— Sytytänkö tulen, herra? kysyi Steinegge matalalla äänellä.
Oli myöhä yö. Jo pitkän aikaa olivat Steinegge ja Silla istuneet
jälkimmäisen huoneessa vastapäätä toinen toistaan, mitään puhumatta.
Tuntui siltä, kuin he valvoisivat paarien ääressä. Steinegge nousi,
sytytti äänettömyyden vallitessa kynttilän ja istuutui taas tuolilleen.
Silla istui käsivarret ristissä rinnalla, pää painuneena alas rintaa
vastaan, silmät tuijottaen maahan. Steinegge oli levoton, hän katseli
Sillaa, kynttilää, kattoa, pani toisen jalan toisen päälle ja vaihtoi
sitten taas äkkiä asentoa.
— Kohta meidän täytyy mennä alas, herra, sanoi hän. — Luulen herra
kreivin palanneen jo aikoja sitten.
Silla ei vastannut.
Steinegge odotti hetkisen, nousi sitten, otti kynttilän ja lähti ovelle
päin.
Toinen ei liikahtanut.
Steinegge katsoi häneen, veti kaulan hartioidensa väliin alistuvasti
huokaisten, laski kynttilän kädestään ja astui Sillan eteen.
— Olen tyhmä, herra Silla, en osaa sanoa mitään, mutta olen ystävänne.
Vannon teille, että jos voisin vastata puolestanne, vetäisin
sydämestänne tuon terän, joka teitä varmasti siinä kiduttaa, ottaisin
sen mielelläni itse, kunhan vain näkisin teidät huolettomampana.
Silla nousi ja kiersi käsivarret hänen kaulaansa. Steinegge höpisi
tulipunaisena ja hämillään:
— Oo, ei... herra Silla... kiitän teitä, ja irtautui hellävaroen
syleilystä. Onnettomuus, kurjuus ja kaikenkaltaiset mielenkarvaudet
olivat nöyryyttäneet hänet siinä määrin, että hän tunsi itsensä
orjamaisen liikutetuksi niiden tuttavallisuudesta, jotka hänen
mielestään olivat häntä ylemmällä yhteiskunnan asteella.
— Pitää olla hiukan filosofi, sanoi hän. — Pitää halveksia tuota
henkilöä. Ettekö usko, että hän on loukannut minua kahdeksan, kymmenen
tai parikymmentä kertaa? Ettekö muista, kuinka hän puhui minulle
tänäkin iltana kuin palvelijalle? Minä olen aina vain halveksinut.
Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Te italialaiset sanotte tuollaista
kunnialliseksi naiseksi, koska hän ei tee sitä, ymmärrättehän. Ja
alhaisiksi sanotte niitä toisia. Mutta minä, sanon: tämä, tämä
(Steinegge painosti raivoisasti joka tavua), tämä on alhainen. Häpäisee
minua, koska olen köyhä, häpäisee teitä ahneudesta!
— Ahneudesta?
— Niin, sillä hän kuvittelee, että herra kreivi aikoo tehdä teidätkin
perillisekseen.
Silla peitti kasvot käsiinsä.
— Siis, tahtoiko hän todellakin sanoa...
— Mutta...
— Mutta mitä? kertasi Silla tuskaisesti.
— Kaikkihan täällä sanovat niin.
— Kaikkiko niin sanovat?
Pitkän äänettömyyden jälkeen Silla lähestyi hitaasti Steineggeä, laski
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi surullisella, mutta rauhallisella
äänellä:
— Ja te, uskotteko tekin, että jos pyhimmällä muistolla, jonka omistan,
olisi jotakin tahraa, olisin jäänyt tänne todistamaan sitä.
— En ole koskaan uskonut sitä. Herra kreivi ei olisi kutsunut teitä
tänne. Minä tunnen herra kreivin hyvin.
