Ehkä tämä Neion valitus jo ennestäänki löytyy edellänimitetyssä
Topeliuksen kokouksessa melkein yksillä sanoilla präntättynä, niin emme
kuitenkaan ole tahtoneet, emmekä tainneet sitä tästä nykysajan
runoelmanäytteestä erottaa, koska se paremmin kun moni muu todistaa,
vanhan kansanrunollisen sulon vieläki hengissä olevan.
Eipä mene mielestäni,
Eikä muistosta murene,
Armias ihana aika,
Jona lauloin ollen lassa,
Pikku piikana visersin,
Ilolla ihanan linnun,
Leipojaisen leikitsevän,
Tuolla pilvien povella,
Vapaana, vaivatonna.
Vapaa vaivoista poveni,
Tuuvin ennen tuulen lailla,
Kiiätin kipunan lailla,
Lennin lehtenä lehossa,
Perhosena pyörtänöillä;
Mehun maistelin makian
Kukan kultaisen kupista,
Hopealta hohtavaisen.
Istuin ilona aholla,
Mehumiellä mättähällä,
Istuin kukkana keolla,
Lempeästi leikitellen
Suloisten sisarten kanssa,
Tyvenesti tuuvitettu
Tuulen hengeltä, tulevan
Metisestä mantereesta.
Levon kuvana leholla
Nukuin nurmilinnun lailla;
Rauha rakkahin rakensi,
Siirsi vierehen siansa,
Eikä untani uhannut
Huolilla heräjävillä,
Näillä suurilla suruilla,
Povea nyt polttavilla.
Empä tieä, enkä taia
Selkeästi selvitellä,
Mikä juoksi mieleheni,
Mikä aivohon osasi
Aivan ankara ajatus,
Mikä syttyi syämeheni
Tuli ennen tuntematon.
Kun ma vuotta viisitoista
Olin jättänyt jälelle,
Nousi nousulla nisäni,
Suihtui outo syämeheni,
Huoli uusi huivin alle,
Pullistuvahan povehen.
Niin nyt on tukala tuvassa,
Mieli raskas mantereessa;
Löyä en armoa aholla
Enkä lehossa lepoa,
Eikä onni oksapuien
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni;
Vaiva herättää valolle,
Uuen päivän paistehelle.
Tuolla sytevi, syämen
Peitetyissä pohjukoissa,
Toivon tuli tuntematon,
Tuli outo ja tukala,
Jot' en saata sammutella,
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat,
Tuonne aivoni ajatus,
Tuonne suosio syämen,
Toivon poluille pimeän,
Ahtahille aavistuksen,
Syämelleni suruisten,
Syämelleni suloisten.
Kaikki kaikissa ajatus,
Yks' on aina arvollinen
Täytten tarvetten seassa,
Yks' on tarve toivottava,
Syämelleni surunen,
Syämelleni sulonen.
Näistä edellisistä lauluista lauletaan niitä seitsemää ensimäistä melkein
yli koko Suomen maan, ehkä ei aina ja joka paikassa yhdellä tavalla.
Karjalasta saatuja ovat laulut 8, 9, 10-----15, 18, 23, joita kuitenki
myös usiampia Savossa ja muuallaki Suomessa eritavoilla laulellaan.
Hämeestä kirjoitettuja ovat 16, 17; Uudelta maalta 19, 20; Savosta ja
Savonrajaiselta Pohjanmaalta ja Satakunnasta 21, 22, 24.--Kuusi 1:mäisen
laulun alkuvärsyä ja koko 2:nen laulu ovat ruotsinkielisten lauluin
mukailemata [3] ja melkein näyttää siltä, kun olisi myös lauluilla 3, 4,
9, 20, ruotsalainen alkunsa, joka sama arvelu miks' ei sovi lauluihin 5,
6, 19. Viimeksi nimitettyä kuulimma lassa syntymäpaikoillamme
lauleltavan, jota myöten sen olemma kokeneet korjaella muistostamme,
kosk' ei saanutkaan silloin kirjoitetuksi.
Jos nyt tarkemmin tutkimma näitä nykyisajan lauluja vanhanaikaisten
rinnalla, niin ylipäänsä saatamma sanoa, että ovat kehnompia laadustaan,
ei ainoasti kielen vuoksi, vaan muunki laulusomuutensa. Lyhyitä tavuita
löytään usein pitkiksi venytettynä ja pitkiä lyhytten siaan pakattuna,
jonka ohessa sanojen yksialanta (allitteratio) on sattumoissa.
Tavallisesti on niissä myös paljo katkastuita sanoja, jotka näistä
näytteistä kuitenki olemma kokeneet pois karsia, jossa työssä niiden
monet toisinnot kokonaisemmilla sanoillansa ovat avuksi tulleet. Niin on
muuki laulusomuus näissä kehnompi, kun vanhanaikasissa, ainoastaan
nuottiensa moninaisuudella voittavat ja niidenpä tähden kyllä ovatki niin
tavallisiksi tulleet. Oikiassa laulussa ei pitäisi kumpasenkaan, ei
sanan, eikä nuotin, yksipuolisesti vallita, vaan keskinäisessä sovussa ja
yhteydessä toisensa kanssa elämän. Tästä yhteydestä ovat nykyisaikoina
kuitenki sana ja nuotti erinneet ja edellinen jäänyt oppineitten
runoteelmissä melkein itsevaltiaksi, jälkimäinen nykyisissä kansan
lauluissa. Sana ja nuotti, alusta sisaria, nyt useinki kaipaavat
toistansa ja itkevät yksinäisyydestänsä, sanoen:
Kaks' oli meitä kaunokaista,
Emon tuomoa tytärtä,
Vanhemman varustamata,
Kaksi siivoa sisarta;
Käsikkähä me kävimmä,
Sormikkaha me sovimma,
Kilpoa kiven etehen,
Rinnan riihihuonehesen.
Pois on mennyt meistä toinen,
Toinen suuresti surevi,
Itkevi ikänsä kaiken,
Ajan kaiken kaihoavi.
Syy sihen, että nuotti nykyisissä kansan lauluissa on sanan ylitse
vallan saanut, on sama kun kaiken muunki yhteisen elämän muuttumiseen
entisestä laadustansa. Entinen yksinkertaisuus tavoissa ja elämässä menee
vuosi vuodelta alle ja palkitaan ulkonaiselta, silmään pistävältä
koreudelta; vanhanaikaiset vahvat ja lämpimät, harmajat eli valkiat
sarkakauhtanat uusilta, painetuilta, ohuilta, kehnotekoisilta takeilta;
honkaiset, lujat, maalaamattomat seinät punaisilta, ohuilta ja kylmiltä
kyhäyksiltä; mustat, savuttuneet kanteleet korioilta, kiiltäviltä
viuluilta.
Kun siis tavat ja elämä muussaki kohdassa ovat muuttuneet, niin ei saa
oudostua entisen laulunki muutunnasta nykyiseen, sillä laulut, jos ovat
luontaisia, ei teeskeltyjä, kuvaelevat aikoja, joina syntyivät,
yhtähyvin, ja ehki paremmin, kun moninaiset muut kuvaukset. Ei muuksi kun
naurettavaksi tekeytyisi se, joka, elettävätä aikaansa ei arvaava,
karsaasti katselisi kaikkia, missä ei ole entisen ajan muotoinen. Kullaki
ajalla on oma luontonsa, elämänsä ja muu olentonsa, eikä entistä aikaa
saada takaisin kääntymään, jos kuinka körteistä vedettäisi. Tätä emme nyt
kuitenkaan sano nykyisten aikain ylistykseksi entisten suhteen, vaan
ainoasti niiden vuoksi, jotka aina surevat entisen kuusen maahan
kaatumista, eivätkä arvaa, että vesasta voipi uusi puu yletä, jos sitä ei
jalkoihin tallata.--Niin nykyisestä Suomen laulustaki, ehkä kuinka kehno
ja vähäarvoinen se onki, voipi parempiarvoinen laulu yletä, jos sitä
taitavasti hoidellaan ja korjaellaan, ei kokonansa jaloissa potkita.
