Kotkat saattavat olla lintumaailman sotasankarit ja satakielet sen
taiteilijat, mutta ylhäisö lintumaailmassa, se joka johtaa juurensa
kuin vanhoillisin aatelissuku vuosisatojen takaa, joka pitää tarkkaa
lukua siitä, ettei sukuun saa tulla halvempia aineksia, joka ei
milloinkaan unohdu asettumaan samoille asuinsijoille senkinsemmoisten
kanssa eikä milloinkaan veljesty kenen tahansa parissa — se tavataan
naakkojen heimossa.
Tornien mustat korpit — Monedula Turriumit — ovat arkoja arvostaan.
Vain linnojen ja vanhojen kirkkojen katot ja salaperäiset lävet
kelpaavat heille asunnoiksi. He ovat vanhojen, rappeutuvien,
komeanenäisten ja typeräsilmäisten aatelisten täydellinen
vastaavaisuus. He eivät kysy ajan edistystä, sellaiset käsitteet kuin
veljeys ja tasa-arvoisuus soivat heidän korvissaan hulluutena, joka
ei ole edes halveksimisenkaan arvoinen. He elävät rauhallisesti kuten
elettiin satoja vuosia sitten ja jäävät yksinäisiksi ja eristetyiksi.
Jonkinlaisina tulevina museoesineinä sallii uusi aika hymyillen
heidän olla olemassa, kosk'eivät he enää saata kauan olla vastuksena.
Yksinäisyydessään käyvät he läpi muistojaan, ovat onnelliset ja ylpeät
nimestään ja kilvestään ja vartioivat sairaalloisella pelolla, ettei
suku alentuisi ja unohtaisi arvoaan.
Jotkut ovat luulleet, että Suomen vanhimmat ja jalosukuisimmat
naakat tavattaisiin Turussa. Mutta se on erehdys. Turku on saanut
naakkansa sekä tuomiokirkkoon että linnaan vain lahden takaa ja
Turun palossa kärsi naakkasuku pahasti eikä enää kyennyt nousemaan
entiseenkään arvoonsa. Kaikkinaiset mustatakkiset ympärillä olevista
pitäjistä käyttivät palon jälkeen hyväkseen hävitettyjä torneja ja
niin kasvoi Turkuun sekasyntyinen naakkarotu, joka saattaa kerskata
sikiäväisyydestään ja ruokahalustaan, muttei suinkaan sinisestä
verestään.
Raumalla sen sijaan elää hyvin vanha naakkaheimo. Palojenkin aikana
on se onnellisesti sattunut olemaan matkalla tai muuten säilynyt,
ja jäihän, kun Pyhän Kolminaisuuden kirkko paloi, Pyhän Ristin
kirkko, jotta eivät naakat silloinkaan jääneet kodittomiksi. Rauman
naakkasuku on syntyisin Roomasta asti ja sen siirto pohjoiseen tapahtui
seuraavalla ihmeellisellä tavalla.
Oli hurskas ritari nimeltä Lallo, joka läksi pyhiin — vaellusretkelle
Roomaan sovittamaan sukunsa suurta syytä. Kun ei hänellä ollut kultaa
eikä hopeaa, millä olisi ostanut kallisarvoisia öylättiastioita ja
kynttilänjalkoja kotikaupunkinsa uudelle kirkolle, toi hän naakkaparin.