— Rakas Steinegge, jos me nyt eroamme ikuisiksi ajoiksi, niin muistakaa
miestä, jota sanoisin aina, ei vainotun, niinkuin teitä, vaan pilkatun,
yhtämittaisesti, katkerasti pilkatun, niinkuin jokin ulkopuolella
maailmaa oleva nauttisi nähdessään hänen kärsivän ja taistelevan,
samoinkuin lapset katselevat veteen heitetyn siipirikon perhosen
kärsimyksiä ja ponnisteluja. — Minulle annettiin palava sydän, mutta ei
voimaa eikä taitoa tehdä itseäni rakastetuksi, mainetta himoava henki,
mutta ei kykyä eikä taitoa voittaa sitä itselleni. Minun annettiin
syntyä rikkaana, mutta nuoruusvuosinani, jolloin olisin alkanut nauttia
sen tuottamista eduista, syöstiin minut köyhyyteen. Minulle luvattiin
juur'ikään rauhaa, työtä ja ystävyyttä, jota sieluni halasi, sillä
maineesta olen jo luopunut, ja nyt reväistään minulta kaikki yhdellä
iskulla. Minulla on ollut pyhä äiti, jota jumaloin, ja minun tähteni
hänen muistoaan häväistään; minun olisi pitänyt arvata tämä syytös,
mutta en tullut kuvitelleeksikaan sitä, olin huolettoman kokematon
ihmisten ja asiain suhteen. Lyhyesti: en ole kelvollinen elämään, tulen
siitä päivä päivältä yhä varmemmaksi. Ja minulla on rautainen terveys!
Puhun teille näistä asioista, sillä rakastan teitä, rakas Steinegge,
ja tahdon että kannatte muistoani sydämessänne. En ole niitä koskaan
kertonut kenellekään. Sanokaa, eikö tämä teistäkin näytä suorastaan
veriseltä ivalta? Hyvä. Sillan silmät säkenöivät ja ääni muuttui
väriseväksi. — Mutta sitä se ei ole. Minussa on voimaa kestää vaikka
minkälaisia pettymyksiä, vaikka millaisia katkeruuksia, ja tätä voimaa
en ole itse itselleni hankkinut. Olen käyttävä sitä, olen taisteleva
elämän, oman itseni ja tuon kamalan epäilyksen kanssa, joka aika ajoin
minut valtaa, ja olen varma, että Jumala on käyttävä minua johonkin...
Ovelle koputettiin.
Kreivi Cesare käski ilmoittaa Sillalle, että hän oli vieraidensa
luona ja pyysi tätä saapumaan alas. Silla pyysi Steineggeä menemään
puolestaan ja esiintuomaan hänen anteeksipyyntönsä, syyttäen muutamien
tärkeiden kirjeiden kirjoittamista.
Steinegge lähti hyvin huolestuneena. Mitä herra Silla aikoi tehdä?
Samaa kysymystä pohdittiin kauan palatsin alakerroksessa. Neitsyt
Fanny oli ensimmäisenä antanut virkaveljilleen tiedon siitä »hyvästä
läksytyksestä», jonka hänen neitinsä oli antanut tuolle »mustalle
tulpaanille», joka Fannyn silmissä oli syyllinen, koska »tulpaani»
ei ollut huomannut, että hänen silmänsä olivat kauniit ja rohkeat.
Kokki väitti, että muutamat maistraatinjäsenet, joiden kanssa hän oli
juonut litran kyttyräselkäisen Cechinan luona vierailun jälkeen, olivat
kertoneet, että sinä hetkenä herra Silla oli vavissut kauttaaltaan ja
oli ollut valkea kuin paperiarkki. — Kuka tietää, herra Paolo, sanoi
Fanny hänelle, — minkä, muodon he nyt ottavat, kun tapaavat toisensa,
nuo kaksi! Minun markiisittareni ei ainakaan pelkää ketään.
Silloin joku huomautti, että herra Silla oli vetäytynyt huoneeseensa,
eikä enää sinä iltana tulisi alas. Herra sihteeri, joka oli pitänyt
hänelle pitkän aikaa seuraa, oli tullut ulos aivan vääristynein
kasvoin. Ja toinen omituinen tapaus: herra Silla oli lähettänyt
hakemaan takaisin partaveitsensä, jotka puutarhurin piti viedä mukanaan
Comoon hiottaviksi.
— Saatte nähdä, sanoi Fanny, — että tuo on kyllin hölmö ampuakseen
itsensä jättämättä kenellekään kolikkoakaan juomarahoiksi!
— Hiljaa! Olkaa vaiti, sanoi Giovanna. — Jos isäntä kuulisi nuo puheet!