Vanhalla laululla on jo pian ikänsä eletty, ja uusi laulun vesa
onkasvamassa, mutta moni toisi mielellänsä Ruotsista eli muualta
täysikasvaneita puita Suomen laulutarhaan istutettaviksi, eikä odota
vesan kasvamista, tahi ei arvaa siitä mitään tulevan, jonka tähden sen
huoletta heittääki. Meidän toivotuksemme on, että Suomen uusi laulu
perustettaisi vanhan laulun kulmakiville, vaikkemme sentähden katso
sopivaksi, että koko rakennus tulisi sen entisen pian raukeavan, paikoin
jo rauenneen, mukaiseksi. Multimusten siaan voipi hyvin panna kivijalan,
erinäisiä huoneita sopii väljentää, akkunoita suurentaa, uloslämpiävä
muuri kiukoan ja reppänän siasta raketa, koko rakennus korottaa ja
vieläpä seinätki ulkopuolin punata. Ettei tätä uutta rakennusta vielä
ole millään paremmalla onnella alotettu, sen todistaa ne moninaiset sekä
mielettömät että kielettömät, niin hengelliset kun maalliset
arkkiviisut, joita vuosi vuodelta joukottain ilmautuu maahan. Sen
todistaa myös seki, että oppineitten tekemistä runoista ja lauluista ei
ole mainittavasti mitänä kansan runoiksi ja lauluiksi ruvennut, johon,
Suomen kansan lauluhalua muistellessamme, lienee se ainoana syynä, että
ovat ulommaksi kansan mielestä, tavoista ja ennen tutusta laulusta
hairahtaneet, kun mitä kansa tuntisi omaksensa eli muuten voisi omistaa.
Se on Karjalassa kahdapuolen valtarajaa, jossa talonpoikainen kansa
paremmin kun muualla oikian arvonsa tunteva, ei vielä ole herrasväen
häntään tunkeunut. Siellä on vielä usiammilla vanhanaikaisilla tavoilla
arvonsa, siellä, niinkun jo edellä sanoimma, vanhoilla lauluillaki
pesänsä. Herroja kun sinne ei vielä ole joka mökkiin asettautunut, niin
siitä on talonpoikainen kansa saanut vanhat tapansa rauhassa suojella.
Vieläpä on itse herrasväkiki, missä sitä siellä on, enimmästi siksi
tottunut talonpoikaista elämää näkemään, ettei ylipäänsä tuomitse kaikkia
kansan tapoja. Niin itse kansan lauluissaki. Mamsellitki välistä
laulelevat niitä, eivätkä pelkää suunsa siitä pahaksi pilautuvan, jos
kyllä toisia löytyy sielläki, jotka pelkäävät. Usiamman olemma myös
kuulleet kantelettaki soittavan, ilman sormiensa kuluntaa varomatta eli
soittoa muuten talonpojastamatta.
Jo alussa tarpeeksi asti kerrottuamme Suomen erinäisistä runolaaduista,
emme enää huolikaan muista, kun näistä, nykyisessä kokouksessalöytyvistä,
lauluista ja virsistä puheeksi ottaa. Ylimalkaisesti on näissä
yksinäisyys ja surullisuus läpikäypänä aineena, ehkei kuitenkaan
niin, ettei toisinaan iloisempiki mielenlaatu ilmoittaisite. Muutamassa
laulussa kuvailee tyttö surkeuttansa ja sanoo olevan itsellänsä "paian
päivistä pahoista, huivit huolen kankahasta"; ja huolen kankahaksi voisi
miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää. Loimi niissä melkein ylehensä
on huolista kehrätty, kude erilaatuinen ollen. Ne ovat verrattavia
pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa
pilkuttaa. Niistä sopii sanoa, mitä muuan laulaja itsestänsä erittäin
kertoo, sanoen:
Usein minun utuisen,
Usein utuisen lapsen,
Maassa mieleni makaavi,
Alla jalkojen asuvi,
Alla penkin pehtelevi,
Nurkissa nuhaelevi--
Miel' ei tervoa parempi,
Syän ei syitä valkiampi.
Sanoimma myös yksinäisyyden olevan näissä alti havattavana, ja niin
onki. Peräti toisenlaatuisia lauluja syntyy remuisissa seuroissa ja
muissa tiloissa, joissa ihminen ei tunne yksinäisyyttänsä haittaavaksi.--
Mutta kun kuitenki ihminen luonnostansa ei rakasta yksinäisyyttä, vaan
kanssakäymistä ja seuraisuutta, johon Suomen tytöillä ja pojilla, ynnä
muulla maamme kansalla, kaukana toinen toisista erillään asuvilla, ei
usein ollut tilaisuutta, niin mielessään vetivät koko luonnon seuraansa,
kaikille turhimmilleki aineille hengen ja elämän, mielen ja kielen
kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain
ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien,
jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa. Seuran kaipuussa
saivat niistä joka paikalla lässä olevia ystäviä. "Yks' on tuuli
tuttuani, päivä ennen nähtyani", sanoo vieraalle maalle joutunut, ja
tyttö miehelään lähtiessänsä, kun aavistelee, minlaiseksi syntymäkotinsa,
hänen toiste tullessansa, olisi muuttunut, laulaa:
Muut ne ei minua tunne,
Kotihini tultuani,
Kun nuo kaksi kappaletta:
Alimmainen aian vitsa,
Perimmäinen pellon seiväs,
Minun piennä pistämäni,
Neitona vitsastamani.
Samalla mielellä lohduttaa toinen kodista eroava itsiänsä, sanoen:
Paistavi Jumalan päivä
Muuallenki maalimassa,
Ei isosen ikkunoille,
Ei veikon veräjän suulle.
Muuan taas yksinäisyytensä ikävässä haastattelee lintua
seuraavaan tapaan:
Tule tänne, pieni lintu,
Lennä tänne, lintu rukka,
Haastele halusi mulle,
Ikäväsi ilmoittele;
Mie sanon sinulle jällen,
Haastan mielihaikiani.
Sitte vaihamma vajoja,
Kahenkesken kaihojamme.
Minkä osan ottamisen ja kanssakärsiväisyyden onnettomasta tapauksestansa
eikö anna tyttö moninaisille eläviksi ajatetuille aineille,
kun laulaa:
Tuota saariki saneli,
Saaren rannat raukoitteli,
Tuot' itki ihanat nurmet,
Ahot armahat valitti,
Nuoret heinät hellitteli,
Kuikutti kukat kanervan,
Tuota piian pillamusta,
Emontuoman turmellusta;
Eipä nouse nuoret heinät,
Ei kasva kukat kanervan,
Kasva ei sinä ikänä
Sillä tuhmalla sialla,
Kuss' on piika pillattuna,
Emontuoma turmeltuna.
Ilmanko eläviksi ja mielellisiksi saarta, rantoja, nurmia, ahoja, heiniä
ja kukkia ajattelematta hän sillä tavalla taisi niistä lausua?--Ja samate
se, joka salaisia huoliansa haastellessa ei tiennyt kellen ilmoittaisi,
etteivät kertoisi ulomma, viimein kuitenki tuuman keksivä, sanoen:
Menen metsähän mäelle,
Puhelen Jumalan puille,
Haastan haavan lehtiselle,
Pakajan pajun vesoille;
Ne ei kerro kellenkänä,
Kuihkaele kullenkana.
Saman ystävyyden ja kanssakärsiväisyyden, jonka ajatuksessansa luonnolta
nautitsivat, osottivat sille takaisin. Niin seki, joka eräästi ei tieten,
minne mättäisi moninaiset huolensa, viimein käskee korpin niitä
poiskantamaan, lampihin hukuttamaan, kuitenki varomalla, ettei veisi
kalallisihin vesihin, sillä:
Kalat kaikki huolestuisi,
Ahvenet alas menisi,
Suuret hauit halkiaisi,
Sären lillit liukeneisi,
Saisi siikaset surua,
Kaikki mustuisi mujehet,
Hänen hoikan huolistansa,
Murehista mustan linnun.--
Mutta muita muistellessa elkäme unohtako käkeä!--Yli muiden lintujen ja
muiden hengellisten eli hengetönten olentojen oli käki Suomalaisille
rakas ja arvossa pidetty--saman arvon vielä tänä päivänäki nautitseva.
