttärensä vieläkin enemmän; monta kertaa he olisivat tahtoneet
lähettää hänet kotiin vaunuillaan, mutta hän ei ole koskaan suostunut,
sillä hän tietää, etten minä nousisi vaunuihin.
— Te? sanoi Silla. — Mitä se tähän kuuluu?
— Kyllä maar, sillä minä odotan ulkona kadulla koko ajan.
— Ja miks'ette tahdo nousta vaunuihin?
— Se ei olisi sopivaa, rakas ystävä. Ja niin on tyttäreni aina tullut
minun mukanani, tuulipa tai satoi. Tunnen itseni silloin ylpeäksi ja
nautin, että tyttäreni tullessaan ulos noiden rouvien luota, ei ole
enää opettajatar. He ovat pyytäneet hänet päivällisille, jopa olisivat
vieneet teatteriinkin, mutta hän ei ole koskaan mennyt pitääkseen vain
seuraa minulle; ei koskaan!
Yksin hänen hiuksensakin kiilsivät hänen sanoessaan: ei koskaan, ja
nenä oli kurtussa aina juuria myöten.
— Tiedättekö mitä teemme illalla? Ensin Edith tekee työtä, ja minä
teen ranskankielisen yhteenvedon Gneististä herra kreiville. Sen
jälkeen Edith lukee minulle Schilleriä, Uhlandia tai lausuu minulle
nykyaikaisia runoja, joita en tunne, niinkuin Freiligrathia, Geibelia
ja...
— Heineä.
— Ei, minun tyttäreni ei lue Heinrich Heineä. Minä tunsin sen miehen
Pariisissa. Hän ei ole mikään oikea saksalainen. Jos tulisitte joskus
illalla, niin kääntäisin teille näitä runoja ja tarjoaisin kupin teetä,
sillä Edith keittää minulle joka ilta teetä.
— Te, sanoi Silla hymyillen, — te juotte teetä!
Steinegge alkoi nauraa äänettömästi väännellen itseään ja huitoen
käsiään.
— Aa, te olette pahanilkinen mies. Ymmärrän, ymmärrän. Se on niinkuin
_der König in Thule_, tiedättehän: Thulen kuningas, rupeaisi juomaan
terveysteetä, eikö totta? Minä juon nykyään kaksi lasia illalliseksi,
en muuta.
— Tyttärennekö haluaa sitä?
— Ei, ei, minä itse tahdon niin. Tyttäreni pyysi minun juomaan viiniä
illalla, ja pyytää vielä nytkin, mutta minä näin kerran hänen sydämensä
hänen silmissään ja juon teetä, rakas ystäväni...
— Kadehdin teitä! sanoi Silla tarttuen hattuunsa lähteäkseen. Steinegge
pidätti häntä.
— Odottakaa, tulkaapa kävelylle meidän kanssamme.
Silla epäröi vastata.
— Tulkaa, tulkaa!
Steinegge meni koputtamaan Edithin ovelle pyytäen häntä tulemaan ulos
hetkeksi.
Edith tuli heti ja ojensi ystävällisesti kätensä Sillalle.
— Hyvää päivää, sanoi hän. — Sepä oli pitkä tunti!
Hän oli ihastuttava yksinkertaisessa, mustassa puvussaan,
sinivuokkokimppu vyössä, rinnallaan onyksiin ja kultaan juotettu
medaljonki ja kapea, valkea kaularöyhelö, joka kuvasti hänen kaulansa
läpikuultavaa ja pehmoista valkeutta. Runsaat palmikot oli kammattu
niskaan. Hänen hempeissä, kevyesti vaaleanpunaisissa kasvoissaan
huomasi vain suun ja silmien ilmeessä luonteen lujuuden. Kummallista,
kuinka nuo silmät voivat kuvata todellista elämänymmärtämystä ja
samalla suurta hyvyyttä. Hänen laskiessaan leikkiä ja hymyillessään
niihin ilmaantui surumielisen lempeä väri, aivankuin joku toinen hänen
henkeensä yhtynyt haikeamielinen olento olisi hiukan iloinnut hänen
ilostaan.
Hän ja Silla puhuivat toisilleen jonkinlaisella ystävällisellä
tuttavallisuudella, jossa tarkempi huomioiden tekijä olisi heti
keksinyt silminnähtävää pidättyväisyyttä, niinkuin kaksi ihmistä,
joita samalla yhdistää ja erottaa molemminpuolinen kunnioitus, jotka
tutkistelevat, miten olla koskettamatta toisiinsa, sitäkin enemmän,
mitä lähempänä kulkevat. Etenkin Sillan käytös ilmaisi tätä usein
liiallista varovaisuutta, tätä huolenpitoa itsensä pidättämisestä.
Edith sitävastoin oli luonnollisempi ja tasaisempi, hänen tapansa oli
ylimalkaan myötäsyntyisen hillitty ja rauhallinen. He tunsivat toisensa
jo kauemmin kuin kuusi kuukautta, tapasivat toisensa usein, ei kylmissä
seurustelusalongeissa, vaan lämpimän kotielämän tuttavallisuudessa,
ja heitä yhdisti molemmille rakas, vaikka erilailla rakas henkilö. Jo
heidän tuttavuutensa ensi päivistä lähtien Edith oli puhunut Sillalle
palatsista ja sen asukkaista. Marinaa oli hän kuitenkin kosketellut
puheissaan mahdollisimman vähän, tuntien heidän suhteidensa koko
peitetyn historian. Silla huomasi hyvin tuon varovaisuuden, eikä
Edith voinut epäilläkään, ettei hän tietänyt sen syytä. Tuo heidän
tietoinen vaikenemisensa muuttui jollakin tavalla salaiseksi siteeksi
heidän välilleen, melkein kuin kahden sielun väliseksi sopimukseksi.
Tuollaiset salaisuudet kahden henkilön välillä jotka kunnioittavat
toisiaan ja tapaavat toisensa usein yhdistävät heitä aluksi
jonkinlaisella suloisella tunteella; mutta sitten, tuttavallisuuden
ja ystävyyden kasvaessa, tuo vaitiolo, sen sijaan että yhdistäisi,
erottaa, ja suloinen tunne käy kiusalliseksi, syntyy hermostunut halu
kosketella tuota kiellettyä puheenaihetta epäsuorasti. Silloin tapahtuu
kuin kahdelle tasaisella pinnalla vierekkäin vierivälle vesipisaralle:
riittää vain hiuksen kosketus, niin ne sulavat yhdeksi: yhden ainoan
sanan kosketus särkee viimeiset pidättelyt sydämen purkauksille ja
ystävyys tulee täydelliseksi. Mutta Edith ja Silla eivät näyttäneet
olevan vielä lähelläkään tätä kohtaa.
Edith suostui mielellään isänsä ehdotukseen ja meni pukemaan ylleen
hattunsa ja takkinsa. Myöskin Steinegge pyysi Sillalta monin kursailuin
lupaa saada mennä koristamaan omaa persoonaansa. Silla meni sill'aikaa
kanavanpuoleiselle parvekkeelle odottelemaan.
Huhtikuu loisti sinä iltana kirkkaine taivaineen, huokuen kevään
iloista lupausta vanhan kaupungin ylitse, joka joi lämpimiä
tuulenhengähdyksiä joka ikkunallaan. Ne levisivät lempeinä toreille,
hyppelivät kaduilla ja humisivat nurkissa. Tuolla korkealla ne kulkivat
suurina, äänettöminä aaltoina heilutellen kattoikkunoihin ripustettua
pyykkiä ja ikkunalaudoille järjestettyjä kukkia, jotka keväisen
auringonlaskun äärettömässä sulossa hymyilivät taivaalle, viattomina
ja epätietoisina vanhojen talojen syntitaakasta. Aurinko laski Sillan
selän taakse. Talo, jossa hän oli, oli mahdottoman iso, synkkä
rakennus, ja toiset samanlaiset rivissä molemmin puolin heittivät
varjojaan alhaalla seisoviin pieniin puutarhoihin, katuun ja osaksi
vastapäisiin taloihin.
