Hamasta ylimuistoisista ajoista ovat kaikki kansat maailmassa rakastaneet
soittoa, laulua ja runoelmata. Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun
toinen pyhempi kieli, jolla itsellensä eli muille haastelee erinäisiä
halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä
tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa,
surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa,
leponsa, rauhansa ja muun olentonsa. Ajatukset itsestänsä semmoisissa
tiloissa olisivat sulinta soittoa ja kauniinta laulua, jos taittaisiin
havata ja pysyvään muotoon kuvata. Mutta tämä kuvaanta ei taida tapahtua,
paitsi äänen ja sanan kautta, puuttuvaisesti, niinkun kaikenlainen muuki
kuvaus maailmassa. Kotikielellä huokiasti kerromma joka asian
paikallensa, mutta vierailla, vähemmin tutuilla kielillä puutumma usein
sanoja tavottelemaan ja asia jääpi kertomatta. Niin on se äänen ja
sananki kanssa mielen ja ajatusten asioita kertoessansa; usein puuttuvat
kesken, eivätkä saa ilmotetuksi, ei kaikkia osotetuksi, mitä tahtoisivat.
Mutta parempaa ja täydellisempää kuvausmuotoa ei saadessa täytyy mielen
ja ajatusten tyytyä ääneen ja sanaan, taivutellen niitä mahdollisuutta
myöten milloin soitoksi ja lauluksi, milloin muuksi kerrontalaaduksi.
Jos joku kysyisi soiton ja laulun syntyaikaa, niin emme taitaisi juuri
erehtyä, jos vastaisimma niiden synnyn ei paljo myöhäsemmän koko
ihmissuvun syntyaikoja olevan. Sillä jo ensimäisillä ihmisillä oli samoja
syitä, kun meilläki, soittoon ja lauluun. Ensimäinen laulu kuitenki
mahtoi paremmin olla jotai äänellistä hyminätä, kun sanallista laulantoa.
Lapsi ennen puhumaan tottumistansa kokee sanattomalla äänellä mielensä
ilmottaa, ja ensimäistä laulua pidämmä, ei täysikasvaneena, vaan lapsena,
syntyneen. Tästä lapsuudestansa kasvoi se vähitellen suuremmaksi ja
synnytti aikaa voittain usiampia perillisiä--erityisiä laulu- eli
runolaatuja. Semmoisia erityisiä runolaatuja ovat lauluruno,
loihturuno, virsiruno, kertomaruno ja osotelmaruno [1].
Lauluruno kuvaelee ihmisen erinäistä mielenlaatua ja kaikkinaisia
kohtaavia ajatuksia moninaisissa tiloissa. Loihturunolla on työnä
tulleitten pahojen poistaminen eli peljättyjen vastaaminen. Virsiruno
kertoo jostain varsinaisesta eli muuten ajatellusta tapahtumasta, useinki
jollai sivutarkotuksella, ei paljaan kerrottavan asian vuoksi.
Kertomaruno samate kertoo joista kuista nykyisemmistä eli kaukaisemmista
asioista, mutta ei yhdestä eli kahdesta, vaan usiammista toinen toistansa
seuraavista. Osotelmaruno asettelee kaksi eli usiampaa jostain
haastaviksi eli jotain toimittaviksi keskenänsä [2].
Näistä runolaaduista pidämmä laulurunon olevan sekä vanhimman, että
muuten yhteisimmän. Myöhäisemmäksi arvaamma loihturunoa, sitäin
myöhäisemmäksi virsi- ja kertomarunoja, osotelmarunoa kaikkia
nuoremmaksi. Suomen kansa jo vanhuudesta on harjotellut itsiänsä
kaikissa näissä runolaaduissa, mutta sitä ei taida yhteisesti kaikista
kansoista sanoa. Usiammalla ei ole loihtu- ja osotelmarunoja, emmekä
tiedä virsi- ja kertomarunoja, mitä mainita kehtaisi, kaikilla löytyvän.
