_Sama asunto. Leena-Kaisa järjestelee huonetta. Risto tulee ovesta._
LEENA-KAISA. No, tuossa hän nyt viimeinkin tulee, Jumalan kiitos!
Tiedätkös, mitä täällä on tapahtunut sillä aikaa.
RISTO. Johan talon lapset minulle kertoivat tuolla pihalla. Kuka
semmoista olis voinut aavistaa. Hän jäi terveeksi, kun lähdin kotoa.
LEENA-KAISA. Eihän sitä ihminen tiedä, koska hänen aikansa on tullut.
Tänäpän' terve, huomenna kirves ompi puun juureen pantu. Mutta olkoon
tämäkin meille varoitukseksi, ettemme armon päiviä täällä
suruttomuudessa viettäisi, vaan tyystin mieleen johtaisimme, kuinka
elämä on juur' vähä tomun tuoksu ja hekuma kuin liukas virran juoksu.
RISTO. Niin, ei maar Johannakaan olisi voinut uskoa näin pian
kuolevansa, kyllä se tosi on.
LEENA-KAISA. Älä tykkää pahaa, Risto, jos sen sinulle sanon, mutta ei
sinun olisi pitänyt häntä noin jättää.
RISTO. Jo sitä itsekin kaduin kohta kun kuulin, miten oli käynyt. Mutta
sille nyt ei enää mitään voi. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.--Kai
siitä vainaja oli hyvin pahoillaan.
LEENA-KAISA. No, eipä sillä. Hän jo houraili, kun hänelle asiasta
kerrottiin. Tuskin hän sitä oikein tajusikaan.
RISTO. Olipa se edes hyvä.
LEENA-KAISA. Mutta kankaasta hän oli suuressa tuskassa. Pelkäsi rouvaa
vallan kauheasti.
RISTO. Niin, kangas, näet! Se oli totta, se. Vai oli hän siitä tuskassa.
No, olisihan se kyllä saanut olla meiltä tekemättä, kun tuon olisi
tiennyt. Mutta eikö hän, vainaja, voinut arvata, ettemme sitä myyneet
sentään, panttasimme ainoastaan.--Pelkäsi rouvaa, sanoitte? Niin, arvaan
sen. Johanna oli kovin arkaluontoinen ja hätäili ennen-aikojaan
kaikenmoisia joutavia. Hyvinkö hän oli minulle siitä vihainen?
LEENA-KAISA. Ei sentään pahasti. Siinä vähää ennen hän juuri kiitti
sinua. Sanoi ettet vielä kertaakaan ollut häntä lyönyt etkä pieksänyt,
niinkuin moni muu mies vaimolleen tekee.
RISTO. Sanoiko hän niin? Kyllä se totta onkin. Me elimme jokseenkin
hyvässä sovussa. Kovaa riitaa ei ollut koskaan välillämme.
LEENA-KAISA. Se on sinulle kunniaksi. Jos oletkin muussa suhteessa vähän
erehtynyt, täytyy se antaa anteeksi. Liha on heikko ja viettelykset ovat
suuret. Siitä ei sinun nyt kumminkaan tarvitse pahaa mieltä pitää, että
olisit vaimoasi kovuudella kohdellut, pieksenyt tai muuten rääkännyt,
niinkuin täällä, sen pahempi, usein nähdään ja kuullaan.
RISTO. Ei, arvon. Siitä minulla on hyvä luonto, etten minä kesken toista
ihmistä lyömään mene.--Ennen sairastumistaanko se Johanna siitä puhui?
LEENA-KAISA. Niin, siinä se oli pikkuista ennen. Sitten, hän poloinen,
ei enää joutunut muusta huolehtimaan kuin lapsestaan. Siitä hän houraili
ja se hänellä oli mielessään, kun pääsi vähän selvenemäänkin.
RISTO. Mutta tosiaan! Mikäs minulle tulee tässä eteen tuon lapsen
kanssa?
LEENA-KAISA. Sitä olen minäkin juuri miettinyt.