Oliko tämä tapahtuva lyhyestä ajastansa vuoden kauniimmilla päivillä,
taikka yksiäänisestä, erinäisiä huokauksia kuvaelevasta kukunnastansa,
taikka seuravajaisesta elämästänsä, johon Suomen kansa paremmin kun mihen
muuhun taisi omanki elämänsä verrata?--Arveloamme myöten vähän
itsekustaki syystä. Tämän erityisen arvonsa tähden käkeä lauluissa usein
muistellaan ja mainitaan kauniimmilla nimityksillä: kultainen, hopiainen,
kultakielellinen, kultalintu, hopialintu, hopiarinta, tinarinta,
hietarinta, papurinta, Saksan mansikka, Wiron puola j. n. e.--Vähäonniset
huolissansa toivottelevat hänen kanssakärsiväisyydestä kovemmin kukkuvan,
tytöt milloin kultia ja hopehia ynnä muita koristusaineita suustansa
kukahtelevan, milloin ilmoittavan ajan, kuna naitaisivat. Emoton orpo
valittaa, ei enää käestäkään iloa itsellänsä emonsa kuoltua olevan, jos
kuinka kuuntelisi ja kääntelisihen.--Käen kukunnastapa Wäinämöinenki
naulat uuteen kanteleensa kuvasi, ja minkä osan käki ihmisten asioissa
luultiin ottavan, osotetaan ehkä silläki, kun runossa asetetaan
yksinäisillä sanoillansa koivun latvassa Joukahaisen sisaren hukuntaa
suremaan.--Mainitusta kaikenlaisille eläville ja muille olennoille
ajatellusta ihmistapaisesta mielestä ja kielestä tulee vielä seki, että
usein annetaan lintujen ja muiden elävien eli hengetönten olentojen
pitkiä kanssapuheita välillänsä pitää. Sillä tavalla istuvat linnut
oikeutta, kissat ja hiiret, revot ja jänikset, koivun ja tuomen tyttäret
tarinoivat kaikenlaisia keskenänsä eli ihmisten kanssa. Moni ehkä katsoo
aineita ja asioita, joiden kanssa näillä lauluilla on tekemistä,
alahaisiksi, vähäarvoisiksi, laulun ansatsemattomiksi. Mutta niiiikun
ainaki kansanrunoissa tapahtuu, on myös näissä laulaja tutut,
jokapäiväiset aineet valinnut, ei niitä pilvistä eli muista korkeuksista
tavotellut--taikka toisin sanoen: tutut, jokapäiväiset aineet ja
mielenvaikutukset ovat laulajan laulamaan pakottaneet ja laulut siitä
syntyneet.--Kansan runoelmissa mieli harvoin lentelee ylen korkialta
pilvistä eli muualta semmoisia lauluaineita tapailemaan, joilla vaan
pilvissä, ilmassa ja tuulessa onki kotimaansa, ja perustuksensa laulajan
omassa mielessä, silloin tavallisesti olevaki paremmin tuttu pilvien,
ilman ja tuulen kanssa, kun tämän varsinaisen elämän. Se, joka
halajaa runoelmia semmoisista ylähäisistä aineista, niitä elköön koskaan
etsikö kansantekoisissa! Niitä löytään semmoisten korkiaoppisten
teelmissä ja laitelmissa, jotka vierahia tälle jokapäiväiselle,
alahaiselle elämälle, taikka sitä halpana pitäväiset, sihen siitä syystä
eivät puutukaan, vaan mielensä lentimillä kohoten päätyvät viimein
kunneki omissa luuloissansa löytyvihin parempihin maailmoihin. He ovat
liikaviisaita, joillen ei kelpaa tämä nykyinen Jumalan luoma maailma; sen
pitäis heidän mielensä mukaan olla peräti toisenlaisen ja semmoiseksi
kuvailevatki.--Mutta se, joka paremman maailman puutteessa ajaksi edes
tyytyy tähän oltavaansa elettäväänsä, joka myös halajaa nähdä, tuta ja
tietää, milliseksi Suomen kansa sitä arvaa, eli tätä ennen on arvannut,
millaiset heidän mietteensä, toivonsa ja yrityksensä siinä ovat,--sillä
on näiden laulujen, ehkä alahaisissaki, vähäarvoisissa aineissa kylliksi
miettimistä ja oppimista.--Muuten on muistettava, ettei minkään laulun
somuus ja kauneus synny aineesta, vaan aineen käyttämästä tahi mielen
vapaasta liikunnosta aineita kuvatessansa. Alahaisista aineista ei siis
seuraa, että lauluki olisi alahainen, eikä ylähäisistä toisella puolella
laulun ylähäisyys; nimi ei pahenna miestä, jos ei mies nimeä.
Itse kirjoitustapaki eli kuvausmuoto näissä ei lentele niin korkialle,
kun muutamien muiden, esimerkiksi itäisten kansain runoelmissa. Välistä
kyllä vähän sihenki laatuun, mutta ei tavallisesti. Se on jo mainittu
lapsellinen luonnon ystävyys ja tuttavuus, joka enimmästi
kirjoitustavanki muodostaa. Enempi kun ylisuuntaisuutta rakastetaan
vertauksiin ja sanalaskuihin puettua muotoa. Usein tulee niiden kautta
lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on
oikein ilmoitettu ja enempi puoli eli muulla, kun jolla kulla sanalla,
vertauksella eli sanalaskulla viitoittu. Ainoastaan tottuneet semmoisissa
tiloissa näkevät ja keksivät laulajan oikian mielenjuoksun. Usein
sanotaan myös jotain peräti toista, kun mielessä makaa, vaan sillä
tavalla, että silloinki tottunut helposti arvaa oikian mielen. Monessa
laulussa on mieli ilman nähtävätä johdatusta toisiin aineisiin kulkeva,
joilla ei näyttäisi paljo yhteyttä ennenlausuttuin kanssa olevan. Mutta
tarkemmin tutkiessa löytään silloinki usein joku porras niiden välillä.
Ja jos ei aina löyttäisikään, niin muistakame, että se ilmanki
ajatellessa on mielen luonnollinen laatu, usein yhtäkkiä kaikkinaisiin
aineisiin joutuvan, joista, jos kysyt jälestä, kuinka tulin sitäki
ajattelemaan, et itsekään aina taida selvää saada. Kuinka monta tuhatta
ajatusta sillä tavalla eikö vähänki ajan sisässä toisinaan ajellehda
itsekunki päässä? Kuka voi niiden kaikkien juonnon ja toisen toisesta
siitetyn yhteyden selvittää?--Tässäki kohdassa on siis laulaja yhteistä
mielen luontoa seuraava ja sanoilla kuvaava ajatuksensa ilman
varovaisuutta ja pelkoa, niinkun ne itse työssä ilmoitaksen. Suomen
laulun suloisuudesta emme nyt huolikaan omaa lausettamme ilmoittaa, koska
näitä korjaellessamme vaan olisimma tainneet liiaksi niihin rakastua, ja
lauseemme, jos ei ollaki, kuitenki näyttää yksipuoliselle. Se joka
enemmin halajaa erityisten mietteitä siitä asiasta lukea, kun itsistä
lauluista kokea, lukekoon entisen, kaikista kuulusimman kotimaamme
professorin, H. G. Porthaanin erittäin Suomen runotaidosta laitettua
kirjaa [4], jossa läpensä ylistää Suomen laulun kauneutta ja suloisuutta.
Samalla tavalla ylisti sitä aikoinansa pispa Danieli Juslenius, lausuen:
"Suomen laulun kauneutta ja vaikuttavaista, sydämen liikuttavaista
luontoa emme taida lyhyellä kertomisella osoittaa, ja jos vielä
taitaisimmaki, niin ei kukaan uskoisi kertomustamme todeksi, joka itse ei
ole saman laulun sisällisimmän luonnon kanssa tutuksi tullut. Se oikein
tulvehtii niin lausettensa kun ajatusten somuudelta, ja ilman niitä runoa
ei arvata miksikään" [5].--Saksalainen tohtori H. R. von Schröter, joka
kolmattakymmentä vuotta sitte käänti ja pränttäytti saksaksi muutamia
Suomen runoja ja lauluja,--nimittää runostoamme ihmeteltäväksi
laululähteeksi ja luulee sen kyllä itsestänsä ystäviä luoksensa vetävän,
ettei tarvitse ja kaipaa hänen erityistä ylistystänsä [6].--Kuitenki oli
niin Porthaanilla, kun Jusleniuksella, Schröterillä ja muilla, jotka
senlaisilla lauseilla runostoamme ylistävät, vaan joku pieni osa siitä
tuttu, eikä sekään kauniin ja paras osa.