Parvekkeen alla, hieman vasemmalla, ulkoni ensimmäisestä kerroksesta
terassi kahden magnolian välissä, valkopunaruutuisine kivilattioineen
ja vaaleanpunaisina graniittireunuksineen. Viisi, kuusi herraa,
hännystakit yllä ja valkeat kravatit kaulassa, ilman käsineitä,
käyskenteli siellä poltellen. Eräs nainen, kuin pitkä, vaaleansiniseen
samettiin kiedottu pyrstötähti, valkea kameelian kukka tukassa,
ilmaantui sinne nojaten pieneen, lihavaan herraan, joka myöskin oli
puettu hännystakkiin ja valkeaan kravattiin. Tupakoitsijat lähestyivät
heti kunnioittavin elein tätä. Silla ei voinut parvekkeelta erottaa
puhetta, mutta äänet kuuluivat, ja etenkin pienen, lihavan herran,
komendööri Vezzan, äänen kuuli hyvin. Silla tunsi naisen erääksi
itsepintaisen hyvin säilyneeksi neljäkymmentäviisivuotiaaksi
kaunottareksi, joka muutama vuosi sitten oli eronnut peluri-miehestään
ja oli hyvin tunnettu kirjallisista harrastuksistaan, ensiluokkaisista
kokeistaan ja neljännen luokan rakastajistaan, niinkuin kerrottiin.
Kirpeä hienostuneen aistillisuuden lemu, tuhansien valikoitujen,
henkevyyden hienostamien nautintojen _aura_ kohosi tuolta terassilta
illan puhtauteen, niinkuin jonkin suuren hotellin maanalaisista
keittiöistä epäselvä herkkujen haju nousee ylös kadulle. Mutta täällä
ylhäällä, tuulen suurissa aalloissa, haihtui tuo hienon maailman
tuoksu. Täällä ylhäällä hengitti suloista ilmaa, joka oli kuin siveän
nuoruusiän selittämättömät mielenhaikeudet, sen lemmen hämmennys, joka
ei löydä ilmaisuaan, sen ääretöntä tarvetta avata sydäntään. Silla ei
ajatellut mitään erityistä; hänen mieleensä tuli muistoja kaukaisista
maista, epämääräisiä rakkaudentunnelmia aikaisemmilta nuoruusvuosilta,
molli-akordeja ja kansanlaulujen säkeitä. Eräs niistä, joka tänään
soi yhtä mittaa hänen korvissaan, oli Markeilta kotoisin, äärettömän
suloinen:
Bocouccia riderella spandifiori.
— Herra Silla, sanoi Edith hymyillen. — Aiotteko jäädä tänne?
Hän säpsähti ja kääntyi kiireesti ympäri pyytäen anteeksi
hajamielisyyttään.
Edith ja Steinegge odottivat häntä. Edithillä oli tummanharmaa
päällystakki ja musta, pieni hattu alaslaskettuine harsoineen.
— On suorastaan vahinko, sanoi Silla hänelle, — että pitää laskeutua
alas.
— Te haluaisitte kävellä pilvissä, vai mitä?
Hän katsoi hieman närkästyneenä Edithiin, huomasi tämän hymyssä salatun
surumielisyyden ja vaikeni.
— Anteeksi, sanoi Edith, — minussa ei ole runollisuutta.
Ehkei hänessä ollut runollisuutta, mutta äänessä, jolla hän sen sanoi
ja tuossa somassa olennossa, jota laskeva aurinko valaisi, oli sitä
niin paljon.
— Menkäämme siis! sanoi Steinegge.
— Se ei ole mahdollista, vastasi Silla vihdoin Edithille heidän
astuessaan ulos.
Hän oli miettinyt kauan tätä vastausta. Edith ei puhunut; ei myöskään
voinut nähdä, miten hän vastaanotti Sillan myöhäisen vastauksen, sillä
hän oli jo astunut pimeihin portaihin.
Oli lohduttavaa päästä ulos pimeästä ja kylmästä porraskäytävästä
vielä valoisalle kadulle, joka oli melkein yhtä puhdas tuulisen päivän
jälkeen kuin Steineggen sylinteri. Tämä asteli tyttärensä vasemmalla
sivulla jäykkänä kuin ylösalaisin käännetty Y. — Oo, sanoi hän yhtäkkiä
pysähtyen, — tiedättekö, rakas ystävä, olen tänään saanut kirjeen don
Innocenzolta!
Hän oli ryhtymäisillään etsimään sitä päällystakkinsa taskusta, mutta
Edithin luodessa häneen nopean silmäyksen, sanoi hän unohtaneensa sen
kotiin ja alkoi puhua suurella innostuksella siitä Sillalle.
— Hyvin ystävällinen kirje, sanoi Edith, — ja hyvin...
— Ei henkevä, ei. Italiankielessä on toinenkin sana, joka minusta
tuntuu vaistomaisesti paremmalta tähän kohtaan.
— Sattuva, sanoi Silla.
— Niin, sattuva.
Edith osasi kerrata siitä suurimman osan Sillalle. Ei ollut
ensi kertaa, kun don Innocenzo kirjoitti hyvälle saksalaiselle
ystävälleen, täyttäen täten Edithin hänelle ilmaiseman salaisen
toiveen ennen lähtöään palatsista. Näiden kirjeiden pohjasävy oli
täynnä hyväntahtoisuutta ja terävyyttä, ne olivat kirjoitetut
klassilliseen tyyliin ja jonkin verran teennäiseen muotoon, niinkuin
ylimalkaan on tapana oppineilla miehillä, jotka kirjoittavat harvoin
kirjeitä. Hän kosketteli silloin tällöin seurakunnassaan sattuneita
surullisia tapauksia, vakavia vaivoja, joita kannettiin kristillisellä
kärsivällisyydellä, puhuen kunnioittavasti ttalonpoika-raukoista,
heidän hyveistään ja uskostaan, niinkuin mies, joka itsekin on
taistellut uskonsa puolesta ja, vaikka onkin siinä taistelussa
voittanut, katsoo ymmärtäen niitäkin, jotka ovat epäonnistuneet. Hän
kertoi, että pakkanen, lumi ja sateet olivat vahingoittaneet hänen
kirkkonsa kattoa ja että edellisenä sunnuntaina eräs nuori mestari oli
sattumalta tullut sinne ja soittanut suurenmoisesti erään saksalaisen
Bachin musiikkia. Kansaan ei tuo musiikki ollut tehnyt suurtakaan
vaikutusta, mutta hän oli yhä vieläkin kuin paratiisissa sen johdosta.
Sitten hän kertoi paperitehtaan töiden olevan jo jokseenkin pitkällä ja
että sen perustuksia kaivettaessa oli löytynyt eräitä esihistoriallisia
astioita ja astioiden sirpaleita, jotka nyt koristivat hänen
yksityismuseotaan. Kirkkoherra ilmoitti lopuksi, että hänen vuoriensa
lämpöiset rinteet olivat täydessä kevätasussaan, ja kuvaili niiden
ulkonäköä harkitun hienoa tyyliä käyttäen pyytäen innokkaasti
Steineggejä tulemaan muutamaksi päiväksi hänen luokseen niin pian kuin
mahdollista.
Edith kertasi melkein sanasta sanaan kirkkoherran kirjeen, jättäen vain
yhden kohdan pois. Oli outoa kuulla puhuttavan järvestä, vuorista ja
yksinkertaisesta maalaiselämästä Porta Venezian korsolla kahden tiheän
ihmisvirran välissä, jotka hitaasti kulkivat kaupungin vallituksia
kohden ajopelien kumeassa melussa, loistohevosten iskiessä jäntevästi
kavionsa kiviin katujen kulmauksissa, joita kaikenkaltaiset valkeat,
punaiset ja keltaiset ilmoitukset koristelivat. Aurinko oli jo
laskenut, kultaiset pilvet läntisellä taivaalla kuvastivat lämmintä
valoaan korkeimpien talojen huippuihin, ja tuuli toi silloin tällöin
kevään hengähdyksiä tai savukkeiden ja hajuvesien tuoksua mukanaan.