RISTO. Olisi hän edes vanhempi, mikä sitten olisi hätänä. Ajaisi häntä
kerjuulle, ellei muu auttaisi. Mutta tuommoinen raukka. Mitä osaan
hänelle tehdä? Ei, nyt on hukka peli.--Ottaisivatkohan ne tuota köyhäin
hoitoon? Kun koettaisi.
LEENA-KAISA. En usko, että ottavat. Mutta tiedätkös, mitä Johanna
toivoi?
RISTO. Sanokaa!
LEENA-KAISA. Että Vappu ottaisi pojan kasvatikseen.
RISTO. Jokohan tuo sen tekisi?
LEENA-KAISA. Sopii ainakin kysyä. Jos minä veisin lasta hänen luokseen
ja puhuisin siitä. Ei tiedä, vaikka hän armahtaisi.
RISTO. Se olisi mainio asia. Silloin saisin olla pojasta ihan
huoletonna.
LEENA-KAISA. Niinpä minä menen.
RISTO. Tehkää se. Minä tulen jäljessä niin pian kuin olen vähän
siistinyt itseäni.
LEENA-KAISA. Älä hyvin hätäile. Ellei Vappu ota asiaa korviinsa, tuon
minä lapsen heti pois. (_Ottaa lapsen syliinsä kätkyestä_.) Pikku
raukka! Onhan tämä niin kaunis lapsi.
RISTO. Kyllä Vappu hänet ottaa, saatte nähdä. Kouluttaapa vielä papiksi,
jos hyvin käy.
LEENA-KAISA. Kun nukkuu niin sikeästi, ettei herääkään. Hyvästi nyt
sitten vähäksi aikaa.
RISTO. Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle. Mutta kuulkaas vielä,
Leena-Kaisa. Tuota--noin--mitäs minun taas pitikään sanoman eikä
valehteleman. Niin! Jos sopii, niin mainitkaa Vapulle noin sivumennen,
kuinka hyvä minä olin entiselle vaimolleni.--Jos sopii, minä meinaan.
LEENA-KAISA. Miksei. Mutta joko sinä nyt toista ajattelet, vaikkei
entinen vielä kylmänä ole?
RISTO. No, huolikaa te siitä. Menkää vain ja tehkää niinkuin sanoin.
Minä tulen täältä myös tuossa paikassa.
LEENA-KAISA. Jos viivyn, niin arvaat siitä, että Vappu suostuu tuumaan
lapsen suhteen.
RISTO. Hyvä, hyvä! (_Aukaisee kaapin ovea, ottaa sieltä peilin ja
kamman, alkaa järjestellä pukuaan_.) Olenpa minä jotenkin pulska mies.
(_Katselee peiliin_.) Mikä siinä on, etten minä vielä naisille kelpaisi.
Saadaan nähdä vaan. (_Ikkunaan koputetaan_.) Kuka siellä? Ahaa, Toppo!
Tule sisään, lurjus.
TOPPO (_tulee_). Pianpa sinä palasit.
RISTO. Pian. Eihän siellä tehnyt mieli kuljeksia näin syysilmassa. Kovin
oli kurjaa.
TOPPO. Kas kun Homsantuu laski sinut pois.
RISTO. Minä karkasin. Luuletkos, että hänestä muulla tavalla olisin
erilleni päässyt. Kyllä kai! Semmoinen se on tyttökin.
TOPPO. Mutta hukka sinut perii, jos hän vielä tulee jäljessäsi.
RISTO. Koettakoonpas. Kyllä minä keinon keksin, kun hyvin rupeaa
kiusaksi. Toimitan yks' kaks' tytön linnaan irtolaisuudesta. Mutta ei
hän tulekaan. Minkä hän minulle voi, tietää hän sen verran.
TOPPO. Kiitä onneasi, jos pääset niin vähällä. Sillä tytöllä on tulinen
luonto. Pelkään, ettei ole hyvä laskea liian paljon leikkiä hänen
kanssaan.
RISTO. Pyh!
TOPPO. No, ja sinulta kuoli eukko sillä aikaa.
RISTO. Niin teki.