Ulkopuollista todistusta ei siis kaipaakaan laulumme somuudestansa,
emmekä juuri pelkää sen sisäpuollistakaan kaipaavan, jos ken sitä
kysyisi. Mutta jos tapaisi lukija toisinaan semmoisiaki paikkoja, joilla
ei näyttäisi kyllin suloa, somuutta ja kauneutta olevan, niin ensiksi
muistakoon, ettei olekaan yhden kaunis kaikkein kaunis, ja toiseksi
elköön unohtako, mitä itse lauluin tekijät asiasta arvelevat, sanoen:
Elkäte hyvät imeiset
Tuota ouoksi otelko,
Jos mie lapsi liioin laulan,
Pieni pilpatan pahasti;
En ole opissa ollut,
Seisonut sepon pajassa--
Olen oppinut kotona,
Oman aitan orren alla,
Oman äitin värttinöillä,
Veikon vestoslastusilla.
Vaan jos joku kysyisi, mintähden semmoisina, opistaan ja taidostaan eli
muusta mahdistaan, epäilevinä, rupeavatkaan laulamaan, niin vastaavat
vieläki laulajamme:
Emp' ois outo ollenkana,
Saattamaton saanutkana,
Ruvennut runon tekohon,
Vaan tuli iso ikävä--
Se minun pani pakolla,
Sepä työnti työntämällä.
Saman sanoivat jo vanhuudestaki, taikka:
Kyllä huoli virttä tuopi,
Mure virttä muistuttavi,
Kaiho kantavi sanoja,
Mielalaset arveloita.------
Laulan hoikka huolissani,
Ikävissäni ilotsen,
Panen pakko päivissäni,
Jott' on iltani kuluisi,
Aamuni alimenisi,
Huopeneisi huomeneni.--
Ja sanotaanpa sanalaskunki tavoin: luotu on lintu lentämähän, huolellinen
laulamahan.--Ei siis pitäisi kenenkään oudostuman sitä, jos toisinaan
saatostansaki epäilevinä antautuvat laulamaan, kovalta ikävältä,
raskailta huolilta eli vielä muiltaki syiltä pakotettuna.--Peljättävästi
on myös monen laulun kanssa aikain muuttuessa tainnut käydä, kun tytön
kanssa, joka vanhemmilla päivillä itsestänsä muistutteli, sanoen:
Oli mulla muoto muiden,
Oli muoto muien rinnan,
Kun ma notkuin nuorempana,
Hersyin heinän karvallisna.--
Olin ennen, kun olinki,
Olin armas aikoinani,
Kaunis kasvinpäivinäni;
Olin kun omenakukka,
Tahi tuores tuomenkukka,
Tahi mansikka mäellä,
Puola polttokankahalla.
Jo kyllä kahdestiki tätä ennen olemma maininneet, missä näitä lauluja
tätä nykyä enimmästi tavataan. Jos Karjala myös on heidän varsinainen ja
ainoa syntymämaansa eli vaan jälkimäinen piilopaikkansa, siitä välistä
olemma havanneet kahta'alle ajateltavan. Amerikan villit kansat
pakenevat tuo tuostaki Euroopalaisten edestä synkempiin erämaihinsa ja
nämät luonnon synnyttämät ja kasvattamat laulut lienevät samalla tavalla
ulkoa maahan tulleen sivistymisen jaloista aina edemmä ja edemmä
vetäyneet, sillä lailla nyt ainoastaan Karjalassa löytyen.--
Talonpoikaiset lapset jättävät ilonsa ja lopettavat leikkinsä lattialla,
ujostellen loukkoihin rientäen, kun herrasväkeä tulee tupaan; niin
arvelisimma myös näiden eli muiden samanlaatuisten lauluin yli koko
Suomen muinaan leikkinsä lyöneen, vaan sitte jo sanotusta syystä
nykyiseen piilopaikkaan väistyneen, entisestä olostansa muilla paikoilla
ei paljo muuta, kun jälkiä ylehensä käyvissä sanalaskuissa jättäen.
Karjalassa ovat toki siksi vielä säilyneet, että, vaikka kyllä vanhat
ihmiset valittavat niiden lapsuutensa armahien ylenkatseesta, niitä
kuitenki vielä kaikilla ijillä ja kaikissa tiloissa laulellaan. Lapsilla
on erityiset laulunsa, nuorilla naimattomilla erityiset, naineilla
erityiset ja erityiset ikäkuluilla vanhoillaki, paitsi mitä siitä
laadusta on, että lauletaan yhteisesti usiammilta eli kaikiltaki. Samate
on lauluja erittäin pojilla, erittäin tytöillä, erittäin miehillä,
erittäin naisilla, erittäin ukoilla, erittäin akoilla. Yksipuolisuutta
peljätessämme emme taida yhtä lajia näistä toistansa paremmaksi kiittää.
Jokaisella lajilla on omat sulonsa ja kauneutensa, niin esimerkiksi
lastenki lauluilla, joita luetaan ensimäisen kirjan lopulla. Moni
taitaisi niitä kehnommaksi arvata, kun mitä pränttiin toimitettaisi,
mutta kuitenki ovat ne lapsilla niin rakkaat ja kauniit mielestänsä,
etteivät paljo muita lauluina pidäkään, kun semmoisia heidän
mielensä ja älynsä mukaan juoksevia. Se on itseensä hämmentynyt viisaus,
joka lapsille muuta taritseekaan, kun minkä älytä voivat, taikka joka
katsoo sitä vesalle sopimattomaksi, että tuulen mukaa heiluu sinne tänne,
eikä asu kun täysi puu jäykkänä, kankiana. Lapsilla on omat mielensä,
omat halunsa, omat työnsä,taitonsa ja laulunsaki, ja sen mukaan pitää
kaikkia heihin koskevia arvattaman.--Mainitut lasten laulut ovat kun
ensimäinen luokka Suomen laulukoulussa. Semmoisia ovat kaikki parahimmat
runoniekat lapsuudessansa laulaneet, juuri niistä laulun luontoon
tottuneet ja mieltyneet. Muu laulukoulu sitte on itsekullaki ollut
niinkun siitä eräs laulaja kertoo, sanoen [7]:
Omat on virret oppimani,
Omat saamani sanaset,
Tiepuolista tempomani,
Risukoista riipomani,
Kanarvoista katkomani,
Vesoista vetelemäni,
Kun olin piennä paimenessa,
Lassa lammasten keralla,
Metisillä mättähillä,
Kultaisilla kunnahilla.--
Tuuli toi sata sanoa,
Tuhat ilma tuuvitteli,
Virret aaltoina ajeli,
Lausehet vetenä vieri.
Muuta erityistä laulukoulua Suomalaisilla ei kyllä ollutkaan. Sillä
vaikka laulukouluistaki Suomen runoissa ja lauluissa toisinaan
muistellaan, niin niillä arvattavasti ei ymmärretä muuta, kun mikä
vieläki maassa on tavallinen, että toinen opettaa toiselle laulun
ulkomuistilta laulettavaksi. Sillä tavalla ymmärrettävä lienee kyllä seki
toisessa kirjassa präntättävä laulu, jossa tyttö kertoo pienempänä
eräälle akalle muutamia lankakeriä ja rätsinän eli paidan laulun
opetuspalkasta antaneensa, vaan jota tuhmuutta suuremmaksi tultuansa
katuu, kun ilmanki akkojen opetuksitta havatsi huoltensa kyllin virttä
jatkavan, niillä samoilla sanoillansa sitä oikiata, joka paikassa
tilallista Suomen laulukoulua osottava, josta jo ehki kylliksi olemma
edellisissä lehtilöissä maininneet.