Naiset vaunuissaan näyttivät rientävän kirkasta taivaanrantaa kohden
ja antautuivat harvinaisen kaihomielisinä ja hiljaisina lempeän ilman
hyväilyihin. Ja nuo kaksi pitkää, mustaa, siellä täällä jonkun vaalean
naispuvun värittämää ihmisvirtaa laskeutuivat hitaasti korson kumpaakin
sivua askelien ja äänien sekavassa pauhussa, näyttäen kahdelta
pitkältä ja painavalta kangaskappaleelta, joita vedettiin käytäviä
pitkin ulos kaupungin pimeistä varjoista. Kaikki ikkunat olivat selko
selällään. Sillasta tuntui kuin sydämetkin olisivat olleet auki ja
että tuo ihmisvirta kätki sisäänsä iloisten ajatusten ja hymyilevien
kuvien loppumattomia aarteita, jotka uhkuivat kevään viatonta
nuoruutta. Yksiöpä auringossa lämminneiden kivienkin värissä hän tunsi
häikäilemättömän huhtikuun voiman, joka kykenemättömänä herättämään
näissä elämää pani niihin ainakin halun ja kaukaisen toiveen siihen.
Hänen sydämensä ei edes värähtänytkään kuullessaan puhuttavan järvestä
ja vuorista, ei ainoakaan menneisyyden äänistä herännyt eloon hänen
sisällään.
— Eikö kirkkoherra kirjoita mitään muuta? kysyi hän Edithiltä.
— Ei mitään muuta, vastasi Steinegge.
— Kuinka? Eikö hän puhu mitään palatsista?
— Hm, jonkin sanan.
— Eikö hän puhu donna Marinan naimisiinmenosta.
Steinegge ei voinut vastata, sillä eräs _tilbury_ tuli juuri täyttä
ravia, niin että katukivitys kaikui, aivan Sillan sivuitse, joka
kääntyi katsomaan hevosta, kaunista, solakkaa raudikkoa.
— Kaunis hevonen! ehätti ratsumestari sanomaan tilburyn ajettua ohitse.
— Kaunis, mutta liian kevyt. Unkarilaista rotua, tunnen kyllä.
Sopivampi satulaa kantamaan.
— No, niin, kertasi Silla, — eikö hän puhu aiotusta avioliitosta?
Steinegge katsoi häneen kummissaan. Oliko mahdollista, että toinen oli
todellakin noin välinpitämätön?
— Niin, hän taisi kirjoittaa jotakin.
— Teidän isänne on valtioviisas, neiti.
— En usko, vastasi Edith. — Onnistuisit siinä huonosti, isä, eikö
totta? Mutta te, herra Silla, mikä te olette?
— Utelias, tahdotte sanoa. Olette oikeassa. Mutta mitä viattominta
laatua, uskokaa se.
Hän lausui viimeiset sanat innokkaasti kuin antaakseen niiden
ilmaista enemmän kuin mitä ne voivat. Silloin Steinegge astui ulos
varustuksistaan, kuitenkin jonkin verran varovaisesti, ja alkoi
hitaasti selitellä:
— Näyttää siltä, kuin asiat sujuisivat hyvin ja häät pidettäisiin
hyvinkin pian.
— Sen kyllä uskon. Eikö siitä ole jo kuusi kuukautta, kun asia tuli
järjestetyksi?
— Niinpä niin, rakas ystävä, mutta ymmärrättehän, että valmistukset
vievät paljon aikaa. Nyt tuntuu kuitenkin kaikki menevän hyvin nopeasti.
— Iloitsen siitä todellakin, sanoi Silla rauhallisesti.
Nyt Steinegge heitti kaiken varovaisuuden.
— Häät, sanoi hän, — ovat kuulemma tänä iltana, huhtikuun
kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä. Kansa aikoo valmistaa
suuria juhlallisuuksia, musiikkia ja ilotulitusta. Niin ainakin meille
on kirjoitettu. Sanotaan myös, että kreivi Cesare olisi tahtonut antaa
donna Marinalle kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa myötäjäisiksi,
mutta että tämä olisi pyytänyt kreiviä antamaan ne lahjana hänen
miehelleen avioliiton solmimishetkellä. Kreivi Cesare on ollut
sairaana pari päivää, mutta voi jo paremmin. Kreivi Nepo on ollut
viikon palatsissa tämän kuun alussa, ja palvelijat sanovat häntä hyvin
ahneeksi, mutta kirkkoherra vakuuttaa päinvastoin, ettei se ole totta,
ja sanoo saaneensa häneltä sata liiraa köyhilleen.
Steinegge teki pilaa tuosta loistavasta anteliaisuudesta, joka oli
häikäissyt pappiparan, mutta Silla vastusti päättäväisesti, sanoen,
ettei hyviä töitä pidä mittailla tai käännellä nurin nähdäkseen vuorin
puolelle. Hän jutteli innokkaasti keskeyttäen tavantakaa puheensa
tervehtiäkseen vastaantulevia tuttaviaan ja tehden Edithille iloisia
huomautuksia henkilöistä ja asioista, jotka kulkivat hänen silmiensä
ohitse. Kaikki ne, jotka tervehtivät häntä, vilkaisivat uteliaasti
Edithiin. Edith vastaili Sillalle lyhyesti ja häneen katsomatta tai
katsoi vain silloin, kun ei voinut muutakaan tehdä. Hänen hymynsä
oli kadonnut ja hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja tarttunut isänsä
käsivarteen.
Sillakin kävi vähitellen harvasanaisemmaksi. Hän epäili, että
Edith oli antanut määrätyn merkityksen hänen ilmilausumalleen
välinpitämättömyydelle markiisitar di Malombran avioliiton suhteen, ja
tahtoi nyt pysyä varuillaan. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti, ja
sumea, suloinen tunne hämmensi hänen ajatuksensa. Joku ihmisjoukosta
tervehti häntä juuri silloin; hän ei vastannut. Hän kulki ihmisvirran
keskellä näkemättä tai kuulematta mitään.
He olivat saapuneet vallituksen lähistölle. Siellä huokui ilma
koleampana ketojen tuoksun täyttämänä, mutta ihmisjoukko nousi siitä
huolimatta sankoin joukoin lehtokujan vasenta vierustaa, ja heidän
päidensä yläpuolella näki keskellä katua ajajien hitaasti ohivierivän
joukon kiertelevän, siinä näki pöyhkeitä ja nöyriä ajajia, ratsu-ajajia
parittain ja yksinäisiä ajajia, tyytyväisiä ajajia ja tyytymättömiä,
tummia, keltaisia, punaisia, azuurinsinisiä ja vihreitä ajajia. Edith
olisi halunnut palata takaisin; ilma tuntui hänestä kostealta ja hän
pelkäsi isänsä vilustuvan. Steinegge nauroi hänelle. Koska kummassa oli
hänen tyttärensä nähnyt hänen välittävän oliko kostea vai kuiva. Ja
korsolla oli hänestä niin hauskaa! Edith oli vaiti.
Juuri lehtokujan alkupäässä Steinegge kohotti molemmat kätensä ilmaan
suunnaten joukon saksalaisia huudahduksia erästä herraa kohti, joka
seisoi siinä katselemassa ohi vieriviä ajopelejä. Se oli C... jonka
kanssa Steinegge oli aikoja sitten yrittänyt perustaa kivipainon. Tämä
kääntyi ympäri, katsoi Steineggeen ja tuli sitten käsi ojossa häntä
vastaan.
— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge Edithille ja Sillalle. — Tämä on
C... Minulla on vähän puhuttavaa hänelle. Menkää te edellä, minä tulen
kohta jäljessä.
Edith ei ehtinyt edes vastata, kun hänen isänsä oli jo pujahtanut
tiehensä ihmisvirran välitse, joka taajana ja yhtäjaksoisena tulvien ei
sallinut kenenkään pysähtyä paikalleen. Muutaman askeleen kuljettuaan
tahtoi hän mennä lehtokujan keskelle katsomaan näkyisikö hänen isäänsä,
mutta tätä ei näkynyt. Oli mahdotonta pysähtyä sinne odottamaan, ja hän
tunsi itsensä hermostuneeksi ja yksinäiseksi. Silla ehdotti nöyrästi,
että he menisivät eteenpäin, niinkuin Edithin isä oli käskenyt,
ettei tämän tarvitsisi turhaan etsiä heitä, jos sattuisi huomaamatta
kulkemaan ohitse väkijoukossa.
He kävelivät täpö täyden lehtokujan ja pitkän jonon välissä, joka
katseli ohiajavia, vähän vähä pysähtyviä ajopelejä. He kulkivat jonkin
verran loitolla toisistaan mitään puhumatta, katsellen suurella
innostuksella kaikkia ajopelejä, olivat ne sitten Dumont-kiesejä
tai likaisia vuokravaunuja. Ja yhtä mittaa Edith käänsi päätään
katsellakseen taakseen.