Ja siitä hyvästä, mitä te olette hänelle tehnyt!
— Ei se minulle kuulukaan, vastasi Fanny. — Ja varmasti en alentuisi
ompelemaan hänelle edes nappiakaan. Olen kyllä nähnyt nuo hänen
rääsynsä. Tohtori on enemmän _chic_ kuin hän.
Fanny oli tuskin ehtinyt mainita tohtorin nimen, kun häneltä pääsi jo
naurunkikatus.
— Tohtori parka! sanoi hän, ja taas hän naurahti kertomatta muille
miksi nauroi.
Ja mitäpä muuta ajateltiin salissakaan, jonne palatsin vieraat olivat
kokoontuneet, ellei Sillaa ja sitä, mitä hän nyt tekisi. Ei kukaan
puhunut siitä, sillä donna Marina oli läsnä, eikä kreivi vielä tietänyt
mitään tapahtumasta. Kreivi ei ymmärtänyt kylläkään kiireellisiä
kirjeitä kaksitoista tuntia ennen postin lähtöä, mutta vaikeni. Marina
oli iloinen. Tuossa hopeaisessa naurussa, joka pulpahteli kuin kirkas
lähteensilmä hänen lempeästä, sametinpehmeästä suustaan, havaitsi
voitonriemuisen sävyn. Väliin hän nauroi kuin Fanny, hajamielisenä,
ilman syytä. Ja tohtorin lähdettyä hän nauroi vielä enemmän. Ylimalkaan
hän ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan Sillan poissaolon vuoksi.
Hetket kuluivat ja kuu kohosi hitaasti tummien pilvien takaa, jotka
vielä lepäsivät liikkumattomina itäisellä taivaalla; ne repeilivät
silloin tällöin heilutellen hopeaisia ripsuja kuun kuninkaallisten
kasvojen edessä ja sulkeutuivat taas. Kuunsirppi välkkyili noina
lyhyinä hetkinä Sillan ikkunalaseissa katsellen sisälle aina huoneen
sisimpään asti.
Silla kirjoitti. Hänen nopean kynänsä rapinan keskeytti vain jokin
hillitön mielenliikutus tai äänettömyys. Sivu seurasi sivua: kynä
näytti täyttäneen niitä useampia, kunnes vihdoin pysähtyi. Silla luki
ne lävitse ja mietti.
— Ei! sanoi hän repien rikki kirjoittamansa.
Hän otti toisen arkin. Tällä kertaa kynä ei kiitänyt enää. Miehen
ajatus kamppaili sanojen, ehkä itsensäkin kanssa.
Kello löi puoli kaksitoista. Silla aukaisi ikkunan ja kutsui
Steineggeä. Hän oli kuullut tämän kävelevän ylhäällä.
— Tulen heti alas.
Steinegge juoksi ikkunaan tehden jalomielisen sydämensä ensi
innostuksessa liikkeen kuin olisi tahtonut hypätä ikkunasta alas,
hävisi sitten ja ilmaantui melkein siinä, samassa Sillan huoneeseen,
takki heitettynä huonosti olkapäille ja ilman housuja. Sinä hetkenä
kumpikaan ei ajatellut, että hän oli hullunkurisissa pukimissa.
Silla meni häntä vastaan.
— Matkustan, sanoi hän.
— Matkustatteko? Milloin?
— Nyt.
— Nytkö?
— Luulitteko te, että voisin enää nukkua tämän katon alla.
Steinegge ei vastannut.
— Menen jalan asemalle ja odotan siellä ensimmäistä Milanoon menevää
junaa. Tehkää minulle se palvelus, että jätätte tämän kirjeen kreivi
Cesarelle. Tässä on hiukan rahaa, jonka pyydän teidän jakamaan miten
parhaiten näette palvelijain kesken. Onneksi en ollut vielä hankkinut
kirjojani tänne; mutta jätän kuitenkin yhden matka-arkun. Olkaa
ystävällinen ja lähettäkää se jälkeenpäin minulle?
Steinegge nyökäytti päätään, mutta ei voinut puhua, hänellä oli kuin
pala kurkussa.
— Kiitos, ystäväni. Kun olette sen lähettänyt, niin ilmoittakaa siitä
minulle osoitteella poste restante, ja pankaa mukaan avain, jonka jätän
vielä teille siltä varalta, että olisin unohtanut jotakin.