Suomen laulun iästä eli vanhuudesta emme taida muuta sanoa, kun että sen
juuret katoaa menneisiin ylimuistoisiin aikoihin, latva näihin nykyisiin
aikoihin koskeva. Niin näistäki tässä kokouksessa löytyvistä monella
kyllä on suuriki ikä, ehkä vuosituhansia seljässä, vaan toiset taas eivät
ole kovin vanhoja. Vangittu pannu [8] esimerkiksi ei voi olla vanhempi
yhteistä viinakieltoaikaa kuningas Kyöstä III:nnen hallitessa. Koiteren
järven rannalla eli pari vuotta sitte ja taitaa vieläki elää vanha
80:vuotinen akka, Mateli Kuivalatar, joka muutamista muilta kerätyistä
tyttöin lauluista, kun niitä hänen kuullaksensa luimma, sanoi: "no
vieläkö nyt sitäki maassa muistellaan ja ken sitä teille lauloi?--Minä
sen ennen nuorra tyttönä ollen tein."--Akan ilman syytä entisestä
lauluteostansa kehuneen emme uskokaan, sillä siinäki iässä oli vielä hyvä
laulaja ja toiseksi niitä tekemäksensä sanotuita tyttöin lauluja ei juuri
laulettukaan Ilomantsia ja Lieksan rajakyliä ulompana. Ainaki lauluin
ikää tutkiessa luulisimma jonkun osviitan niiden nykyisestä olopaikasta
saatavan. Mitä laajemmalta usiammissa eripaikoissa kutaki laulua
lauletaan, sitä vanhemmaksi luulisimma, ja enimmiten lauletaan niitä
laajemmalla, joilla on enempi toisinnoita. Tämä on ylehensä sanottu, ei
sillä mielellä, että se sopisi joka ainoaan erityiseen lauluun niin
yhdessä kun toisessaki kohdassa.
Että Suomen laulutaito on kansan omituinen siittämä, synnyttämä ja
kasvattama, ei ulkoa peritty, sen jo osottaa Suomen laulun omituinen
muotoki ja kaikki erityinen laatunsa toisista rinnalla kasvavista
sisaristansa, Ruotsin ja Venäjän lauluista. Ruotsilla ei ole paljo
tämmöisiä mielen suoria ja selviä osotuksia lauluissansa, vaan kun
jostain laulavat, pukevat asian kertomatapaan, taikka tarinoivat jostain
toisesta, johon ajatuksessa itsiänsä vertailevat. Heidän laulunsa
paraasta päästä ovat sitä laatua, kun virsilaulut tämän kokouksen
kolmannessa kirjassa, ehkä kyllä niidenki luonnosta paljo eroavaiset.
Enimmät Ruotsin kansanlauluista ei olekaan perijuurin kansan tekoisia,
vaan ylhäisemmän osan kansasta, Ruotsin muinaisen herrasväen laatimia.
Kansa sitte tavoissansa, siisteydessänsä ja muussa elämässä herrasväen
tavottava pakkausi tilalle, herrasväki siirtyi edemmä ja jätti tahallaan
eli unohduksesta laulut jälkeensä, jotka kansa omisti, korjasi ja
säilytti--siitä niitä nyt kansanlauluiksi nimitetään, semmoisia enin osa
ei alkuansa ollen. Omituisia, alkuperäisiä kansanlauluja Ruotsilla meidän
tiedosta on ylen vähä, neki harvoin minkään veroisia. Venäjän laulu, ehkä
vähä enemmin Suomen laulun sukulainen, kuitenki paljo erotaksen siitä,
niin että, kun jo sanoimma, Suomen laulua ei taita muuhun kun itseensä
verrata, juuri tämä itseisyytensä sen vanhaa ikääki todistava.
Viron laulujen yhteydestä Suomen laulujen kanssa olisi enemmin
kirjoittamista, kun mihin tässä esipuheessa aikauisimma. Ne alkuansa
eivät olleetkaan erotettuja välillään, vaan yksiä lauluja, sitte kansan
erotessa laulujenki toisistaan vieroten. Tämän eron jälkeen näyttää
Suomen laulu, niinkun itse kieliki, paljo paremmin alkuluonnossansa
pysyneen, muuten on se myös kaikella tavalla taitavampi ja runsaampi
Viron laulua.--Muiden kaukaisempain kansain laulujen verralla vielä
vähemmin rupeamma Suomen laulua tutkimaan, ehkä kyllä seki ei
taitaisi sopimaton olla. Sen siasta panemma tähän näytteeksi eräitä
muukalaiskansain lauluja, joille kuitenki sitä ennen olemma kokeneet
suomalaisen puvun antaa.
Seuraavalla tavalla sanotaan Lappalaisen matkalla armahansa luoksi
laulaneen [9].
Paista päivä, armas päivä,
Paista päälle Orra lammin,
Että kultani näkisin
Orra lammin laitehella.
Ei niin mäntyä mäellä,
Eikä kuusta kukkulalla,
Jonk' en latvahan kapuisi,
Kun vaan kultani näkisin.
Oksat poies otteleisin,
Joka lehvän leikkoaisin--
Oksat kaikki kaunihitki,
Kaikki lehvänsä leviät.
Oisko linnun lentoneuot,
Kohottimet kotkalinnun,
Lenteleisin, liiteleisin
Orra lammin laitehelle.
Vaan mitä miehellä minulla,
Kuta kurjanpäiväisellä!
Ei ole siipeä variksen,
Jolla luoksesi tulisin.
Jo olet viikon vuottanunna,
Kaiken kaunoisen ikäsi,
Sinisillä silmilläsi,
Metisellä mielelläsi.
Vaan vielä sinun tapoan,
Vielä istun vieressäsi,
Vaikka minneki menisit,
Kunneki kulekseleisit.
Kova on kahle, rautakahle,
Luja köysi, liinaköysi,
Rakkaus sitäi kovempi,
Lujempi siet syänten.
Eskimaalainen (Amerikan kylmässä, pohjaisessa maanääressä) ilmottaa
surunsa ystävänsä kuolemasta tähän laatuun.
Voi minua mies poloista,
Kun nyt näen istumesi
Tyhjänä tuvassa tässä,
Asuntosi autiana.
Pois on mennyt ystäväni
Pimiähän maanpovehen,
Muuttanut Manalan maille,
Käynyt Kalman kartanohon.
Jota ennen iltasilla
Vuotin iltani iloksi,
Kävin vastahan kujilla,
Koska kuulin kulkevaksi.
Tullut ei tyhjänä kotihin,
Tuli täyellä venolla--
Veen. koiria venossa,
Lintusia liiatenki.
Joista äiti joutusasti,
Keitti liemen kerkiästi;
Ruoan runsahan rakenti,
Laitti muille ja minulle.
Kun näki lahella laivan,
Punamaston purjehtivan,
Oli luona ensimmäisnä,
Laivan laialla lähinnä.
Veen koiransa komiat
Kanto kauppiaan kätehen,
Toi parahat liinapaiat,
Nuolet rautaiset nopiat.
Vaan miss' on nyt ystäväni!
Voi kun muistuu mieleheni,
Suru särkevi syämen,
Huoli rinnan raatelevi.
Voi jos vierisi veteni,
Tahi itku irtautuisi,
Niinkun muilta muutamilta;
Ehkä huoli huopeneisi.
Tahi jos kuolisin minäki,
Kaatuisin katala raukka;--
Vaan kuka kantaisi surua
Vaimostani, lapsistani?--
Niin mahan majoilla näillä
Vielä viipyä vähäisen,
Vaikk' on mennyt mielestäni,
Ilo poikennut iäksi.
Lithovilaisen morsiamen laulu syntymäkodistansa eroava, äitinsä
jättävä.
Enkö jo sanonut äiti,
Sanonut saoinki kerroin:
Hanki tänne tyttö toinen
Kutojaksi, keträäjäksi;
Jo olen kyllin keträellyt,
Kyllin kankaita kuellut,
Kyllin pessyt pöytiäsi,
Kyllin laassut lattioita,
Kyllin kuullut äitiäni,
En kyllin anoppiani,
Kyllin heiniä haraillut,
Kyllin laitellut lapoja,
Kyllin kukkia keräillyt,
Seppeleiksi selvitellyt.--
Nyt ne ei kukat koriat
Kauan päässäni kahaja,
Ei siniset silkkinauhat
Paista päivänpaistehessa,
Eikä suortuvat soriat
Tuiski tuulessa isosti;
Kun tulen kotihin toiste,
Käyn lakissa, en kukissa.