Sillävälin loppumattomat tasangot vallituksen tuolla puolen alkoivat
ilmaantua itäistä taivaanrantaa vastaan, illan varjojen laskeutuessa
niiden ylitse ja taivaan kalpean sinen melkein sekaantuessa niihin
alhaalla, missä ne lepäilivät laajoina, aukeina ja ahnaina huhtikuun
yön sanomattomalle huumalle. Ne ilmaantuivat esiin ajopelien välistä,
hävisivät ja ilmaantuivat uudelleen kuin äärettömänä rauhan kuvana
maallisen melun tuolla puolen. Lännessä kaupungin tummat, talot
piirtyivät oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka loi kaihoisaa,
lämpöistä valoaan puutarhojen matalille nurmikoille ja lehtokujan
paljaille reunuksille. Pitkä tumma ihmisvirta vaelsi hitaasti nauttien
illan sulosta ja ilman puhtaudesta, joka oli täynnä kevään tuoksuja
ja hienon maailman henkeä, vaununpyörien pehmeää vierintää, velton
rikkauden houkuttelevia kuvia. Ja naiset loistovaunuissaan vierivät
hiljalleen plataanien vihertävän sumun alla kuin veltot jumalattaret,
tulisten silmäysten risteillessä heidän ympärillään ja yleisön
uteliaana katsellessa, kun he tuon kirpeän ihailun suitsutuksen
imartelemina istuivat liikkumattomina katse tähdättynä jonnekin kauaksi
kansan päiden yläpuolelle. Tuo hidas, pehmoinen liikunta ja väsähtänyt,
inhimillinen levottomuus näyttivät yhtyvän sopusointuun maan heräävien
intohimojen ja uuden aistien hämmennyksen kanssa.
Silla olisi tahtonut puhua keskeyttääkseen äänettömyyden, joka oli
täynnä hämmennystä ja väriseviä mielikuvia, mutta ei kyennyt. He
saapuivat puiston kahvilan edustalle, juuri kun ihmisjoukko tulvahti
sieltä ulos särkien kävelijöiden virran. Silloin Silla tarjosi
käsivartensa seuralaiselleen, joka kiittäen pani siihen kätensä,
hiljaa, tuskin tuntuvasti. Silla tunsi sydämeensä asti tuon kevyen
kosketuksen. Hän halkoi ihmisjoukkoa tehden tietä Edithille ja katseli
salaa pientä kättä, joka lepäsi elotonna hänen käsivarrellaan.
Päästyään ulos tungoksesta hän tunsi sen hiljaa vetäytyvän pois.
Vaistomaisesti hän puristi käsivarttaan ja tietämättä oikein mitä
sanoa, tuntien hämärästi heittäytyvänsä uskallettuun keskusteluun, hän
puhkesi sanomaan:
— Anteeksi, puhuiko donna Marina koskaan teille minusta?
Edith ei ollut odottanut tällaista kysymystä. Hän ei enää vetänyt
kättään pois, vaan vastasi yksinkertaisesti.
— Puhui.
Silminnähtävästi hän valmisteli jotakin varovaista selitystä seuraavaan
välttämättä tulevaan kysymykseen, mutta tätä kysymystä ei tullut.
— Kuinka suloinen ilta! sanoi Silla, — huhtikuu tuntuu sydämessä.
Te ette tahtonut sanoa minulle, mitä kirkkoherra kirjoitti; olin
todellakin iloinen, kun kuulin sen isältänne.
Edithin käsi liikahti hiukan, mutta ei vetäytynyt pois.
— Te ette tiedä, miten koettaa välttää jokaista, yksin ystävänkin,
kädenpuserrusta, kun on haavoittunut, ja kuinka lohdulliselta tuntuu,
kun yhtäkkiä siihen koskiessa ei kärsikään enää kipua.
— Se merkitsee, vastasi Edith, — ettei se ollutkaan muuta kuin pieni
naarmu ja että tämä henkilö pelkää kovin kipua. Jos sen sijaan on
kysymys sielun haavoista, niin minusta olisi suuri nöyryytys olla
tuntematta tuskaa enää ja parantua niinkuin parannutaan kuluneesta tai
niinkuin kasvit paranevat talven kylmästä. Eikö teistäkin? Kuinka,
paljon väkeä! Ja isää ei kuulu vieläkään!
Hän irtaantui aivan hiljaa Sillasta ja pysähtyi; Steineggeä ei näkynyt.
— Anteeksi, neiti Edith, sanoi Silla ääni hieman vavisten. — Te
tuomitsette minua väärin. Olenhan kyllä tottunut tulemaan väärin
tuomituksi aina siitä lähtien, kun äitini kuoli. Ja syy onkin
suurimmaksi osaksi omassa luonteessani, mutta se tuntuu kuitenkin
katkeralta. Sen jaksaa kyllä kestää, jos on hiukan ylpeyttä ja uskoa
toistenkin tuomioihin joko täällä tai muualla, mutta väliin ylpeys ja
uskokin romahtavat alas sydämen syvyyksiin ja tuntuu kuin itse sydänkin
uppoaisi. Antakaa minun puhua, neiti Edith. En näe ihmisissä muuta kuin
välinpitämättömyyttä ja onnessa paljasta pilkkaa. Mutta astun siitä
huolimatta pää pystyssä, ainakin tähän asti; mutta uskokaa, että on
julmaa haavoittaa sellaista, jolle kaikin kääntävät selkänsä. Pyydän
teitä antamaan kätenne ja kuuntelemaan minua hetkisen.
— En luullut loukanneeni teitä, sanoi Edit nojaten taas kädellään hänen
käsivarteensa, — sehän on niin inhimillistä.
Toinen tarttui päättäväisesti vastahakoiseen kätöseen ja
käsivarttaan kohottaen veti sen puoleensa puhellen matalalla äänellä
välinpitämättömän ihmisjoukon keskellä innokkaammin ja vilpittömämmin
kuin jos olisi ollut Edithin kanssa kahden erämaassa:
— Inhimillistä? Mutta ei niinkuin te luulette. En ole parantunut
niinkuin kasvit, jotka aurinko ja ilma saattavat unohtamaan, vaan olen
tahtonut parantua hillitöntä tahdonvoimaa käyttäen; olen repäissyt pois
sydämestäni ilkeäluontoisen kuumeen, joka alensi minua siveellisesti.
Sillä minä en kunnioita tuota naista, enkä milloinkaan ole häntä
kunnioittanut.
— Ettekö? sanoi Edith tahtomattaan innostuen.
— En, en milloinkaan. Uskokaa te edes minua, te, joka olette niin jalo.
Minulle on äärettömän tarpeen, että joku teidän kaltaisenne uskoo
minuun ja tuntee hiukan ystävyyttä minua kohtaan. En puhu asioistani
kenellekään, mutta usein minulle sattuu, että tunnen kuolevani
tuolla korkeudessa, jonne pakotan henkeni työtä tehden, tutkien ja
Jumalaa ajatellen. Kuulen monien synkkien äänien, jotka kasvavat yhä
voimakkaammiksi, kutsuvan minua alas kuiluun, lokaan, joka sammuttaa
ajatuksen. Anteeksi, neiti Edith, varmasti ikävystytän teitä puhumalla
niin paljon itsestäni.
— Oi, ette, sanoi tämä hiljaa. — En olisi voinut aavistaakaan sitä mitä
nyt kerrotte.
— Tiedän sen; sydämeni on tavallisesti suljettu. Tänä iltana puhun,
sillä minusta tuntuu kuin eläisin unessa.
— Te uneksitte puhuvanne jo kauan sitten kuolleelle henkilölle, johon
voitte täydellisesti luottaa.
— Ei, uneksin kevätyön unelmaa, niinkuin uneksivat ehkä nuo vanhat
plataanit toiveita täynnä, kun kuu nousee ja ihmiset menevät täältä
tiehensä. Uneksin, että minäkin vielä kerran saan lehteni ja kukkani
ja puhelen taas pitkän äänettömyyden perästä lempeän kevään kanssa,
kertoen sille syksyn ja talven kaikki surut, kuin ne olisivat jo
vuosisatoja sitten koetut. Kuulkaa siis. En kunnioittanut häntä.