— Tahdotteko todellakin lähteä näin?
— Juuri näin tahdon lähteä. Ja tiedättekö, mitä olen kirjoittanut
kreiville? Olen kirjoittanut hänelle, että meidän mielipiteemme ovat
niin kovin erilaiset, etten voi vastaanottaa hänen tarjoamaansa
työtä; ja välttääkseni epämieluisia selvittelyjä sekä vaaraa myöntyä,
lähden tällä tavalla pyytäen häneltä anteeksi ja vakuuttaen hänelle
kiitollisuuttani. Kirje on tyyliltään kohtelias, mutta sisällöltään
hävytön ja saa hänet varmasti suuttumaan minuun. En kehtaa syyttää
tuota toista; kirjoitin hänelle, mutta revin sitten kirjeen; hän
kyllä ymmärtää, että olen tahtonut vastata särkemällä yhdellä iskulla
ne siteet, jotka ovat aiheuttaneet häpäisemiseni. Toivon kaikkien
muidenkin ymmärtävän sen.
— Tuon naisen tähden! raivosi Steinegge nyrkkejään puristellen.
— Mutta te ette tiedä kaikkein pahinta, sanoi Silla hiljaa. — Te ette
tiedä kuinka paljon raukkamaisuutta minussa on. Tahdon sanoa sen
teille. Ajatuskin painaa huuleni tuon naisen olkapäätä vastaan, huimaa
minua ja panee väristykset kulkemaan ihossani. Onko se rakkautta? En
tiedä, en luule sitä; mutta Jumala auttakoon minua, ellei minussa ole
vielä jokin kesyttämätön voima, jolla voin tukahduttaa tuskan ja vihan.
Siitä kiitän Jumalaa! Niin, niin se on! Se ihmetyttää teitä, ymmärrän
sen, mutta niin se on. Kuitenkin, olen mies, kurjan veren täytyy
totella minua, menen pois. Puristakaa kättäni, enemmän, syleilkää minua.
Steinegge ei saanut suustaan muuta kuin kolme tukahdettua huudahdusta,
syleili Sillaa synkän näköisenä kuin vihollinen ja myrskyisen hellästi
kuin isä, veti sitten taskustaan vanhan, rikkinäisen sikarikotelon ja
tarjosi sitä molemmin käsin ystävälleen. Tämä katsoi häntä ihmeissään.
— Antakaa minulle omanne, pyysi Steinegge.
Silloin toinen ymmärsi ja veti hänkin taskustaan vielä vanhemman
ja repaleisemman sikarikotelon. He vaihtoivat ne äänettöminä.
Ennen lähtöään Silla heitti vielä viimeisen katseen, kiihkeän
tervehdyksen hengessään äitinsä muistoille. Hänestä tuntui siltä,
kuin enkeli rukoilisi hänelle Jumalan apua toisiin, vielä vaikeampiin
koettelemuksiin, jotka olivat vielä kätkettyinä tulevaisuuden hämärään.
Hän meni ulos pihalle erään alakerroksen ikkunan kautta. Hän ei antanut
Steineggen saattaa itseään, ojensi hänelle vain vielä kerran kätensä ja
kuljettuaan varpaillaan petollisen hiekkakäytävän poikki nousi hitaasti
sypressien varjostamia portaita pysähtyen tummien, vinojen varjojen
kohdalla, jotka leikkasivat kuin suuret halkeamat kuun valaisemia
kivilohkareita.