TOPPO. Et suinkaan sinä, hunsvotti, sitä kauan sure; otat toisen niin
pian kun vain saat.
RISTO. Se on tietty. Mitä se suremisesta paranee? Eikä siihen pitkiä
aikoja kulukaan, ennenkuin minulla on taas uusi.
TOPPO. Kuules poikaa! Etteikö hän vielä näytä meille ihmeitä.
RISTO. Vilkaisepa ikkunasta, näkyykö siellä Leena-Kaisaa tulevaksi.
TOPPO. Mitä? Häntäkös sinä nyt tuumailet?
RISTO. Leena-Kaisaa? Oletkos hullu.
TOPPO. No, johan minä ajattelinkin.--Ei täällä kadulla ainakaan ketään
näy.
RISTO. Hyvä juttu.
TOPPO. Mitä sinä puuhailet ja laittelet itseäsi niin hirveästi? Onko
johonkin meno?
RISTO. Arvelin lähteä tästä Vapun luona käymään.
TOPPO (_viheltää_). Ku-ku-ku-ku-kuule! Vai Vapun luona. Ei vähä mitään.
Korkeallepa siat tänä vuonna tonkivatkin, sanoi Lillqvisti laissa.
RISTO. Ole sinä vaiti. Rohkea ruokansa hakee. Ei tiedä yhtään kuinka
käy. Vaihdetaanpas nuttuja. Sinun on kumminkin siistimmän näköinen.
TOPPO. Saat sen. (_Vaihtavat_.) Mutta jo minä mahdan Matti olla, jos
Vappu sinusta huolii. En sitä ikinä usko.
RISTO. Ole uskomatta, ei siihen sinua kukaan pakota.--Voi, hitto! Ei
täällä ole veden pisaraa missään, ja olisihan minun pitänyt kasvonikin
pestä.
TOPPO. Kyllä minä haen vettä kaivosta. Onko sinulla pyttyä?
RISTO. Ei näy sitäkään. Katsele sieltä pihasta ja liiteristä, mistä vain
saat astian tapaista käteesi.
TOPPO (_menee_).
RISTO (_seisoo selin oveen ja katselee peiliin_.) Ei kuulu Leena-Kaisaa
takaisin. Lapsen hän siis kumminkin ottaa. Ja sittenpähän kumma lienee,
ellei hän suostuisi myös isään. (_Ovi aukeaa, Risto säpsähtää ja
kääntyy_.) No, joko se nyt tulee? Ei--Homsantuu.--Pahus!
(_Homsantuu seisoo äänettömänä_.)
RISTO. Mitä sinä täällä teet?
(_Homsantuu ääneti; puristaa revolveria kädessään_.)
RISTO. Mitä sinä täällä teet, minä kysyin?
HOMSANTUU. Tulin ottamaan sinulta jäähyväisiä, Risto.
RISTO. Jäähyväisiä? Vai niin. Olkoon sitten, koska et muuta tahdo.
Pahaan aikaan sinä vain saavuit.
HOMSANTUU. Kuinka niin?
RISTO. Olen tässä juuri poislähdössä.
HOMSANTUU. En minä sinua kauan viivytä.
RISTO. Etkö? No, se on toinen asia. Mutta sinä näytät niin oudolta.
Ja--mikä sinulla on kädessäsi?
HOMSANTUU. Enoni revolveri se on. Jotenkin hyvää tekoa.
RISTO. Minkätähden sitä mukanasi kuljettelet?
HOMSANTUU. Tällainen kalu on välistä tarpeellinen.
RISTO. Sinä pitelet sitä niin varomattomasti. Onko se latingissa?
HOMSANTUU. On.
RISTO. Pane se pois kädestäsi. Ampuma-aseilla ei saa noin leikkiä.
HOMSANTUU. Minkätähden ei?
RISTO. Ammut pian itsesi.
HOMSANTUU. Taikka sinut.
RISTO. Niin, taikka minut.
HOMSANTUU. Taikka meidät molemmat. Mihinkä lähdet?
RISTO. Käyn pikipäin vain ulkona. Kyllä tulen kohta takaisin.