Olihan tärkeää, että ennenkuin kaikkinaiset nousukkaat ehtivät
ottaa haltuunsa kellotapulin, sinne tuli taattu suku. Eihän ole
ensinkään yhdentekevää minkälaiset lentäväiset hallitsevat tornia,
jossa kirkonkellot, Jumalan äänen erityiset edustajat maan päällä,
sijaitsevat. Ritari kulki milloin jalan, milloin laivalla, milloin
ratsain halki Euroopan, kuljettaen lintujaan nuorasta, joka oli
kiinnitetty niiden vasempaan jalkaan. Ei mitään ritarin urhoollisuuden
ja loiston merkeistä ollut nähtävänä. Hänen yllään oli karkea viitta
ja vyöllään päistäreinen nuora, mutta hänen vaaleat kiharansa ja
siniset silmänsä, jotka kertoivat hänen maansa valoisista kesäöistä
ja viileistä järvistä, herättivät kaikkialla myötätuntoa. Mielellään
ottivat ihmiset pyhiinvaeltajan sekä linnoihinsa että mökkeihinsä, ja
moni neito jäi huokaamaan hänen mentyään. Mielenkiintoa eivät suinkaan
vähentäneet linnut, jotka kahtena kiiltävän mustana vartiana istuivat
miehen hartioilla, kahden puolen vaalean pään. Ne kävivät lopulta
niin kesyiksi, että olisi voinut irroittaa nauhan jalasta, jollei
tienvarrella olisi sattunut olemaan linnan- ja kirkontorneja. Tornien
näkeminen teki linnut kuin hulluiksi ja ritari sai puhua niille sekä
kovia että hyviä sanoja ennenkuin ne rauhoittuivat. Unohtumattoman
ihana oli aamu, jolloin purjelaiva, pitkien kevätmyrskyjen
hankaluuttaman matkan perästä saapui Raumalle ja Lallo näki Pyhän
Kolminaisuuden kirkon jykevät harmaat seinät ja iloisen vilinän
tutuilla vesillä kaupungin jalkain juuressa. Oli helluntaijuhlien
aatto, ilmassa kevätöiden valkeus ja tuomien tuoksu. Rantavesien kalvo
kertasi kymmeniä aluksia, sekä soudettavia että purjeilla varustettuja,
ja kalatorilla ja kaduilla helottivat naisten puvut ja hohtivat
sotilaiden aseet.
Sellainen oli Pietarinkirkon naakkain tulo Raumalle ja parissa sadassa
vuodessa oli suku jo laskenut valtansa alle koko lähiseudun. Naantaliin
asettui heti nuori naakkapari, josta kasvoi voimakas heimo ja kaikista
maaseutukirkoista oli tehty ulkotaloja tai vasallikuntia.
Kuninkaankartanoissa ja pappiloissa oli hyviä peltomaita ja
yrttitarhoja eikä talonpoikaistalojenkaan viljelyksiä sopinut
halveksia. Runsaasti oli myöskin tarjolla vanhoja, komeita puita,
joissa sopi lepäillä ja pitää käräjiä. Naakat tiesivät tarkoin,
koska paikkakunnan ruustinnat kitkivät ryytimaansa ja koska voudit
sirottivat vehnät vainioihinsa. Laivojen haaksirikkoja sattui aika
usein rannikoilla ja ne tarjosivat aina paljon mieltäkiinnittävää.
Mutta kultaisin aika oli kuitenkin luostarien aika. Silloin ei
tarvinnut hakea ruokaansa kaukaa. Munkit ja naakat olivat kuin yhtä
perhettä, naakat saivat hypellä refektorion pöydillä, ottaa vadeista
mitä halusivat, ja rakastella sellien ikkunakomeroissa. Munkit vain
hymähtelivät nypläystyynyjensä ääressä. Elatuksen murhe ei ajanut
naakkoja pitkille matkoille. Ne lensivät ainoastaan huvikseen ja
tarkastaakseen, että vasallikunnassa kaikki oli järjestyksessä.
Poikaset oli tietenkin myöskin opetettava lentämään. Silloin tuli
tehdyksi pitempiä matkoja. Laitilan ulkotalossa viipyivät nuoret naakat
usein viikkokausia, kisaellen ja karkeloiden. Vanhukset kellotapulissa
eivät pitäneet tästä — se matkaansaattoi turhaa likentelyä paikkakunnan
naakkojen kanssa, mutta Naantalin naakatkin olivat liian läheistä
sukua ja sitäpaitsi käyneet vähän ikäviksi ja voimattomiksi siellä
nunnien liepeissä — sitä ei voinut kieltää. Rauman nuoret aatelisnaakat
elelivät ulkotalolla kuten ikinä joku nuori prinssi seurueineen
elelee saaristossa, seikkaillen ja hetkeksi unohtaen korkean asemansa
velvollisuudet.