Sitten hän kääntyi katsomaan vanhaa, vakavaa rakennusta, josta hän
nyt lähti inhimillisten otaksumien mukaan ainiaaksi. Hän kuunteli
vesisuihkun heikkoa valitusta pihalla ja suuren suihkulähteen
vakavaa ääntä portaiden päässä. Molemmat kutsuivat häntä, edellinen
yhä heikommin, jälkimmäinen yhä äänekkäämmin. Hän ei enää voinut
nähdä erästä ikkunaa, mutta katseli katon kulmausta, joka peitti
häneltä tuntemattoman huoneen, ja kuvitteli sen mielessään pienimpiä
yksityiskohtia myöten intohimoisen voimakkaasti ja nopeasti. Hän
hengitti todellakin sen tuoksuvaa lämpöä, näki kuun säteen pilkistävän
idänpuolisesta ikkunasta ja heittävän valojuovansa lattialle,
hipaisevan tyhjien vaatteiden lainehtivaa joukkoa, kimaltelevan maahan
pudonneella neulalla ja korkean kengän kiilloitetulla kärjellä,
luisuvan valkealle vuoteelle ja loistavan kapealla, hienolla kädellä,
johon se vihdoin kuoli lähettäen heikon hohteen ylös paljaalle
käsivarrelle. Tässä hänen mielikuvituksensa hämmentyi, hermostunut
kouristus laajeni hänen rinnastaan yli koko hänen olentonsa, ja hän
lähti kiireesti kulkemaan päästäkseen tuosta tuskasta.
Ei ihme, että hän kulki harhaan. Ei totisesti ollut helppoa löytää
noiden monien samankaltaisten viinitarhojen välissä kiemurtelevien
polkujen seasta sitä, joka vei ristikkoportille. Silla valitsi
yhden, joka kulki hiukan liian alhaalta. Hän huomasi erehdyksensä,
kun pitkän matkaa kuljettuaan näki sen laskeutuvan alas järvelle.
Hän ajatteli, ettei kaiken lopuksi ollut varma, löytäisikö avaimen,
joka tavallisesti, mutta ei aina, pantiin muurin halkeamaan, ja
muisti nyt, että siinä lähistöllä piti olla toinenkin portti, jota
viinitarhan työväki käytti. Hän löysikin sen todella. Ympäröivä muuri
oli puoleksi murtunut ja jasmiinipensas viereiseltä niityltä työnsi
oksiaan sen koloista. Silla oli pian toisella puolella, vähän matkan
päässä maihinnousupaikasta, johon niityn työmiehet laskivat veneensä
järveltä palatessaan. Tuosta maihinnousupaikasta lähtee tasainen
polku, joka yhtyy alempana V...n maantiehen, lähestyen silloin tällöin
järven rantaa, väliin taas painuen pensaiden ja pienten muurien
väliin, leikaten joskus jonkin ruohoisan, harvan oliivipuun taittaman
mäenrinteen. Kävellessään Silla koetti pakottautua ajattelemaan
tulevaisuutta, elämää täynnä uhrauksia ja ankaraa työtä, joka häntä
odotti. Hän kirosi yötä ja sen himokkaita ääniä ja hekumallista kuuta
kirkkaalla taivaanlaella. Hän painoi palavan otsansa oliivipuun
runkoa vastaan tietämättä itsekään mitä teki. Tuo raaka ja kylmä
kosketus virkisti ja rauhoitti häntä kuin viileä metalli. Hän lähti
kulkemaan kiireesti, sillä salamat leimahtelivat jo yössä. Itäisellä
taivaalla isot, mustat pilvet alkoivat lopultakin liikkua, levenivät
vuoria kohden, työnsivät taivaalle paisuneita huippujaan, jotka
aaltoilivat kuin raivoisa vuoksi koettaen saavuttaa kuun ja lähettäen
hiljaisuudessa yhtämittaisia salamoita sen pakenevaa valoa kohti.
Yht'äkkiä Silla pysähtyi ja kuunteli.
Hän kuuli lorinaa muurien rei'issä, yöpöllön valituksen vastapäisen
rannan metsässä, sirkkojen sirinää ja tuulen heikon humman tuuheassa
viinitarhassa ja oliivien hopeanharmaissa lehvissä.
Eikö muuta?
Niin, hän erotti kaksi varovaista, hidasta aironvetoa, jotka halkoivat
vettä pitkin väliajoin. Oli vaikea sanoa, kuuluiko se läheltä vai
kaukaa. Tähän aikaan järvellä voi vain tottunut korva määritellä
välimatkoja.
Airojen loiske vaikeni.
Nyt kuului kölin kumea kolina pitkin rantakiviä. Sirkatkin kuuntelivat.
Sitten ei kuulunut enää mitään. Sirkat alkoivat uudelleen laulunsa
yhtyen kaukaiseen yöpöllön huutoon ja veden lorinaan muurin rei'issä.
