Pikkuinen Jeannette...
Sataa, sataa lunta.
Minne kiirehet,
neiti? -- Iloiset
silmät tummat kiiltää
sateensuojan alta,
hymyy veitikalta:
"Niin, -- ja tahtonet?"
Jalat pienoiset...
Sataa, sataa lunta,
viimaa huokaa, viiltää:
Eikö kummaa unta
joskus nähdä sais,
että rakastais
toistaan ihmisetkin,
joinkin hetkin?
Silmät mietteiset:
Päivät neule-töissä
piinaa, elon huolta;
säästää toista puolta
unelmissa öissä. --
Miten hymyilet!
Nimesi? "Jeannette."
Köyhän kammiossa
juhlavalot loisti:
silmät herttaiset, --
kun hän kepsin poisti,
kengän pienen, jossa
välkkyi lumikiteet.
Puseroisen siteet
päästi, ruusuiset
povet paidan alta
hohti; kainoksuin,
peittäin, punastuvi
kääntyi, hymysuin.
Silmät iloiset,
tummat. Oi Jeannette!
Levätkäämme näin
tässä vierekkäin,
sanaa ei, vain suuta.
Vaikka jotain muuta
lahjaa sitten tois
tämä toisillemme,
jos niin elo sois,
nyt vain vaikenemme.
Että nähdä unta
kummaa joskus sais,
että rakastais
toistaan ihmisetkin,
joinkin hetkin.
Sataa, sataa lunta.
"PYHÄ FRANSISCUS".
"Pyhä Fransiscus" loikoo linnan muurilla
maass' armaiden muistojen,
kun paistaa päivä heinäkuun.
Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria,
mut silti se on isänmaa.
Ei kaapua munkin hällä,
ei nuoraa vyöllä,
hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä
ei -- aivan vielä.
Mut silti hän on Fransiscus,
vain sporttihatussa
ja nenällä kakkulat, --
sen näköinen olla hän voi nykyaikaan!
Niin, maata kutsuu hän äidikseen,
tuult', aurinkoa, sadett' taatoiksensa;
ja siskoksi nurmen-nukkaa,
joka nuokkuu vieressään.
Ja sääli sielunsa täyttää
maan-matosta kohtaan, veikkoa tuota,
jok' eessään kuumalla paadella ryömii,
kuin säälis hän itseään.
On takana tornit,
nuo vanhan-ruskeat,
nuo ontoin tykkiaukoin
kuin pääkallon silmin.
Myös kappelit, kalkki-valkeat
kuin ihmisen sielu.
Siell' uinuu linnassa muistoa monta,
siell' ennen ritarit ylväät seisoi
käsi miekalla, otsalla rauta, --
vain leluja, pahvia vain.
Nyt loistaa pihoissa paahtuva hieta
ja kuuset helteessä huokaa
yön-mustina
kuin sypressit haaveiden haudalla.
Mut valleilla tuuli käy!
Ja lentää hiudut piilipuun
kuin ihmisen elonpäivät pois, --
alas aaltoihin, virtahan vievään
ja järvelle aavalle, jossa
hopeoitaan aurinko seuloilee, --
hopeoitaan: vain valon harhaa!
Mut kaukaa tummana kuultaa,
sini-tummana poutaisten pilvien alta
ylt' ympäri armas maa:
sen kartanot kaukaa harjuiltaan,
nuo korkeine pihakuusineen
ja kirsikkatarhoineen.
Näin muistojen kultalaan
ja kaihoon menneen lapsuusmaan
ja kirveleväiseen toivottomuuteen
on vaipunut tuo Fransiscus,
tuo muumio melkein.
Mut nainen luonansa istuu:
hän sykkii, hän tuntee, hän elää!
Hän astellut äsken on rinnallaan
ja hän alabasteri-sormin, joita
vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo,
on kättänsä koskenut.
Ja pysähtynyt ja silmin suurin
on katsonut, kummastuin.
Ja kätensä korkeuteen kuroitellut
on hän, joten vyötärö kutsuen piirtyi,
pyhä Fransiscus hymyili vain.
Ja nainen on tepastanut
kuin valkehin vinttikoira
ja nauranut leikkien, pilkallaan.
Ja taas kädet kietovat ojentanut
kuin kiertyvät käärmehyiset,
mut Fransiscus silmänsä sulki
ja puraisi huultaan.
Nyt naikkonen jalkansa pienoisen
tuo lähellensä, kohdalle astuin,
matalaisessa valko-kengässään
ja virkkaa:
"Kas tuossa päänalainen sulle, --
sinä sellainen, --
pyhimys!"
Ja sitten niinkuin pilari seisoo
vait aivan ja tuskallisna.
Suu hymyssä. Kunnes viimein hän
näin huudahtaa:
"Oh, mitä oon, -- kuin madonna!
Ja sinä -- pyhä Fransiscus!"
"Pyhä Fransiscus!" Niin, on herttua
hän ollut, ja viittansa purppuraa.
On kruunut hälle hohtaneet.
Kädet uskolliset ne miekan kahvaan
on tarttuneet häntä seuratakseen.
Soi soitto, maljat kuohui.
Toi kukkasen neitse rintaan.
Hän niin rikas ollut on!
Ja nyt on pyhä Fransiscus!
Käy taivaan tuuli kusta hän tahtoo.
On mielensä kellastunut.
Ei taistoa, ilkkaa, maljaa hän halaa.
On sielunsa ahdas selli vain
ja kylläisyys ja äitelä "spleen"
on sellin seinällä ristinpuu. --
Niin miettii "pyhä" Fransiscus.
Ja alkavaa kuoleman kaipuuta
ja kätkettyä sydän-vaivaa vait
hän kärsii -- itsekseen,
hän vierellä nainen uskollinen:
Oi maa, mun äitini,
sa huikenteleva, hedelmöivä,
joka synnytät miettimättä
sekaisin heikkoa, hyvää,
ma olenko itseni syy?
Siks suo minun mietteet unhoittaa.
Sun nurmellas, parmaillas olla vain.
Ja aurinko, loistava taatto yks,
joka teit valollas minut onnettomaksi,
epäilykseni lämpösi surmatkoon!
Ett' uneen vaivun,
sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan.
Ja taatto toinen, sa tuuli,
mun vilvoita vaivautuneen ohimoita;
ja oi, suvi-sateen vihma,
sa jäähdytä ilma
mun keuhkoini kuumain hengittää.
Saat kiitokset, maan-mato, multa:
Sa näytät mulle, kuinka kestää
myös täytyy ihmistä heikompain. --
Kun kaikki mennyt, tunnen, kuolee,
nyt ristinpuulla.