Edellyttäkäämme ensin tämä: lannistukseni hetkinä on minulla aina ollut
mieletön, vaistomainen tunne jostakin synkästä, minua hallitsevasta
kohtalosta. Teidän isänne ei ole voinut kertoa teille kaikkea, siksi
ettei hän tietänyt kaikkea. Minä avaan nyt sydämeni lempeälle keväälle.
Jokin aika sitten julkaisin salanimellä kirjan _Eräs Uni_.
— Saanko lukea sen? kysyi Edith.
— Saatte. Vähän aikaa ennen palatsiin lähtöäni saapui kirjapainoon,
jossa tuo kirja oli painettu, kirje, osoitettuna _Erään Unen_
tekijälle, allekirjoituksena _Cecilia_. Se oli tuoksuava kirje, joka
räiskyi sarkastista henkevyyttä, oli täynnä ranskalaisia mielilauseita
ja puhui paljon kohtalosta ja kohtaloon uskomisesta. Tuon Cecilian
äänensävy ei ollut minusta oikein miellyttävä, mutta kirjeellä oli
kuitenkin älyn ja omituisuuden viehätys, ja sen lisäksi, hymyilkää
vain, se imarteli minun itserakkauttani, joka harvoin on saanut maistaa
julkista kiitosta: tunsin siis sitäkin suurempaa nautintoa tuon
tuntemattoman lukijattareni minulle salaisesti lähettämistä riveistä.
Näette, että tunnustan teille pienet kurjuutenikin. Lyhyesti sanoen,
vastasin hänelle. Cecilian toinen kirje saapui palatsiin lähtöni
edellisenä päivänä? Se oli täynnä sukkeluuksia ja häikäilemättömän
uteliaita kysymyksiä. Päätin lopettaa koko kirjeenvaihdon siihen ja
kirjoitin hänelle viimeisen kirjeeni, jonka aloitin palatsissa ja
panin postiin täällä tullessani hakemaan kirjojani. Te olette kuullut
isältänne mistä syystä ja millä tavalla lähdin pois palatsista.
Tuona päivänä olin sattumalta päässyt selville, arvatkaa... Cecilia
oli donna Marina. Lähdin matkaan yöllä ja tapasin hänet veneineen.
Meillä oli kiivas sananvaihto. Meidät yllätti rajuilma ja minun täytyi
saattaa hänet kotiin. En sano teille kuinka ja miksi, mutta jouduin
silloin ankaraan kiusaukseen luopua koko matkastani. Tempauduin irti
hänestä heittäen hänelle vasten kasvoja hänen salanimensä Cecilian ja
pakenin kauhuissani tuon mielettömän ajatuksen takaa-ajamana, että
olisin jonkin vihamielisen voiman leikkikaluna, voiman, joka näyttää
minulle onnen, tarjoaa sitä, mutta vetää sen heti pois, kun olen
tarttumaisillani siihen. Tarvittiin koko ylpeyteni... Te luulette
minua vaatimattomaksi, neiti Edith. En ole sitä, paitsi lamautumisen
hetkinä, jolloin tunnen itseni suorastaan mahdottomaksi elämään.
Tarvittiin siis koko henkinen ylpeyteni saadakseni poljetuksi jalkojeni
alle tuon kurjan pelon, tarvittiin ankaraa työtä vapautuakseni tuosta
arvottomasta tunteesta sukeltamalla vanhoihin kirjoihin kuin kylmään
veteen tai kirjoittamalla ihanteellisista asioista, joissa ajatukseni
innoittui ja löysi lepoa. Ja niin voitin. Mutta vasta tänä iltana
ymmärrän, kuinka täydellisesti olen voittanut. Ja te...
— Oh, sanoi Edith pysähtyen, — missä olemmekaan?
He huomasivat olevansa yksin lehtokujalla. Huomaamattaan he olivat
sivuuttaneet kohdan, missä ajopelit ja kävelijät kääntyivät takaisin.
Edith punastui hajamielisyyttään ja kääntyi kiireesti ympäri jättäen
Sillan käsivarren, mutta säikähti kuitenkin samassa loukanneensa häntä
tuolla äkkinäisellä liikkeellään.
— En voinut tuntea näitä asioita, sanoi hän. — En ymmärtänyt kaikkea,
mitä kerroitte, mutta uskon teihin. Jospa tietäisitte, kuinka korkea
ajatus isälläni on teistä! En ole italialainen, lisäsi hän pontevasti,
— enkä tiedä onko totta, ettei teillä ole mainetta, mutta varmastikaan
se ei ole totta, jatkoi hän ääntään alentaen, — ettei teillä ole
ystäviä.
Oliko se huhtikuun hempeä runollisuus vaiko äsken uskottujen
salaisuuksien synnyttämä liikutus, joka sai Sillan niin herkäksi,
että nämä Edithin yksinkertaiset sanat sumensivat hänen silmänsä. Hän
tarttui uudelleen Edithin käsivarteen.
— Ah, sanoi hän, — onko totta, onko todellakin totta, että te uskotte
minuun, vaikk'ette ymmärräkään minua täydellisesti? Maineesta ja
kaikkein loistavimmasta kunniasta luopuisin tuhat kertaa, jos minulla
niitä olisi, en ystävyydestä; ei, se ei riitä...
Edithin käsi vapisi hänen käsivarrellaan.
Silla jatkoi epävarmalla ja epätavallisella äänellä, kävellen melkein
hoiperrellen ja epätahdissa:
—... Sielusta! Sielusta, joka suostuisi vaatimaan minulta itselleen,
ja yksistään vain itselleen, kaikki älyni ja sydämeni luomistuotteet,
sielusta, joka olisi sulkeutunut kaikilta muilta paitsi minulta,
niinkuin minäkin sulkeutuisin tähän sieluun. Ja sen täytyisi olla
polttava, mutta puhdas kuin taivas. Me rakastaisimme yhdessä toinen
toisemme kautta Jumalaa ja luomakuntaa yli-inhimillisen voimakkaalla
rakkaudella. Minusta tuntuu, että voisimme olla liitossamme
voimakkaampia kuin ikinä kukaan voisi aavistaakaan, voimakkaampia
aikaa, onnettomuutta ja kuolemaakin. Ja minusta tuntuu, että
tunkeutuisimme asiain ja olioiden sisäiseen olemukseen, heidän
henkeensä, ja että aivoihimme ilmaantuisi näkyjä tulevaisuudestamme,
uskomattoman loistavia näkyjä. Löydänköhän milloinkaan tuon sielun?
— Se olisi itsekäs sielu, sanoi Edith, — jos se tahtoisi yksistään
itselleen teidän älynne ja sydämenne aarteet. Maineessa minun
mielestäni pitäisi olla jotakin tyhjää, jopa surumielistäkin teidän
kaltaisellenne hengelle; mutta omistaa kyky liikuttaa ihmissieluja
iloon, suruun, rakkauteen ja hyveeseen, eikä käyttää sitä! Kätkeä valo
aivoihinsa lähettämättä sitä suoraan tämän suuren, sumean maailman
sekasorron lävitse!
— Tuo ei ole minua varten, neiti Edith. Se vähä, mitä olen
kirjoittanut, on vaipunut äänettömyyden helmaan yhtyen täten
onnettomuuteeni. Ehkäpä kerran joku selaillessaan omaksi hyödykseen
papereitani löytää unohdettujen asiain joukosta...
Samassa Steinegge saapui punaisena ja läähättäen.
— Vihdoinkin! huudahti hän. — Luulin teidän jo kiivenneen johonkin
puuhun. Minä olen juossut edes takaisin kuin jahtikoira.
— Suo anteeksi, rakas isä, sanoi Edith hellästi irtautui Sillan
käsivarresta ja tarttui isänsä käsivarteen vaikka tämä vastusti
kursaillen. — Olimme menneet hetkeksi pois ihmisjoukosta.
Hän puhui saksaksi ja hyväilevällä äänellä painautuen isäänsä vastaan,
aivankuin olisi tuntenut omantunnon vaivaa ja tahtonut palkita häntä.
Steinegge-parka oli suorastaan autuas ja pyyteli anteeksi, ettei ollut
löytänyt heitä ennemmin, aivankuin syy olisi ollut hänen. Silla pysyi
äänettömänä.