HOMSANTUU. Jos paikaltasi hievahdat, laukaisen minä heti.
RISTO. Sinulla on paha mielessäsi, Kerttu.
HOMSANTUU. Koskapa siellä muuta on ollut?
RISTO. Sitä juuri pelkäsin. Sinussa alituiseen kiehuu ja kuohuu tuo
mustalais-veri. Koeta, Kerttu-kulta, kerran hillitä itseäsi, koeta
taivaan tähden.
HOMSANTUU. Turha vaiva. Taivasta ei kumminkaan ole minua varten tehty.
RISTO. Minä lupaan sinulle vaikka mitä, kun vain maltat mieltäsi.
HOMSANTUU. Lupauksiin en luota.
RISTO. Enkä minä aikonut sinua jättää, Kerttu, vaikka tulit ehkä siihen
luuloon, kun lähdin niin äkkipikaa. Niin pian kun Johannan olen hautaan
saanut, yhdyn sinuun jälleen, se on totinen tosi.
HOMSANTUU. Maan povessa yhdymme, kun multana olemme molemmat; ei ennen.
RISTO. Mutta ajatteles nyt sentään, Kerttu kulta. Kun minä veisin sinut
vihille, ja sinä tulisit kunniallisen miehen aviovaimoksi. Et olisikaan
enää koko maailman hylkynä, niinkuin tähän saakka.
HOMSANTUU. Kahdesti olet minut pettänyt. Kolmatta kertaa sitä et tee.
RISTO. Kuules vielä kun sanon. Älä, Jumalan tähden laukaise. Odota edes
siunaama hetki. Näethän, etten kumminkaan pääse tästä pois, jos
tahtoisinkin.
HOMSANTUU. Puhu sitten joutuin.
RISTO. Kun vain tietäisin, mitä sinä oikeastaan tahdot. Sieluni kautta,
nyt olisin valmis mihin hyvänsä. Sano, haluatko jotakin.
HOMSANTUU. Haluan.
RISTO. Mitä? Kerttu, mitä sinä haluat?
HOMSANTUU. Kostoa.
RISTO (_pyyhkii otsaansa; itsekseen_). Missä se Toppokin viipyy.
HOMSANTUU. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?
RISTO. On. On paljonkin. Mutta sinä panet minun niin pelkäämään, etten
voi mitään puhua. Laske vähäksi aikaa revolveri pois kädestäsi. Kerttu
kulta, tee se.
HOMSANTUU. En.
RISTO. Tuohon tuolille vaan, seiso itse vieressä.
HOMSANTUU. En siihen enkä muualle. Ja lopettakaamme jo. Aikaa menee
hukkaan.
RISTO. Ei, odota! (_Toppo tulee sisään_.) Jumalan kiitos. Viimeinkin
sinä tulit.
TOPPO. Olisit minulle sanonut, että ruumis on pantu liiteriin. En totta
maarin olisi sieltä mennyt astiaa hakemaan, jos olisin tiennyt.
RISTO. Oliko se siellä. Niin, niin, mihinkä sitä muuallekaan olisivat
vieneet.
TOPPO. Herra varjele, kuinka pahaa se teki. Menen sinne pimeään
nurkkaan ja yhtäkkiä on ruumis edessäni. Oikein sydämeni sävähti,
vaikken ole juuri mikään pelkuri. Entä kun sillä vielä on silmät auki,
sehän siinä on kaikkein kamalinta. Niin, älä minuun noin tuijota. Ei
minulla ole veden pisaraakaan. Kourassaniko sitä toin, kun en astiaa
löytänyt. Uhhuh, vieläkin pöyristyttää. Kuuluu tietävän pahaa, kun
ruumiin silmät jäävät auki. Hän toisia jälkeensä kutsuu, sanotaan.
HOMSANTUU. Juuri niin. Hän toisia jälkeensä kutsuu.
TOPPO. Kas, onko tuo täällä. No, Risto, mitä minä sanoin?
RISTO. Tulit parahiksi hätään. Hän aikoi tappaa minut täällä.