Kauniimmat kertomarunonsa ovat Kreikalaisilla ja samate ylistetään
heidän laulujansaki kauniiksi. Mutta selviä, virsihin sekaumattomia
lauluja, epäilen jos tavataan missään kansassa enempi kun Suomessa, ja
epäilemättäki jäävät loihtu-runoissa kaikki muut tutut kansat
Suomalaisista jälelle.
Että tässä edellä olemma vertailleet kansan, ei oppineitten teelmiä
runoja, sen lukija helposti muistuttamattaki havatsee. Jos oppineitten
teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi loitos jälelle
monesta muusta kansasta, niinkun jääki. Joka jälkeäminen ei kuitenkaan
paljo huoletuta meitä, koska kansantekoisissa runoissaan on pian
ensimäisiä. Kummallaki, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma
arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella. Mutta
toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä luonnon,
jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansarunoja siitä syystä ei juuri
saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä,
syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän
huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne
siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. Mutta kun
mieli, ajatukset ja mielenvaikutukset kaikkina aikoina ja kaikilla
ihmisillä enimmiten ovat yhtä laatua, niin runotki, jotka niistä
syntyvät, eivät ole yhden eli kahden erityinen omaisuus, vaan yhteisiä
koko kansalle. Samassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi,
kadottaisivat kansanrunollisen arvonsa.--Tämän saamma liiatenki
laulurunoista sanoa, jotka yli kaikkien muiden runojen juuri ovat mielen
äänellisiä kuvauksia, ajatusten sanallisia muodostumisia. Pilvet
taivaalla kulkevat tietänsä, eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate
ihmisen mieli ja ajatukset: ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa
ajellen, vaan lähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitänä.
Mutta pilvet viimein kasvavat ja puhkeavat sateeksi; samalla lailla
paisuvat mieli ja ajatukset aikansa, puhkeavat sanoiksi ja lähtevät siinä
muodossa toistenki havattavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme
joko sopivammasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja
erinäiset mielenvaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenästä rannasta alkain
ensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa
laineista suuret, ulommaksiki havattavat kuohupäät aallot. Samalla
tavalla erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenän mielen ja sitä
jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä
ilmottamaan. Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja ilmaumisesta.
Oppineitten runot siinä kohta erotuksen kansanrunoista, etteivät ole
ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijä ei pakoteta
sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä.
Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen
ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro
kaivetuksivesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset
usein kuuntelevat mielusammin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat
huhuvi, kun elävätä metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan kauniimpana,
kun sinne tänne mutkistelevan luonnonpurun; asuskelevat ennemmin
istutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä--moni kiittää
kaivovettänsä kaikkia hetetvesiä paremmaksi.--Oppineitten runoelmissa
pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan esinnä tehdään pilvi, jonka sitte
annetaan sataa, s. t. s. oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee
mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoella. Se
työ hänelle miten luonnistuu, sitä myöten saapiki välistä somempia,
kauniimpia, välistä sopimattomampia, kehnompia runolaitoksia. Vielä on
seki oppineille haitaksi, että kun nuoruudesta alkain harjottavat
itsiänsä moninaisten ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka
lapsuudesta oikein tunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan
puuttuvaisesti tuntemaan. Niin itsen kielenki kanssa. Sen elävä
luonnollisuus tahtoo kirjalliseksi kankeudeksi muuttua; se ei taivu
ajatusten ja mielen mukaan senkään vertaa, minkä kieli niitä tavallisesti
voipi seurata. Sitte semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta
rakastavaiset milloin ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman
olisivat paremmat, kulloin teeskentelevät mielenvaikutuksia ja
ilmisaattavat ajatuksia, jotka myös olisivat paremmat ilman
ihmisluonnossa löytymättä. Tätä emme nyt kuitenkaan sano ylehensä
kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy niidenki seassa toisinaan
luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaann tarvitse kansanrunoin
rinnalla hävetä. Myös voittavat ne muotonsa moninaisuudella kansanrunot,
niinkun istutettu puutarha voittaa puitensa moninaisuudella luontaisen
metsän, vaikka metsä muuten on suurempi.
Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista
erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus
ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä. Tämän luonnollisuutensa
ja yksinkertaisuutensa tähden on myös oppineiltaki kansanruno kaikkina
aikoina arvossa pidetty. Kreikalaiset, vanhaan aikaan kaikista
sivistyneimmät, kokosivat suurella huolella kansanrunonsa yhteen, ja
nykyaikoina on pian kaikki sivistyneet kansat samalla huolella ja
rakkaudella niitä kohdelleet. Niin rajamaassammeki Ruotsissa, jossa vielä
esivaltaki äskettäin on käskenyt alhaisemmissa kouluissa niitä lukea.
Varahinen ei siis taida ollakaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen
tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavaksi kylläki
myöhäinen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja
monta näihin aikoihin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta,
polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja täydellä toimella
sitä ennen korjata. Enimmän osan tästä kokouksesta olemma vanhoilta
vaimoihmisiltä saaneet ja he ovat aina lauluinsa lomaan, uusia
muistutellessansa, sanoneet: "kun olisitta tulleet minun tyttöaikoinani,
ka silloin niitä olisi keräytynyt; silloin niitä lauleltiin paljoki, vaan
unohtuneet ovat jo muistosta, kun nuori kansa niitä ei enää laula, muita
omia renkutuksiansa parempana pitäen".
Se on Suomen Karjalassa, jossa näitä lauluja nykyaikoina enimmästi
lauletaan, ja mainittavimmia siinä kohdassa ovat Lieksan, Ilomantsin,
Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjät.
Kolmannessa kirjassa löytyviä virsilauluja taasen enemmin lauletaan
Venäjän, kun Suomen Karjalassa, ehkä kyllä kumpasessaki, eikä aina
erivirsiä, vaan yksiäki. Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista,
kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että
helposti nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen.
Pohjanmaalta, Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin
muistoksikaan entisestä olostansa tavataan. Laulu kyllä ei ole hävinnyt,
ei Savosta, eikä muualta Suomessa, vaan on muuttunut, joko hengellisiksi
virsiksi eli maallisiksi toisenlaatuisiksi. Hengellisiä virsiä
laulellaan, paitsi lukemattomia arkkiviisuja, vanhassa ja uusissa
virsikirjoissa, Sionin virsissä, Achreniuksen juhlavirsissä ja muissa
kirjoissa. Ne ovat kaikki präntätyitä, ja sen tarvitsevatki olla, sillä
niitä olisi muuten vaikiampi muistaa, kun kansanlauluja, koska kieli ja
ajatukset niissä tavallisesti eivät ole selviä, vaan enemmin eli vähemmin
sekavia kumpasetki.--Maallisia nykyisemmän ajan lauluja on usiammasta
laadusta. Rantamailla ja Hämeessä niitä osittain käännetään ruotsista,
osittain tehdään uusia, vaan ruotsin mukaan, taikka muuten entisestä
Suomen laulusta poikkeavaisesti. Muutamia niistä tavataan jo ulommaksiki
Savoon ja Karjalaan levenneenä, joissa myös itsissäki toisinaan uusia
lauluja sihen laatuun ilmautuu. Ne ovat enimmästi pränttäämättömiä
monilla erinäisillä nuoteillansa. Syntymäpaikoillani etelä Suomessa tuli
viimeistäki joka viides vuosi uusia lauluja entisten siaan. Entisiä
uusien ilmautessa ruvettiin vanhantapaisina pitämään ja saivat unohtua.
Niille uusille tuli pian sama vuoro eteen. Ainoastaan muutamia, joko
aineensa eli nuottinsa tähden, muisteltiin kauemmin. Pitäjän suutarit,
räätälit, sepät, nikkarit ja muut mestarusmiehet olivat niiden
levittäjiä, usein tekijöitäki. Näytteeksi panemma tähän muutamia
semmoisia lauluja. Joka tahtoo, niistä myös saapi tilaisuuden tutkia
Suomen nykyaikoina vallan ottavata laulua entisen rinnalla ja oman
mielensä mukaan parahiten arvella kummanki somuudesta ja muista
etuisuuksista.