He kävelivät näin hetken. Väkijoukko alkoi harveta. Lehtokujat,
puutarhat ja kaukaiset talot haihtuivat vähitellen hämärän,
salaperäisen verhon sisään. Naiset kävelivät kaihoisina katsellen
ohikulkijoita pimeän rohkaisemin katsein. Kuului puhetta
puistokäytävien pimeiköistä, ja puutarhojen toisella puolen, pitkin
pimeän peittämää talojen jonoa syttyivät katulyhdyt kuin suuret, iloon
valmiin kaupungin palavat silmät, yksi toisensa jälkeen. Talojen
yläpuolella selkeä, tähdetön, helmenvärinen taivas levitteli vielä
lämpöistä valoaan vallituksen paljaille reunuksille ja puistokahvilan
valkealle edustalle, jota kohden nyt Steinegge ohjasi askeleensa
suurenmoiset anteliaisuuden aikeet mielessään. Siltatietä vastapäätä
seisoivat tyhjät, komeat vaunut. Vaunupalvelija aukaisi juuri ovea
kääntyen kahta naista kohden, jotka tulivat kahvilasta. Silla tervehti.
Sillan ohitse kulkiessaan toinen heistä sanoi tälle erittäin
rakastettavalla äänellä:
— Muistakaa! »_Kuninkaan_» jälkeen.
— Onnittelen, rakas ystävä! sanoi Steinegge
— Oh, minkä johdosta? vastasi Silla halveksivasti. — Se on rouva de
Bella, vastenmielinen pariisilaisnukke. En seurustele ollenkaan hänen
kanssaan. Jospa tietäisitte, kuinka tutustuin häneen! Viime syksynä
eräs G..., joka opiskelee filologiaa Berliinissä, lähetteli minulle
vanhan runoilijamme Bonvesin de Rivan siellä painettuja runoja.
Samalla hän lähetti nähtävästi toisia kirjoja ja valokuvia tuolle
rouvalle, joka oleskeli silloin Varesessa. Erään postissa tapahtuneen
väärinkäsityksen johdosta vietiin minunkin kirjaseni tämän kotiin
täällä Milanossa. Juuri sinä päivänä tuo rouva pyrähti tänne Varesesta
ja tapasi minut San Giuseppe-kadulla, kun saatoin tätiäni, rouva
Pernettiä. Tätini pysähtyi puhumaan hänen kanssaan ja monien juttujen
jälkeen esitteli minutkin. Silloin tuo rouva hämmästyy. — Mutta
minullahan on teidän tavaroitanne! sanoo hän. Minä en ymmärrä enkä
vastaa. — Tehän olette _Erään Unen_ tekijä, eikö totta? lisää hän. Nyt
joudun hämmästyksen valtaan. Silloin hän kertoo nauraen kirjasta ja
sanoo viattomasti, että G... oli pannut sen sisään kirjelipun, jossa
seisoi: »Lähetä minulle kopio unestasi.» Sitten hän kehoitti minua
monin kohteliaisuuksin käymään luonaan, jonne meninkin pari kertaa
joulukuussa. Mutta sen jälkeen en enää mennyt. Tänään sain häneltä
kirjeen, jossa hän sanoi haluavansa puhua kanssani ja pyysi minua
tulemaan luokseen huomenna teatterinäytöksen loputtua.
Silla kertoi tämän kaiken kiihkoisasti, aivan kuin olisi tahtonut
puhdistautua jostakin epäluulosta.
He istuutuivat kahvilan edustalle. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt,
ja pöydät olivat melkein tyhjät. Sen sijaan suuren kaasulampun
valaiseman kahvilan sisältä kuului tarjoilijain teräviä ääniä, kuppien
ja teevatien kalinaa ja lusikoiden ja tarjottimille heitettyjen rahojen
kilinää. Steinegge alkoi puhua G...stä, johon oli tutustunut Itämailla.
He olivat tavanneet toisensa Bukarestissa v. 1857 ja vuosi sen jälkeen
Konstantinopolissa ja sitten v. 1860 Torinossa. Steinegge puheli kovin
mielellään oleskelustaan »suuren portinvartijan» alusmailla. G...stä
hän johti puheensa Stambuliin ja Bosporiin. Liikuttaa kummallisesti
sydäntä, kun hämärän painuessa kuulee puhuttavan kaukaisista maista,
oudoista tavoista ja tuntemattomista, ihmeellisistä kielistä. Silla
katsahti vähän väliä Edithiin kuunnellen kertojaa niinkuin kuunnellaan
suloista musiikkia lukiessa jotakin kirjaa tai miettiessä, niin
että kertomuksen runollisuus värittää kirjaimet ja ajatukset eikä
kuitenkaan ainoakaan tavu jää mieleen. Hän runoili Edithin hienosta,
tummasta olennosta kuullessaan puhuttavan sypresseistä, maurilaisista
suihkulähteistä, valkeista palatseista ja kimaltelevasta merestä.
Jokainen ääriviiva tuossa kauniissa olennossa ilmeni hänelle uuden
sulon leimaamana ja näytti hänestä läpitunkemattoman, puoleensa vetävän
ajatuksen merkiltä. Hän ei nähnyt Edithin silmiä, mutta kuvitteli
ne mielessään ja tunsi niiden lempeyden sydämessään, kuvitteli
hänen ajatuksiaan, ei ajatuksia itseään, vaan paremminkin niiden
arvokkuutta ja tyyneyttä ja ylpeää puhtautta. Ja hänen sisällään
syntyi kirkas valo, lämpö, joka oli yhtä kaukana intohimosta kuin
välinpitämättömyydestä, jonkinlainen selittämätön luottamuksen alku.
Hänet valtasi kuin ylöspäin kohoamisen tunne, omituinen innoitus,
näkökyvyn laajentuminen; kaikki näytti hänestä hämmästyttävän elävältä
ja selvältä: vallituksen puiden suuret varjot, häntä ympäröivien
ruskeiden läiskien ääriviivat, lähellä olevat esineet, kaikki näyttivät
uusilta ja mieltäkiinnittäviltä kuin muinoin hänen lapsuutensa aikoina.
Sillävälin Steinegge puhui puhumistaan. Hän kuvaili erästä
hullunkurista tapausta matkaltaan Konstantinopolista Messinaan. Samassa
läheisen katulyhdyn kaasu leimahti sytyttäjän tulen koskettamana
liekkiin valaisten Edithin kasvot.
Tämä oli hyvin kalpea ja vakava eikä katsonut isäänsä päin. Nyt
hän säpsähti ja alkoi kuunnella liian äkkinäisesti ja innokkaan
tarkkaavasti, jotta sitä olisi voinut pitää vilpittömänä. Silla huomasi
sen, ja ilon aalto valahti hänen rinnassaan.
Kun hän sitten myöhemmin saattoi isän ja tyttären kotiin, ei heidän
välillään vaihdettu montakaan sanaa. Heidän erotessaan Silla ojensi
Edithille kätensä, johon tämä epäröiden laski omansa vetäen sen heti
takaisin. Silla tuskin kuuli Steineggen meluavia hyvästelyjä ja lähti
matkaansa osaksi pahoillaan, osaksi iloissaan jäädessään yksin. Hän
poistui hitain askelin, pää kumarassa, muistellen mielessään Edithin
kalpeata kasvoja ja hänen silmiään, kun kaasuliekin leimahdus yllätti
ne; hän johdatti yksitellen mieleensä heidän välillään vaihdettuja
sanoja, omia tunnustuksiaan ja tuota Edithin varovaisille huulille niin
outoa ystävyyden vakuutusta, hänen silminnähtävää hämmennystään heidän
erotessaan hänen isästään, jonka hän kuitenkin sitten pian unohti
Sillan puhellessa. Kaikesta tästä Silla ei vetänyt mitään erikoista
johtopäätöstä, katsoi vain käsivarttaan, jossa Edithin käsi oli
levännyt, ja nautti noista muistoista niinkuin kukkien tuoksusta. Ja
näytti siltä, kuin hän olisi vähitellen humaltunut siitä. Hiljaiselta
kadulta, jossa Steinegget asuivat, hän kulki itsetiedottomasti
kaupungin keskustaa kohden. Ihmisjoukot alkoivat tihetä, puotien
ihanuudet kasvoivat, vaunujen kolina yltyi. Silla kohotti päätään ja
kiiruhti askeleitaan. Kuuma ylpeyden loimu liekehti hänen sisällään,
ei aivan harvinainen hänelle, joka näinä hetkinä etsi tavallisesti
ihmisjoukkoa, tuntien kirpeää nautintoa tietäessään olevansa sille
tuntematon, halveksivansa ja vallitsevansa sitä ajatuksellaan.