Vähän välittivät kellotapulin asukkaat itse asiassa siitä, mitä
kaupungissa tapahtui. Ihmisaateliset ja hyvät porvarit saivat
riidellä miten paljon halusivat päästäkseen yksimielisyyteen, kenelle
kunniasijat kirkonpenkissä kuuluivat, ylhäiset rouvat saivat huoleti
läjäytellä toisiaan virsikirjoilla kasvoihin samasta syystä, kauppiaat
saattoivat rauhassa kilpailla siitä, kuka heistä kulloinkin saisi
toimittaa kirkolle viinitilauksen Saksasta. Naakat tiesivät välinsä
munkkien kanssa — se oli tärkeintä. Niinikään piti koettaa rakentaa
jonkinlainen suhde ruustinnoihin, jotka kylvivät maihinsa erittäin
makeaa sokerihernettä, mutta se ei milloinkaan tahtonut onnistua.
Ihmiset saattoivat tehdä itsensä ihmeellisen kulmikkaiksi ja asettua
seisomaan keskelle ryytimaata viikkokausiksi, antaen tuulen repiä
riepuja laihojen, oikoon ojennettujen käsivarsiensa ympärillä. Naakat
eivät milloinkaan saaneet selväksi suhdettaan ruustinnoihin. Sen sijaan
he ystävystyivät kellonsoittajan kanssa, joka samalla oli kirkon
vartijana ja haudankaivajana. Naakkojen ja kirkonvartijan luonteessa
oli yksi yhteinen piirre, jonka naakat pian huomasivat: halu omistaa
kiiltäviä esineitä. Naakat olivat itse puolestaan koonneet pienen
aarteen — siinä oli muun muassa itse kuninkaan sormus, jonka he
olivat saaneet pappilan peräkamarin yöpöydältä piispan vieraillessa
pappilassa; erinäisiä rahoja ja kiiltäviä nappeja ja hopealusikka,
jonka jalosukuinen neiti Kristina von Gierten oli antanut kummilahjaksi
pienelle Erik Jordanille. Yllämainittu hopealusikka oli kadonnut
naakoilta — juuri silloinpa ne olivat huomanneet Matti Ollinpojan
pitävän kiiltävistä esineistä, kuten hekin. He kätkivät nyt. aarteensa
entistä paremmin ja Matti Ollinpoika astui öiseen aikaan sokean lyhdyn
seurassa alas kirkon lattian alle, missä rikkaiden haudat olivat.
Naakat ymmärsivät hänet varsin hyvin eivätkä ilmiantaneet häntä. Matti
puolestaan antoi naakkojen rauhassa hallita ja vallita kirkon läpiä,
räystäitä ja tapuliakin.
Tapulissa asustivat naakkasuvun vanhimmat, ylpeydestään kuulut,
puolisokeat jäsenet, jotka eivät enää mielellään liikkuneet ahtaissa,
hankaloissa räystäissä. Heidän oli väljä ja hyvä olla kellojen alla ja
sitten he tunsivat, että satavuotiset parrut muodostivat heidän arvonsa
mukaisen orren. Nuoremmat naakat toivat ruuan tänne ylös ja tekivät
säännöllisesti tiliä kaikesta mitä naakkamaailmassa tapahtui.
Yhteen aikaan oli tapulin ainoana eläjänä umpisokea naakkakreivitär,
jota suku pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken. Silloinen vanha vartija,
joka jo oli hankkinut itselleen sievoisen asunnon joen takana,
tyttärelleen kunnialliset myötäjäiset ja vaimolleen viiden taalarin
haudan kirkon permannon alla postimestarin rouva-vainajan vieressä
— hän istuskeli mielellään iltakelloja soitettuaan naakan luona
tornissa, katseli luukusta alas kaupunkiin, punaisia, kaksikerroksisia
rakennuksia ja hiljaisia vesiä, joita aurinko laskiessaan punaili.
Hän kunnioitti ja pelkäsi hänkin naakkakreivitärtä, jutteli hänelle
kaikista asioistaan ja oli varma siitä, että kirkon haltija, joka
jonkin aikaa oli asustanut ruumispaareissa kirkon kellarissa,
uudenvuoden yönä kymmenen vuotta sitten oli mennyt mustaan lintuun.
— Kummia pitää kuulla, sanoi hän eräänäkin iltana kreivittärelle, —
varsin kummia. Kun Turussa on ollut koolla sekä piispat että aateliset
ja porvariset keskustelemassa siitä, että Rauman ja Naantalin asukkaat
olisi siirrettävä Turkuun. Kuninkaalla olisi muka suurempi hyöty siitä,
että valtakunnassa olisi yksi voimakas Turku kuin että nyt on Turku,
Rauma ja Naantali. Kaikkia pitääkin kuulla!