Sitte lakkini lavia
Vielä tuiski tuulessaki,
Kaulahuivini koria
Kumottavi kuutamella;
Vaan ne sormukset soriat
Vakassa valittelevat,
Silkkinauhani siniset
Itkevät ikänsä kaiken.
Sikelialaisen ylistyslaulu kultasestansa.
Minne, minne mehiläinen,
Kunne kulkusi varainen?--
Tuskin vielä tuntureilla
Aamurusko alkehessa.
Kukat kultaiset, koriat,
Kaikki vielä kaunihisti
Lepeävät lemmessänsä,
Utuisilla uutimilla.
Kaste kanssa kaikinpuolin
Vielä vilkkuvi kukilla;
Etkö sure sulkiasi
Tulemasta turmiolle?--
Et sä sure sulkiasi,
Yhä lennät löyhyttelet;
Sano nyt matkasi minulle,
Kunne kuitenki yritit?
Menikö mielessä sinulla?--
Jos ei muuta, jo sanonki,
Mistä saat mitatta mettä
Elinkautesi imeä.
Etkö tullut tuntemahan,
Näkemähän neioistani?--
Sill' on huulilla hunaja,
Sillä suu sulinta mettä.
Lennä sinne lintuseni,
Kule sinne kultaseni;
Sieltä saat simoa kyllin,
Sieltä määrättä mesiä.
Kreikalaisen tytön lauluja kultaansa ikävöidessä.
En taia, äiti kulta,
Ma kangasta kutoa;
Mull' ompi outo vaiva
Syänalassa aina--
Tuo kehno Kirki rukka
Povea polttelevi.
Kuu kulki matkoihinsa,
Samoite seitsentähti,
Jo yli puol'yön aika,
Ja minä raukka valvon
Yhäti yksinäni.
Kaikki antoi armas aika,
Antoi kesän, antoi talven,
Antoi joulun, antoi kekrin,
Antoi riistoa, eloa,
Ystäviä ja iloa,
Antoi pojan äitilleni;
Vaan mitä minulle antoi?--
Ei mitäpä milloinkana.
Tähän nykyiseen Suomen laulujen ja virsien kokoukseen olemma kokeneet
saada kaikki meillä tutut Suomen kansan vanhat eli vanhantapaiset laulut
ja virret, niinkun Kalevalaan erottelimma kaikki kertomarunot sitä
laatua. Näin on Suomen kansan vanhoista runoelmista kaksi osaa tullut
säilytetyksi; loihturunoista tulisi pian kolmas, jos, kuni toivomma,
saataisiin präntinalaiseen korjuun edes neki niistä, jotka jo ovat
koottuna, joka työ ei kyllä olekaan huokeimmia toimittaa, jos mielitään
saada kaikki suunnallensa erotetuksi ja siivotuksi. Näidenki laulujen ja
virsien erottaminen itseksensä ei aina ole ollut niin keviä, ettei
toisinaan olisi kylliksiki työtä jatkaunut. Virsirunot välistä
ylikarkaavat loihturunoihin, samoite laulutki, esimerkiksi toisessa
kirjassa präntättävät metsä- ja sotalaulut, jonka tähden niistä enimmän,
loihtusekaisemman osan olemmaki tästä kokouksesta loihturunoin sekaan
otettavaksi lykänneet. Toisella puolen yhtyvät laulut nykyisempiin
lauluihin ja siinäki on raja usein tahtonut tulla sekavaksi. Mutta kuki
tekee ja laatii työn ymmärrystänsä myöten parahiten ja niin olemma meki
tehneet, emmekä pane tuota sikseenkään mielellemme, jos toisinaan olisi
laulumaata joku osa muualle jäänyt, toisinaan raja tullut ylikäydyksi.--
Se nyt oli vastuksena koko tämän kokouksen Suomen runostosta
erottamisessa; sama sekavuus on tahtonut sen eri osiihinsa laskemisessa
haitaksi tulla. Niin esimerkiksi tämän ensimäisen kirjan lauluista ovat
paimen- ja lasten laulut liketysten toinen toistansa, ja toisessa
kirjassa löytyvistä neitojen lauluista olisi muutamia taittu
paimenlauluiksi eli naisten yhteisiksi lauluiksi toisilta lukea ja
samoite joita kuita poikien lauluista arvata miesten yhteisiksi eli
urosten lauluiksi, taikka vastahakaan. Niin kolmannenki kirjan
virsilaulujen kanssa. Moni taruvirsi taitaisi toisilta arvattaa
historialliseksi, moni muinaisuskoinen pidettää taruvirtenä eli
vastahakaan. Niin usein muunki erottamisen ja rajoittamisen kanssa.
Jo toistakymmentä vuotta olemma näitä keräilleet erittäinki kesäisaikoina
1828, 1831, 1832, ja vuosina 1836, 1837 olimma toista vuotta kerrassaan,
Suomen Kirjallisuuden Seuran toimella ja kostannuksella, niin näitä kun
muitaki keräyksiä varten Venäjän ja Suomen Karjalassa ynnä Lapissaki
liikkeellä. Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian heittämättömällä
työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjaelleet,
sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä
kertaa uudestaan puhtaaksi kirjoitelleet, vaikkemme sittekään mielemme
mukaan ole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet. Vaan tämän
mainimma sillä mielellä ja toivolla, ettei puuttuvaisuutta pantaisi
huolettomuuden syyksi, vaan ennemmin muun saamattomuuden. Mainittuun niin
usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjoittamiseen on, paitsi muuta, seki
syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia paikkoja
yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839 niiden
tähden uudelleen läksimmä Karjalaan, josta myös kummallaki kertaa saimma
paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuihin. Toisinnoita tosin onki
haitaksi asti paikka paikoin kasvanut, vaikka kyllä olemma kokeneet
kaikki joutavat, mielestämme mitättömät, kerrassaan pois heittää. Niin
muiden seassa esimerkiksi semmoiset puhetlaatutoisinnot, kun lenti,
lensi; lähti, läksi; saattoi, saatto, saatti; kaatoi, kaato, kaali,
kansi; olen. oon, oun; olemma, oomma, oumma, olemme, oomme, oumme; mene,
mäne, mee, mää; pane, paa; minä, mie, ma, mä; sinä, sie, sa, sä; hän,
hään; me, myö; te, työ; he, hyö; tuo, toi, taa; iso, isä, taatto, taatta;
emo, emä, äiti, maammo, mamma; sisar, sisko, sikko, siukku; veli, velji,
veljyt, velo, veio, veikko; miniä, minjä, minnä, minna; värttinä,
värttänä; lassa, lasna; kulkiessa, kulkeissa; sanonut, sanonu, sanonna j.
n. e., joita erittäin merkitsemään vaan ylen harvoin lienemmä hairauneet.
Joka semmoisista muista poisjätetyistä toisinnoista tahtoisi tiedon,
kyllä saapi sen käsikirjoituksistamme, jotka aiomma äsken mainitulle S.
K. Seuralle jättää. Toinen huolettavampi asia on ettemme aina ole
tainneet osata toisintojen seasta sominta ja parasta iise lauluun valita,
vaan sen siaan ottaneet jotain kehnompata, vähemmin sopivata. Mutta mikä
missäki olisi somin, sitä ei aina käsitä ajattelemallakaan ja
miettimällä; välistä sattuu, välistä taas pitää monenki paikan jäädä
vähemmin valmiinnäköiseksi. Jos joskus näistä lauluista tulisi toinen
uusi laitos präntättäväksi, niin pankoot ja sovitelkoot silloin toiset
paremmin, ikäskun ne, jotka joita kuita näistä ehkä ottavat ulkokielille
kääntääksensä, ennen työhön ruvettuansa mahtavat silmäillä toisinnoitaki
ja valita, mikä niissä saattaisi paremmin sanottu olla, kun itse
pääluvussa. Jo näiden maineena olevien toisintojen paljous mahtaa
vapauttaa meitä siitä luulosta, että olisimma näitä lauluja omilla
laitoksillamme lisänneet eli muilla vierailla sanoilla parsielleet.