Silla ei voinut erottaa rantaan laskevaa venettä. Hän näki vain
veden värisevän lehvien välissä. Hän kulki eteenpäin. Pian polku
päättyi pienen lahdelman hietikkoon, jonka toisella sivulla mustat
kalliot kuvastelivat itseään veteen. Näiden laella, kuusamain ja
karhunmarjapensaiden keskellä, kohosi pieni kappeli, ja kappelin
juurella näkyi erään purren kapea, musta perä. Kallioiden välissä oli
nähtävästi laskupaikka. Järvellä ei ollut muita pursia kuin »Nuoli»,
Silla tiesi sen. Mutta kuka oli sillä tullut?
Hän epäili Ricoa ja piiloutui. Hän näki varjon kohoavan pensaiden
välistä kappelin takaa, juoksevan alas ja häviävän. Heti sen jälkeen
helisi hopeainen nauru. Oli mahdotonta olla tuntematta sitä. Donna
Marina! Vaistomaisesti Silla hyökkäsi esiin, kuuli kauhun huudahduksen,
näki varjon ilmestyvän uudelleen kappelin luokse ja pakenevan pensaiden
välitse, donna Marinan turhaan huutaessa tohtoria. Silla tunsi
tohtorin, mutta ei jäänyt hetkeksikään miettimään, minkä tähden hän oli
täällä. Hän kuuli purren kölin särähtävän uudelleen ranta-kiviä vastaan
peräytyen nyt rannasta, ja päästyään kappelin luokse hän näki purren
keulan ulkonevan hitaasti ja Marinan vetävän hansikkaita käsiinsä
pantuaan pois airon, jota oli käyttänyt tukenaan.
Pysähtykää! huusi Silla seisoen suorana kallionkielekkeellä.
Marina huudahti heikosti ja tarttui airoihin.
Oli mahdotonta antaa hänen lähteä noin. Kallion juurella pohjasora
kohosi veden pinnalle. Silla hypähti eteenpäin ja tarttui purren
ketjuihin. Marina vetäisi pari kertaa epätoivoisesti airoilla, mutta
»Nuoli» totteli piankin sitä pitelevää rautanyrkkiä.
— Teidän täytyy kuulla minua nyt! sanoi nuori mies.
— Ja teidän täytyy ennen kaikkea sanoa minulle, vastasi Marina kuohuen,
— onko tuo ylevä toimi, jota tänä yönä harjoitatte, teidän tavallinen
ajanvietteenne vai palveletteko sillä enoani!
— Kuinka alhaisten ihmisten joukossa olettekaan elänyt, neiti? Tämäkö
on teidän aateluutenne? Silloin voin vannoa, että minun aateluuteni on
suuremman arvoinen; ja minulla on syytä toivoa, että nimeni mainitaan
kunnioittaen, kun teistä ei ole enää muistoakaan jäljellä!
Seisoen ulkonevalla kallionkielekkeellä, miehekäs otsa paljastettuna,
Silla hallitsi venettä ja edessään värisevää naista.
Marina ei tahtonut antaa hallita itseään, hän löi raivon vallassa vettä
airollaan. — Jatkakaa, huusi hän, — toinen näytös! Mutta muuten on
halpamaista pitää minua tässä väkivalloin.
Silla heitti ketjun luotaan. — Menkää, sanoi hän, — menkää, vain, jos
teillä on sydäntä siihen. Mutta tietäkää, etten näyttele huvinäytelmää,
vaan synkkää draamaa, jonka toinen näytös on teille yhdentekevä.
— Ah, mutta ei ensimmäinen? kysyi Marina päästäen airot ja pannen
käsivartensa ristiin rinnalle.