Huomattuaan yhtäkkiä olevansa korso Vittoriolla hän heittäytyi
ihmisvirtaan.
Hän oli sanonut Edithille: Sielu! Yksi ainoa sielu, joka vastaanottaisi
neroni tuotteet! Mutta tämä oli lainauksen raskaiden hetkien huuto, kun
hän tiesi itsensä heikoksi välinpitämättömän maailman edessä ja tunsi
sivullaan synkän paholaisen kalvavan ydintään. Se oli pimeiden hetkien
huuto, hetkien, jotka olivat tyhjät uskosta ja toiveista. Eikä se olisi
ollut rehellinen silloin, kun nero loimusi rohkeana ja elinvoimaisena
hänen sisässään ja kun synkkä paholainen vaikeni. Silloin mies ylpeän
onnen humalluttamana halveksi yleisön välinpitämättömyyttä, arvostelun
karvasta vääryyttä, onnen suosikkien hävyttömyyksiä, jopa tuon saman
pilkallisen onnen pahankujeellisia kasvoja; ja hän kirjoitti silloin,
ei kunnianhimosta, ei mielihalusta, ei ylevästä taiteen rakkaudesta,
joka on suurten nerojen muusa, vaan ihanteellisen velvollisuuden
tunnosta Jumalaa kohtaan totellakseen tuota mahtavaa, laajaa kättä,
joka iski hänen hartioidensa väliin, piti häntä silmällä, paiskasi
hänet työpöytänsä ääreen, pusertaen hänen sydämestään elämän veren,
joka nyt kelmenee unohdettujen kirjain lehdillä. Näitä harvoin
sattuvia, loistavia hetkiä erotti toisistaan pitkät, pimeät väliajat.
Mahtava käsi kohosi hänen hartioiltaan, ajatuksen valo sammui
toimettomuuden painavaan pimeään; kaikki ennen eletyt pettymykset
raatelivat hänen sydäntään, kaikki vanhat haavat vuotivat verta; hän
luetteli tuntien katkeran tuskallista nautintoa nuoruutensa pettyneet
toiveet, aina ja joka paikassa kokemansa kummalliset ja uskomattomat
vastoinkäymiset ja lopuksi oman luonteensa turmiota tuottavat
vastakohdat. Näin hän vähitellen lakkasi tekemästä työtä, ei rukoillut
enää, ei tuntenut Jumalan läsnäoloa. Silloin hänen kärsivällinen
kuolemanvihollisensa, tuo hänen sivullaan kalvava paholainen, alkoi
nousta ja kirkua hänen veressään.
Se oli hekuman synkeä paholainen. Sillan nuorukaisikä ja ensimmäinen
nuoruus oli ollut puhdas. Hänen äitinsä pyhä suojelus, taiteelliset
taipumukset hänen henkensä ihanteellinen ylevyys, opintojen tuottama
rasitus ja kirjallinen kunnianhimo olivat, varjelleet häntä siitä
karkealuontoisesta turmeluksesta, joka myrkyttää tuota ikää. Hänen
verensä oli silloin vielä tyyni, mielensä ihanteellisen naiskauneuden
innoittama, joka oli yli-inhimillinen enemmän älyn kuin muotojen
puolesta. Ajoittain hän luuli olevansa rakastunut. Hänen tunteensa
etsi aina jotakin tuntematonta ja mahdotonta. Jonkun tuntemattoman
naisen katse, hymy, lempeä ääni tunkeutui moniksi kuukausiksi hänen
sydämeensä. Silloin alhaisten rakkaussuhteiden ajatuskin kauhistutti
häntä. Kaikki hänen nuoruuden liekkinsä paloivat sydämessä ja aivoissa,
mutta jouduttuaan ensimmäisten kirjallisten pettymystensä perästä
suuren lamauksen valtaan, tuo kalvava tuli laskeutui hänen aisteihinsa.
Häntä iletti kauan, sitten hän heittäytyi siihen. Mutta hän ei etsinyt
helppoja suhteita, hänen oli mahdoton taivuttaa sieluaan valheellisten
sanojen teeskentelyyn: hän valitsi sen synkän, mykän nautinnon,
jota tarjotaan kaupungin varjoissa. Pian hän kuitenkin siitä heräsi
hämmästyksissään, liekehtien vihaa omaa itseään kohtaan, sai taas
takaisin menetetyn neronsa lämmön, löysi ihanteelliset rakkautensa,
tarttui uudelleen kynään takertuen ajatukseen velvollisuudesta
Jumalaa kohtaan kuin pelastusköyteen. Hän lankesi taas ja nousi yhä
uudelleen taistellen ja ponnistellen lakkaamatta ja kärsien tappionsa
hetkellä uskomatonta hengen lamausta ja tuskallista aavistusta
viimeisestä, korjaamattomasta lankeemuksesta kuiluun, joka on nielevä
hänet ikiajoiksi. Sillä hengen ja aistien antagonismi oli hänessä
niin voimakas, että toisen puolen valta menehdytti kokonaan toisen.
Hän ei ollut koskaan tuntenut inhimillisen rakkauden tervettä
tasapainoa, ei koskaan saanut osakseen pysyväistä vastatunnetta sille
ylevälle ja puhtaalle rakkaudelle, jota hän täynnä tuskaa rukoili
tuntiessaan Jumalan hylkäävän itsensä. Kaksi kertaa hänelle oli
sattunut harvinainen ja arvaamaton onni tulla rakastetuksi sielun
hehkulla, niinkuin hän itse toivoi. Mutta toinen näistä suhteista
rikkoutui yhtäkkiä kohtalon välttämättömästä pakosta. Toinen hävisi
taas salaperäisesti jättäen Sillan kauhun valtaan, kuin hän olisi
nähnyt aaveen ja kuullut kohtalon ivanaurun soivan korvissaan. Marinan
herättämä aistien ja mielikuvituksen hurma kulki hänen lävitseen kuin
polttava tuli. Milanoon palattuaan hän sammutti väkipakolla tuon
tulisen muiston itsepintaisiin kreikankielen ja uskonnonfilosofian
tutkimuksiin, vuorotellen syventyen fantastisiin kirjoihin ja
siveellisiin tutkielmiin.
Eikä tuo kaamea sisäinen hiljaisuus vallannut häntä kertaakaan sinä
talvena, hiljaisuus, joka tavallisesti kävi kiivaiden aistimyrskyjen
edellä. Pitkä lepoaika terästi hänen mieltään ja antoi hänelle takaisin
melkein nuoruusvuosien raikkauden. Ja nyt Edithin katse ja lempeä ääni
sydämessään hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja puhtaaksi uskaltaen
katsoa avoimin silmin peloittavista haamuista tyhjään tulevaisuuteen.
Hän kulki ilon kantamana ihmisvirrassa kuin reipas uimari, joka
aaltoja halliten halkoilee niiden kuohuja. Hän tunsi, että tuo ylpeä
luottamus oli taas palannut, luottamus, että hän nerollaan vallitsee
tuota kauneutta ja iloa ahnehtivaa ihmisjoukkoa, joka pysähteli
jalokivikauppiaiden välkkyvien ikkunoiden eteen tai seisoskeli tiheänä
toisten, vatsan riemua kätkevien akkunain edessä värähdellen kullan
synkässä huumauksessa ja eläimistyneenä vatsansa himoissa. Minkä
unelman voisi heille osoittaa tämän vastapainoksi? Kuinka uhmata heidän
alhaisuuttaan ja itsekylläisyyttään, ruoskia heitä vasten kasvoja kuin
villiä eläintä, hämmästyttää ja lannistaa kesyiksi sanansa ja sisäisen,
jumalallisen innoituksen voimalla. Ja rakastaa ja olla rakastettu ilman
määrää, varmana sellaisen naisen kuin Edithin rakkaudesta, vapautuneena
ikuisesti tuosta inhottavasta loasta.