Emmekä siitä nyt virkaisi mitänä, jos ei ainaki, jotka kansanlauluja ovat
korjaelleet, olisi tulleet saman luulon alaiseksi. Ne, jotka ovat
tottuneet erottamaan kansanlauluin oman somuuden ja luontaisuuden, myös
kyllä helposti erottaisivat, jos niihin mitä olisi ulkoa lisätty. Ei
yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen, kun kansanlaulut.
Joku ainoa vieras sana, jolla luultaisi parannettavan, usein pilaisi koko
laulun somuuden. Sen tietessä olemmaki aina varoneet, niihin mitään
lisäksi panna, ja vaan aikaharvoin jonkun poisjääneen sanan vaillinaiseen
paikkaan panneet, senki useimmiten muistossa säilyneistä kuulluista--
sillä paljo olemma ainoastaan kuulleet laulettavan, erittäinki
vesimatkoilla ja muissa tiloissa, joissa kirjoitus ei syntynyt.
Näistä lauluista ei ole juuri yhtään, jota emme olisi kansassa tavanneet,
vaikkaonki joita kuita ennen präntättynä täydellisemmissä eli
vaillinaisemmissa tapailemissa [10]. Kun ne nyt kaikki olemma tähän
yhteen liittäneet, niin toivommaki tämän laulukokouksen siinä kohdassa
täydelliseksi, ettei tarvitse muualta präntätyitä lauluja hakea, joita
tässä ei löytyisi. Ei ennen präntätyitä kyllä usein tavata entisessä
muodossaan, vaan välistä toisinnoissa, välistä usiampaan erilauluun
erinneenä, joka tulee siitä, että kun kehnommilta laulajoilta ennen
lienee erilauluihin kuuluvia asioita ja sanoja yhteen laulettu, niin
saivat sekä meiltä että muilta sillätavoin sekavasti präntätyiksiki, vaan
ovat nyt tulleet paikoillensa asetetuiksi ja järjestetyiksi sitä myöten,
kun paremmat laulajat niitä lauloivat eli muuten olemma älynneet. Tämäki
järjestäminen on usein kyllä hankalata työtä ollut. Eri laulajat yhden
laulun melkein aina laulavat usiampaan enemmin eli vähemmin toisistaan
eriävään tapaan. Mikä muistaa sen täydellisemmästi, kuka
vaillinaisemmasti, kuka vaan muutamia sanoja ja eräitä paikkoja
tavotteleva, muistonsa kehnoutta poisjäävistä syyttelevä. Eikä sekään
olisi niin suurena haittana, vaan kun vielä sen ohessa useinki laulellaan
niin sekavasti, että yksiä sanoja ja paikkoja milloin vedetään yhteen,
konsa toiseen lauluun, niin viiteen, kuuteenki toisinansa; taikka kun
yksiä lauluja lauletaan niin eritapaisesti, että pian joka toinen värsy
on erinkaltainen. Semmoisia järjestäissä saapi kyllä visusti miettiä ja
tarkata, kuinka kaikki saataisi parahimmaan sopuun keskenänsä, ja ettei
tulisi johon kuhun lauluun liitetyksi, mikä alkuansa mahtoi peräti
toiseen kuulua.
Yksiä lauseita tavataan paikkapaikoin kahdessa eli usiammassaki eri
laulussa. Niistä ei tule meitä syyttää, taikka ajatella, kun olisimma
hyvästi voineet poisheittää ne ja neki sanat jostain laulusta, koska ne
jo tavattiin jossain toisessa edellisessä. Sihen meillä ei ole ollut
oikeutta. Jos yhdessä laulussa jo tavattiin sanat: näillä raukoilla
rajoilla, poloisilla Pohjan mailla, taikka: tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla, taikka: voi minä poloinen poika, voi poika polon
alainen, niin se ei estä, etteivät saisi toisessaki tavattaa. Semmoisia
lauseita mahtoi jo ikivanhuudesta käydä kun muitaki sananparsia kansassa,
jonkalaisina helposti tulivat muuttumattomina milloin mihinki lauluun
sekaumaan. Eikä ole ensinkään kansanlauluissa semmoinen asia
kummiteltava; tapahtuupa välistä oppineittenki keskellä, että käyttävät
kun omiansa, mitä jo ennen on tullut muilta sanotuksi.--Erilaatu taasen
on sen asian kanssa, että virsilauluissa usein kerrotaan sana sanalta
edellisiä, samassa virressä olevia lauseita. Se on Suomen virsilaulun
omaisuus, ja ken sitä ei katso kaunistavaksi, toki katsokoon suattavaksi.
Olisimma kyllä voineet välttää, ettei semmoisia yhdessä virressä
sattuvia, usiammasti kerrottavia lauseita olisi enää jälkisissä
sioissansa präntätty. Jos vaan olisimma panneet ensimäiset sanat niistä
ja osottaneet toistenki seuraavan, niin olisi siinä tainnut olla
kylliksi. Mutta toisinki puolin miettien, ja koska niiden täydellinenki
kertominen ei tule kirjan suuruutta lisäämään, kun kahdella, korkeinta
kolmella lehdellä, niin olemma katsoneet sopivammaksi, sillä tavalla
prättäyttää täydellisesti, kun lauletaanki.
Usiampi näistä lauluista taitaisi kyllä äkkinäisempiä lukijoita varten
erityisiä selvityksiä tarvita. Niin esimerkiksi tanssi- ja häälaulut
niitä seuraavista tanssi- ja häätavoista. Jos aikaa ja tilaisuutta
saamma, niin kyllä miksi emme saataki jossain neljännessä kirjassa vasta
semmoisia selvityksiä toimittaa, vaan näihin kolmeen olemma paljaat
laulut siltänsä toimittaneet. Kuitenki aiomma kolmannen kirjan lopulla
kaikki oudommat sanat selvittää. Paikkoja, joista itsekuki laulu
olisi saatu, on työläs ja mahdotonki nimittää muulla tavalla, kun minkä
jo olemma tehneet tämän esipuheen IV:nnellä ja V:dennellä sivulla, koska
harvoin onki joku laulu täydellisesti yhdestä paikasta ja yhdeltä
laulajalta saatu, vaan usiammilta paikoilta ja usiampain laulannasta
nykyiseen muotoonsa kasvanut.
Kyllä kymmenellä ja vieläki usiammalla, vähä toisistaan eriävillä
nuoteilla laulellaan näitä lauluja eripaikoilla. Muutamat vielä silläki
lisäelevät nuottitapoja, että ensisti joka värsyn toisesti kerrottua, eli
ilmanki kertomatta, panevat joita kuita erityisiä sanoja jälkeen, taikka
kertovat vielä kolmannesti loppusanat itsestä värsystä, jotta tulee
esimerkiksi seuraaviin tapoihin laulettavaksi.
Ruvetkasme, rohjetkasme,
Kauniissa joukossa,
Elkäs ääntämme hävetkö,
Kauniissa joukossa,
Vaikk' on lapset laulamassa,
Kauniissa joukossa, j. n. e.
Ompa mulla kultainenki,
Ompa vainen niinki,
Sen punaisen päivän alla,
Ompa vainen niinki,
Sinisukka, saapasjalka,
Ompa vainen niinki,
Verkavästi, sarkatakki,
Ompa vainen niinki,
Palttinapaita, pumpulihuivi,
Ompa vainen niinki,
Leikkatukka, liippahattu,
Ompa vainen niinki j. n. e.
Suru tuli Suomen maalle,
Ai, ai Suomen maalle,
Suru tuli Suomen poikasille,
Ai, ai poikasille,
Itku pitkä piikasille,
Ai, ai piikasille,
Mure musta vanhemmille,
Ai, ai vanhemmille j. n. e.
Empä uskonut olisi,
En vainen olisi,
Vaikk' oisi sata sanonut,
Vaikka sata sanonut,
Tuhat suuta tunnustanut,
Suuta tunnustanut,
Tuhat kieltä kertoellut,
Kieltä kertoellut j. n. e.
