Taas hetken olen onnellinen ollut.
Se oli vieno ilta kesäkuun
ja kaupungissa pienoisessa, missä
ma ennen lapsukaisna leikitsin.
Se oli kaarisillan harjalla,
jok' yli salmen pyörretumman vei
ja jonne olin tullut, toipuva.
Kuukauden yksinäni neljän seinän
sisällä, sairas, olin ikävöinyt,
väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki,
kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen
sit' ennen päästin, juoden maljan, josta
voi sakka pian paistaa, mutta myöskin
ees hetkeks sielu sulo-unheen saa.
Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin
yösiippa, joka seinänrakoon painuu.
Vain kuullut tornikellon läppäykset,
yks tunti toisen jälkeen, seurannut
tuloa kesän koivussa, jok' eessä
mun ikkunani puhkes silkkilehteen,
ja kaipuun uneen silmät sulkenut.
Nyt olin toipunut ja teitä astuin.
Ja silloin olen onnellinen ollut, --
se oli kaarisillan harjalla,
se oli vieno ilta kesäkuun.
Kun tulin sillalle, niin aurinko
juur aleni taa Saimaan ulappain,
suruisiin metsiin; tornikello tuttu
löi verkallensa, luulen, yhdeksän.
Ma seisoin kasvot kaupunkia päin.
jonk' iltarusko kuulas kultaeli,
punaiset päädyt, katot portahittain.
Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta
se välkkyi vihreää ja valkeaa.
Uus lehti, kukat tuoksui syreeneissä. --
Ja kaukaa jostain, takaa vetten, ilman
soi viulu kirkas Ave-Mariaa.
Soi viulu kirkas Ave-Mariaa
niin vienoa, mut salaa hehkuvaista
ja intohimon pauhull' uhkaavaa.
Ja tuolla talotöyryn taustalla
ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet
nous sieltä raskaina ja hahmoin tummin.
Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut.
Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet
jo enteellisnä liikkui, värähdellen,
ja siellä, täällä taivaan liepehillä
salamat hienot, pienet välkehti. --
Sen hetken olen onnellinen ollut.
Se oli kaarisillan harjalla,
se oli vieno ilta kesäkuun.
Niin ohi kulki nainen, outo, mutta
on sama, kuka: vertauskuva vain.
Kahisi helma silkkinen, näin kuinka
välähti vaate, kun hän loittoni,
en kasvojansa nähdä kaivannut.
Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.
Mun sielussani oli lepo, rauha,
kuin kesäilta, joka kummut kultaa,
mut myöskin toipuvaisen heräämys
kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu.
Se onnena mun silloin valtasi.
Kun olin kauan ollut munkki, vanki,
mut elo loihti harha-kuviaan
hymyileviä, niinkuin tornit tuossa
vetehen vihertävään kuvastuin.
Ah, sielun tunsin jälleen ruumihista
pois nousevan kuin vaippa henkien
ois lennättänyt mua yli maan.
Mut taustalla jo ukkospilvet nous
kuin kuva tulevien, tuttuin tuskain,
joit' ilman riemuakaan tokko ois?
Mut iltarusko kaiken kultaeli,
kun oli luonto äänetöntä, mutta
jo enteellisnä lehvät värähteli,
salamat hienot, pienet välkehti.
Ja hehkuen ja intohimoisesti
soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.
Niin silloin olen onnellinen ollut.
Se oli vieno ilta kesäkuun,
se oli kaarisillan harjalla.