Näin haaveillen hän kulki pitkin tuomiokirkon sivua. Vaitelias,
suunnattoman suuri rakennus seisoi kaasulyhtyjen kuin menneen
aikakauden kääpiöiden piirittämänä kantaen kyljessään niiden pieniä
liekkejä, jotka hiukan ylempänä sammuivat pimeään. Pimeä taas haihtui
ylempänä puhtaankelmeään hämärään, josta kohosi huippuja, harjoja
ja marmori, väriltään kuin kaukainen lumi ennen aamuruskoa. Noiden
marmorikoristeiden näkeminen kuunvalossa, — turhia mutta ihastuttavia
ihanteen komeuksia, — rikkoi Sillan haaveet, jotka eivät suinkaan
olleet aivan vapaat kunnianhimosta ja katkeruudesta ihmisiä kohtaan,
viilensi hänen sydäntään ja herätti hänessä suuren hiljaisuuden
kaipuun. Silla alkoi kulkea kotiaan kohti. Hän asui kaukana San
Ambrogion lähistöllä. Hänen astuessaan autiolle, valoisalle torille,
pilkisti kuu esiin ylhäältä S. Vittore-kadun talojen huipulta.
Silla säpsähti ja nosti vaistomaisesti hattuaan. Oliko tuo kylmä
ja juhlallinen valo ollut mukana hänen syntymähetkellään, koska se
tuli aina katselemaan, häntä surumielisesti hänen elämänsä vakavina
hetkinä, nyt niinkuin eräänä toisenakin iltana, jolloin se kohosi Alpe
di Fiorin synkkien pilvien välistä heittäen järven tummaan pintaan
hopeaisen sirppinsä? Silla naurahti itselleen ja sanoi sen olleen
jäähyväistervehdyksen tuolle vanhalle ystävättärelleen.
Hän valvoi kauan pienessä huoneessaan neljännessä kerroksessa, josta
näki alas ahtaaseen, syvään, neliskulmaiseen pihaan. Hän antoi ikkunan
olla auki. Sen ulkolaudalla oli ruukussa kukkivia sinivuokkoja, jotka
lähettivät tuoksuaan huoneeseen. Työpöydältä Silla näki vastakkaisen,
valkean muurin, kattoikkunoiden ja savupiippujen ylitse kaistaleen
taivasta ja jonkin kalpean tähden kuun valossa. Hän veti esiin erään
aloittamansa kertomuksen käsikirjoituksen, nimeltä _Nemesis_, luki
siitä muutamia sivuja, mutta se ei miellyttänyt häntä. Hän laski sen
pois kädestään ja ajatteli Edithiä.
— Hyvää iltaa, sanoi ääni ikkunasta.
Se oli eräs ylemmän oppilaitoksen oppilas, joka asui kuistikäytävän
perällä. Silla tervehti.
— Tiedättekö, tulen sieltä, jatkoi toinen, joka mielellään uskoi
Sillalle rakkausjuttujaan. — Hän lähetti minut heti tieheni eikä salli
minun palata ennenkuin ylihuomenna, senvuoksi, että sanoi käyneensä
tänään ripittämässä itseänsä. Mutta tiukkaa se teki, kovin tiukkaa.
Tämä ajatus näytti suorastaan humalluttavan tuon nuorukaisen. Hän puhui
nauraen ja läähättäen.
— Näettekö, olen tunteellinen, ehkä tämän illan vaikutuksesta. Tahdon
soittaa hiukan. Panenpa tuon »vaalean» tulemaan ulos ikkunaan, hänen,
joka saapui toissa-iltana. Kuinka? Ettekö tunne häntä? Kolmannessa
kerroksessa, ensimmäinen ikkuna oikealle. Tuolla, missä on valoa.
Ranskatar. Hyvää yötä!
Hän lähti tiehensä laulaen puoliääneen erästä professori B:lle
sepitettyä säkeistöä, jonkin lombardialaisen laulun sävelin:
Per ridurre all'orizonte...
Huoneeseen päästyään hän jätti ovensa selko selälleen ja rummutti
pianolla jotakin paholaisen valssia joka olisi saanut yksin kuolleetkin
tanssimaan. Silla nousi sulkemaan ikkunaansa kiusaantuneena niin
keskustelusta kuin musiikistakin. Mutta kukkien tuoksu oli niin
suloinen, valkea kuun valaisema muuri ja kirkas taivas viehättivät
häntä. Hän katsoi alas. Ranskalainen neiti oli ilmaantunut ulos
kolmannen kerroksen kuistikäytävälle ja nojasi tupakoiden sen
reunustaan. Pari palvelustyttöä tanssia pyöritteli heitellen vastauksia
jollekin näkymättömälle puhujalle. Eräs eläkettä nauttiva kapteeni
istui yömyssy päässään nuoren taloudenhoitajattarensa kanssa ikkunassa.
Silla sulki ikkunansa. Kevään pyhä yö oli hänen mielestään häväisty ja
pilattu. Hän tempaisi kiivaasti luukut kiinni ja palasi työpöytänsä
ääreen. Mietittyään kauan pää käsien varassa hän tarttui paperiarkkiin
ja kirjoitti kiihkoisasti:
»Onko tämä rakkautta? Ja millaista rakkautta? Olen nyt vielä kyllin
rauhallinen ja tahdon miettiä ja tutkia itseäni niin kauan kuin se
on mahdollista. Tunnen häntä ajatellessani haluavani jotakin minulle
itsellenikin tuntematonta, inhimilliselle ajatukselle käsittämätöntä.
Haluni on niin puhdas, että yksin sen kirjoittaminenkin tuottaa minulle
vaivaa ja vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin siitä huolimatta minussa
on jotakin ruumiillistakin tunnetta, erittäinkin rinnassa. Se on
todellista veren ja hermojen liikettä, joka on vastakaikuna henkeni
hurmiolle. Olen kykenemätön miettimään kylmäverisesti, mutta jos se,
mitä tunnen, on rakkautta, niin se ei ole yksistään henkistä laatua.
Ajattelen, uskon, että ne ovat välähdyksiä tulevasta ylevämmästä
elämästä, jota tunnen itsessäni, aavistuksia suloisesta ruumiillisesta
rakkaudesta, jota täällä alhaalla ei käsitetäkään. Vain sen tiedän,
että se varmasti on henkeäkin monin verroin arvokkaampi, vaikka se ehkä
vielä olisi mahdollinen muihinkin yleviin muunnoksiin. Koetan kuvitella
täydellistä yhtymistä, katsettani vaipuneena hänen katseeseensa,
sydäntä yhtyneenä sydämeen, toisiinsa sekoittuneiden ajatusten
leimahdusta ja väristystä, joka erottaa ja yhdistää meidät joka hetki.
Tunnen myöskin, että nämä ajatukset ilmoittaessaan mieltäni eivät
lannista ruumistani eivätkä keskeytä alhaisimpia halujani.
Sinä Herra, joka olet kaikkien henkien yläpuolella, Sinä, joka suot
minulle näitä jumalallisia houreita, näitä tulevaisuuden mielikuvia,
näitä liekkejä, jotka kohottavat minut loasta, älä hylkää minua! Salli,
että minua rakastettaisiin! Sinä sen tiedät: en etsi rakkaudesta
ainoastaan suloa, vaan kaiken alhaisen inhoa, voimaa taistella hyvän ja
toden puolesta huolimatta ihmisten välinpitämättömyydestä, huolimatta
tuosta ikuisesta, salaperäisestä vihollisesta ja Sinun peloittavasta
äänettömyydestäsi. Isä, vastaa sieluni huutoon! Anna minulle rakkautta!
Näiden ihanien toiveiden keskellä minut valtaa taas se kauhea tunne,
että ne vielä tälläkin kertaa ovat vain kohtalon pilkkaa ja minun
sydämeni niihin pusertuneena huokaa.»
— Ah, ei!
Hän viskasi kynän kädestään, rutisti paperin sormiensa vähin ja poltti
sen kynttilän liekissä, veti sitten pienen muistikirjan esiin ja luki
seuraavat vuosia sitten siihen kirjoitetut rivit:
»Kaikki on lopussa! Luoda, luoda yhä vielä houreita siitä, mitä
turhaan olen toivonut, jättää muistokin sieluni syvyydestä ja hävitä
pois kautta kuilujen, johonkin kaukaiseen tähteen, josta tätä kylmää
maata ei voisi edes nähdäkään! Jumala, ihmiset, nuoruus, usko,
rakkaus, kaikki minut jättää.»
Tämän alle hän kirjoitti:
»Huhtikuun 29 p:nä 1865.