— Toinen näytös, jatkoi Silla välittämättä tästä keskeytyksestä, —
ei tule tapahtumaan täällä. Olkaa rauhassa; tästä yöstä lähtien ette
ole näkevä enää dramaa ettekä sen päähenkilöä. Jos olette epäillyt
sydämenne viattomuudessa ja epäitsekkyydessä, että minä olisin jotakin
enemmän kuin ystävä sille miehelle, jonka sisarentytär ja perijä te
olette, niin rauhoittukaa, tuskin olen enää hänen ystävänäkään, sillä
vain muutama minuutti sitten olen salaa kuin pahantekijä ainiaaksi
jättänyt hänen vieraanvaraisen talonsa, jonka jossakin kylmässä ja
hämärässä nurkassa tuo alhainen epäluulo on pilkistänyt esiin. Jos te
taaskin olette pelännyt, tässä Sillan ääni vapisi, — jotakin onnetonta
suunnitelmaa donna Marina di Malombran ja Corrado Sillan suhteen, niin
olette siinä suuresti erehtynyt. Jos kreivi olisi puhunut minulle
siitä, olisin heti tukahuttanut hänessä tämän harhaluulon, sillä te
olette liian paljon alapuolella sitä ylevää sydäntä, jota odotan ja
joka halveksii, niinkuin minä itse, rikkautta ja valtaa. Ja nyt,
markiisitar, minulla on kunnia...
-— Vielä sana, huusi Marina lähestyen häntä sivulta pari kertaa
airoilla vetäisten, sillä itätuuli kuljetti purtta hiljaa poispäin. —
Teidän valtava draamanne ei kelpaa. Haluatte antaa siinä itsellenne
sankarin osan. Vallan helppoa, mutta on arvostelijoitakin, herra
Silla. Mistä olette keksinyt tuon naurettavan jutun, että minä olisin
luuloteltu perijätär? Ettekö ole koskaan huomannut, minkä verran
välitän enostani? Ja kuinka uskallatte puhua suunnitelmista minun
persoonani suhteen? Luuletteko minun välittävän siitä, mitä te enoni
kanssa satutte ajattelemaan tai puhumaan?
Sillävälin »Nuoli» eteni uudelleen tuulen kiihtyessä. Marina vetäisi
taas kerran airoillaan ja kääntyi katsomaan Sillaa. Pursi kulki hetken
tuulta ja laineita vastaan, jotka kuohuivat kölin alla, ja kääntyi
sitten kohta tuulen työntämänä vasemmalle sivulleen. Kuunvalo pimeni
nopeasti. Kiitävät pilvenhattarat olivat saavuttaneet sen ja kulkivat
nyt sen ohitse; nyt saapuivat suuret pilvenröykkiöt, joihin se
kokonaan hukkui, näyttäen isolta, punertavalta lyhdyltä, joka on juuri
sammumaisillaan lumituiskuun.
— Minkä tähden? huusi Silla.
Sanat hävisivät aaltojen äkilliseen riehuntaan hänen ympärillään.
Ankara tuulenpuuska viskasi »Nuolen» kivelle, jonka päällä hän seisoi.
— Astukaa alas! huusi hän kumartuen ja tarttuen purren laitaan, ettei
se törmäisi kalliota vastaan.
— Heti paikalla!
— Ei, työntäkää pois, soudan kotiin!
Vaikka he olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet koskea
toisiinsa, oli heidän vaikea ymmärtää toisiaan. Laineet, jotka
yht'äkkiä olivat kasvaneet hirvittävästi, pauhasivat korviasärkevästi
jymisten. Tanssivan purren peräsin, ketjut ja airot kolisivat. Silla
heittäytyi veneeseen, työnsi sen rannasta epätoivoisin sysäyksin ja
putosi itse pohjalle. — Peräsimeen! huusi hän tarttuen airoihin. —
Selälle! Tuulta vastaan! Marina totteli, istuutui häntä vastapäätä ja
veti peräsimen nuoria. Nyt oli taivas kokonaan pimentynyt, ei nähnyt
enää eteensäkään. Aaltojen mylvintä kuului kivikkorantaa ja matalia
muureja vastaan. Siinä olikin vaara. »Nuoli» liukui liian nopeasti,
se kohotti keulansa aallon harjalle halkaisten sen mahtavin iskuin,
sukelsi korkeampiin kuin tikarin terä, jolloin kuohuva aallon harja
ryntäsi sisään virraten aina perään asti. Kun Marina kuuli veden
virtaavan purteen, nosti hän kiireesti jalkansa ja pani ne Sillan
jalkojen päälle. Samassa hirmuinen salama leimahti yli koko taivaan,
valaisi valjun veden ja vuoret, joilla voi nähdä joka kiven, jokaisen
tuulen pieksämän kasvin. Hiukset tuulessa liehuen Marina katsoi Sillaa
salamoivin silmin. Oli jo taas pimeä, kun Silla tunsi katseen polton
sydämessään. Ja nuo pienet jalat painoivat hänen jalkojaan, painoivat
kovemmin perän kohotessa, luisuivat sitten pois ja takertuivat häneen
uudelleen. Airot taittuivat. Hän tempasi esille toiset, jotka olivat
purressa, souti mielettömästi, sillä, yö, riehuvan luonnon äänet,
tuo polttava kosketus ja odottamaton katse sanoivat hänen olevan
raukkamaisen. Ja salamat näyttivät hänelle joka hetki tuon naisen
tuossa värähtelevänä, kasvot ja rinta häneen päin taivutettuina.