Tämmöinen värsyjen välittäminen erisanoilla juuri osottaa jotain kansassa
siinnyttä eli sikiävätä halua, entisestä yksinkertaisesta laulunuotista
poiketa, moninaisempia saada, ja on kun joku porras entisten ja nykyisten
laulunnottien välillä.--Muutamilla muillaki kansoilla, esimerkiksi
Hispanialaisilla, Kreikalaisilla, Venäläisillä, on ulkonaisen rakentonsa
suhteen Suomenlaatuisia nelimitta runoja, joita myös mahdetaan laulaa,
vaan joiden nuotit meillä ovat tuntemattomat, ettemme taida niitä Suomen
runonuotin rinnalla tutkia. Emmekä vielä tunne omista Suomenkaan
nuoteista, kun jonkun pienemmän osan, koska niitä ei ole
keltäänparemmalta soittoniekalta kerätty. Sen vaan tunnemma ja tiedämmä,
että Suomessa löytyy kansan seassa paljo erityisiä, usein kylläki
kauniita, luontoa vaikuttavaisia nuotteja, joita ei toki pitäisikään
ilman keräämättä ja korjaamatta heittää! [11]. Karjalassa, Savossa ja
Pohjanmaalla, joissa erittäinki Karjalassa vanhoja kanteleita vielä
pidetään ja kanteleen soittoa rakastetaan, laulellaan näitä lauluja
toisinaan kanteleen äänen avulla, s. t. s. laulaja laulaa ja soittaa
yhdessä. Kanteleella oli ennen vanhaan oma haltianeitsensä, jota
Kantelettareksi eli Kantelehettareksi nimitettiin. Kun hänen huolensa
kanteleesta jo on vähennyt, ja kohta taitaa peräti loppua, niin
toki toivom hänellä nykyaikoina siksi joutoa olevan, että ottaa nämät
laulutki huostaansa, liiatenki, kun jo entisessä virassansa lienee niiden
kanssa kyllinki tutuksi tullut. Sillä toivolla ja mielellä olemma tälle
laulukokoukselle antaneet nimensä Kanteletar.
Elköön uskoko kukaan, että nämät olisivat ne ainoat perintöjätteet Suomen
muinaisista lauluista. Toinen mokoma on epäilemättäki vielä poissa,
keräämättä. Tämmöisiä kerätessä kohtaaki paljo vastuksia, jotka
pitkittävät työtä ja saattavat sen muutenki vaikiaksi. Kansa niitä
milloin pitää ylen halpana, ettei kehtaa kirjoitusta vasten, eikä muuten
herrasväen kuullessa laulaa, milloin taas luulee niitä jumalattomiksi ja
pelkää tilintekoa. Eikä ollenkaan ole ihmeteltävä tämä viimeksi
mainittukan kansan luulo ja pelko,--ompa moni oppineemmistaki ihmisistä
ajatellut ja sanonut niin tämmöisten, kun kaikenlaisten muiden maallisten
lauluin ja tarinain oikian kristillisen elämän harjoitusta maassa
estelevän. Jos niin olisi, niin toki olisimmaki paremmin tehneet, ne
kerrassaantuleen nakata, kun pränttiin toimittaa, ja sitäki paremmasti,
jos niitä emme ensinkään olisi unohduksen tieltä keränneet ja korjanneet.
Sillä niin jumalattomat mielestämme emme olekaan, että ehdolla
hankkisimma esteitä kristilliselle elämälle, jolla ilmanki hankkimatta
kyllä lienee vastusta maailmassa. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä
nytki, kaiken ja monivuotisen vaivam perästä, saisivat paikalla präntin
siasta lieteen lentää nämät laulut ja virret, jos niistä mainitussa
kohdassa mitään haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä.
Mutta olemma kuulleet, kristillistä elämätä olevan usiammasta laadusta,
eikä sitä yli muiden oikiaksi kiitettävän, joka näiltä ja muilta
samanlaatuisilta aineilta taitaisi häiritettää. Sen on usiampi vielä
niistäki sanonut, joita nykyaikoina välistä oikein soimataan kiivaudesta
kristillisyydessä.--Kallio ei liikahtele kovassakaan tuulessa, vaan
vaahti vedellä pyörii pienimmänki löyhkän edessä. Ja joka luulee
kenenkään mielen ja ajatukset näiltä pidätettävän, etteivät pääse oikiaan
kristilliseen tuntoon heräämään, se ennen näitä ja meitä tuomitsematta
hävittäköön maailmasta kaikki joutavat, mielettömät puheet, seurat,
hypyt, tanssit, soitot ja muut semmoiset--kieltäköönpä linnutki ilmassa
laulamasta, koska ne kuitenki tiettävästi eivät aina laula luojansa
ylistystä, vaan luillansa useinki suosittelevat toisiansa--kieltäköön
myös maan kasvamasta muita, kun ristinkukkia, Kiesuksen kämmeköita ja
Maarian vuodetheiniä.--Kristillisyys on iso, monihaarainen ja
monilehvällinen, latvallansa taivaaseen ylettyvä puu. Jos linnut ei sovi
yhdelle oksalle laulamaan, niin sopivat toiselle. Mutta oksaa emme pidä
lintujen laulannasta sen pahempana. Emmekä myös ylitse kaikista muista
katso niitä oksia kauniiksi, jotka alti nuruvat sitä, että puu
kasvaessansa kohotti heidät juuripuolesta ja maapinnasta korkiammalle
ilmaan, jonka tähden latvoillansa yhä nuokkuvat alaspäin, eivätkä koskaan
tyydy nykyiseen oloonsa jaosaansa, vaan tahtoisivat puun juureen
asentonsa. Kaikilla on heillä kuitenki juuresta ylösnousevavoimansa.--
Sillä mielellä emme pelkää näistä sitä luultua kristillisyyden vastusta
tulevan, vaan ennemmin, paitsi muuta hyödytystä, monellenki jotain
kaunista, syytöntä ja viatonta mielenpidettä, joka toisinaan ehkä estää
sen pahempiin yrityksiin johtumasta ja sekaumasta.
Niin lähde nyt Kanteletar matkoihisi, ei esteeksi hyville tavoille,
kristilliselle mielelle ja elämälle, tahi muille hyville tarkoituksille,
vaan jälkinäytteeksi ja osotteeksi entisen ajan elämästä, tavoista,
mielestä ja muusta laadusta, kun myös joksiki tienviitaksi Suomen
tulevalle laululle ja laulajoille, ja muille ystävillesi sekä
hyvänsuovillesi syyttömäksi ajanvietteeksi, jos ei huvitukseksi ja
opiksi!--Niillen, jotka moittivat sinua, sano, ettet taida olla
vanhempatasi parempi, vaan vanhempasi on aika, joka synnytti sinun, ja
itse olet sen ajan lapsi. Köyhältä vanhemmalta ei ole lapsen paljo
perittävää; ellös sentähden köyhyyttäsi ja talonpoikaista pukuasi
ujostelko! Nyt on aika rikkaampi moninaisilta opeilta, tiedoilta ja
taidoilta, niin siittäköön, synnyttäköön ja kasvattakoon parempia
lapsiaki!--Niillen taas, jotka liiaksi mieltyvät sinuun, ja
ylimääräisesti kiittävät, kuiskaa korvaan ja sano, et ansatsevasi
semmoista liikanaista ylistystä. Muistuta heitämoninaisista
vajavaisuuksistasi, esimerkiksi siitäki, kuinka yhä kohtaavissa, päälle
pakkaavissa huolissasi harvoin olet juuri mitään pysyväistä, oikein
levottavaista lohdutusta löytänyt, vaan useimmin tavotellut pian jälle
meneviä tekolohdutuksia, joihin et kyllä itsekään ole voinut tyytyä, jos
kohta sen, lapsellisella kerskaamallasi, maailman kuullessa välistä
sanoisitki. Taikka miksi neuon ja opetan sinua, etkö jo itse aikaa sitte
ole laulanut:
Kun kuulen sanottavaksi,
Eli liioin pantavaksi,
Silloin seison selvemmästi,
Piän päätä pystymmästi,
Olen kun oriheponen,
Tahi sälkö säärtä lyöen;
Kuulisin kiitettäväksi,
Yhenkään ylistäväksi,
Alempana pään pitäisin,
Alas silmät siirteleisin.
Helsingissä 9 päivä Huhtikuuta 1840.