Mahdotonta! Hän teki äkillisen ponnistuksen, nousi ja muutti toiselle
penkille lähemmäksi keulaa.
— Minkä tähden? kysyi tyttö.
Hänen äänessäänkin oli liikutusta, kuin myrskyn sähköä.
Silla oli vaiti. Marina nähtävästi ymmärsi, eikä toistanut
kysymystään. Salamain valossa näkyi tiheä valkoinen harso lännessä,
se oli rankkasade V...ssä. Se ei kuitenkaan lähestynyt, ja tuulen ja
laineidenkin raivo alkoi vähitellen laimeta.
— Voitte kääntää, sanoi Silla väsyneellä äänellä — Palatsi on tuolla.
Marina ei kääntänyt heti, hän näytti epäröivän.
— Odottaako kamarineitinne?
— Odottaa.
— Palaamme sitten takaisin kappelin luokse. Kymmenen minuutin perästä
on järvi taas tyyni; minä nousen siellä veneestä.
— Ei, sanoi Marina, — Fanny ei odota minua. Hän nukkuu.
Marina käänsi »Nuolen» palatsia kohden. Ei kumpikaan puhunut enää.
Kun he saapuivat palatsin laiturille, oli jo valoisampaa ja tuuli oli
kokonaan tyyntynyt, mutta aallot pauhasivat vielä muureja vastaan, niin
että airojen loisketta ei kuulunut.
Myöskin Sillan veri alkoi tyyntyä. He soutivat pylväskäytävän alitse.
Sen näkeminen palautti hänet jälleen hänen ylpeään kylmyyteensä.
— Te sanoitte tänä aamuna, etten tunne teitä, sanoi hän. — Sen sijaan
tunnen teidät erittäin hyvin.
Marina luuli ehkä, että hän tarkoitti kohtausta kappelin luona eikä
vastannut.
— Katsokaa, että se menee sisälaituriin, sanoi hän hetken äänettömyyden
kuluttua. — Minä lasken nuorat...
Silla antoi purren luisua varovasti sisään. Heidän soljuessaan hitaasti
sisäänkäytävään, vastasi Marina hiljaa:
— Kuinka voitte sanoa tuntevanne minut?
Sillan täytyi varoa, ettei vene töytäisi seinää vastaan, ja laskea
hyvin portaiden viereen. Oli vielä pimeä. »Nuoli» viilsi hiekkapohjaa
ja pysähtyi. Silla hapuili kädellään kallion hammaskivistä seinämää,
johon sisälaituri oli kaivettu, ja löysi pihalle vievät portaat, jotka
johtivat palatsin oikeaan siipirakennukseen.
— Portaat ovat täällä, sanoi hän ojentaen kätensä Marinalle, joka
tarttui siihen toistaen:
— Kuinka voitte sanoa tuntevanne minut?
Ja hän hyppäsi maahan keulasta; mutta sotkeutuen ketjuun kaatuilun
Sillan syliin. Tämä tunsi hänen rintansa ja kasvonsa itseään vastaan,
ja huumauksen sokaisemana hän puristi tuota tuoksuvaa, lämmintä,
kevyesti puettua olentoa, puristi tukahduttaakseen hänet ja kuiskaten
yhden ainoan sanan hänen poveensa antoi hänen sitten luisua maahan ja
riensi pois portaita pitkin pihalle.
Marina jäi siihen liikkumattomana, käsivarret ojennettuina. Se ei ollut
unta, se ei ollut harhaa, ei mikään epäilys ollut mahdollinen. Silla
oli sanonut: — Cecilia.