Vanha naakka havahtui liikkumattomasta asennostaan, jossa se kuin
kivettyneenä viipyi päiväkaudet. Sokeat silmät sävähtivät ja nokka
loksahti.
— Mitä majesteetti on vastannut? kuului kuin hampaattoman ihmisen
suuontelosta.
Kirkonvartijalla olisi ollut syytä pelästyä, jollei hän jo kymmenen
vuotta olisi odottanut, että naakka avaisi suunsa.
— No tietäähän sen, ettei majesteetti sellaisiin suostu! vastasi
hän hyvillään siitä, että vihdoinkin oli päässyt keskusteluun
kirkonhaltijan kanssa.
Hymyn irvistys liikutti hetkiseksi pörröistä lintua ja hänen päänsä
taipui hyväksyvään liikkeeseen. Vartija koetti jatkaa keskustelua
ja puuttui jo ylistämään auringonlaskun ihanuutta yli Rauman
vesien, mutta linnun nokka pysyi lukossa. Silloin huomasi vartija
punapurjeisen purren likenevän rantaa, ja hänelle tuli kiire kuulemaan
Tukholman-uutisia. Kun hän oli sulkenut luukut ja toivotti hyvää yötä,
naksahti linnun nokka.
— Tiedätkö sinä, kuului mustasta kidasta, — miksi turkulaiset
tahtoisivat siirtää raumalaiset ja naantalilaiset Turkuun? Kyllä minä
turkulaiset tunnen. Ne ovat ilmoisen ikänsä kadehtineet meitä. Niillä
on tuomiokirkko ja niillä on linna, mutta niillä ei ole naakkoja! Mitä
roskaväkeä lahden takaa lienevätkään pitäneet torneissaan. Turku on
aina kadehtinut meidän ylhäissyntyisyyttämme. Se tahtoisi torneihinsa
Rauman ja Naantalin naakat — siinä koko juttu! Mutta majesteetti on
toki aina jonkinlainen majesteetti, vaikk'ei olekaan paavi eikä Rooman
herra.
Vanha vartija nauroi ja ajatteli, että kirkonhaltija peittääkseen kuka
hän oli, noin lujasti tekeytyi naakaksi. Hän koetti sittemmin pitkin
matkaa varovaisesti johtaa lintua keskusteluun kertomalla hänelle
kaikkinaisista tärkeistä tapahtumista kaupungissa. Oli esimerkiksi
puhjennut kauhea rutto, ihmiset kuolivat kuin kärpäset. Tai: kaksi
vaimoa oli joutunut tappeluun lehterillä keskellä jumalanpalvelusta.
Odotettiin tutkintoa ja todennäköisesti tulisi kirkko suljettavaksi.
Mikään ei liikuttanut kreivitärtä. Hän istui höyhentä väräyttämättä,
sinervä kaihi silmien päällä ja tuijotti eteensä. Vanha vartija ei enää
milloinkaan kuullut sanaa hänen suustaan.
Kovat ajat koittivat kaupungille, vihollinen tuli maahan, poltti ja
tappoi. Paljon tuhoa tuotti sota naakoillekin, mutta kuin ihmeen kautta
säilyi ikivanha naakkakreivitär.
Eräänä lempeänä syyskesän iltana, kun aurinko oli laskenut ja keltainen
täysikuu ui yli peltojen, joille sodan jaloista oli säästynyt jokin
vaivainen ruiskuhilas, tuli nykyinen vartija, vanhan kellonsoittajan
pojan poika, Pyhän Ristin kirkon torniin, joka nyt oli ainoa Raumalla
ja jonne naakkavanhus oli pelastettu. Kaupungissa oli suuret
hautajaiset ja vartija oli sellaisella kiireellä hautajaismenojen
päätyttyä törmännyt alas tornista päästäkseen osalliseksi armollisen
herran kestityksestä, että hän oli unohtanut luukut auki. Sinertävät
kuunsäteet valuivat yli kellojen, paksujen parrujen ja mustan linnun.
Nuori mies kiirehti suoraa päätä luukulle — hän pelkäsi lintua, vaikka
se päivät, viikot ja kuukaudet umpeensa istui liikkumattomana. Silloin
näki hän kauhukseen, että lintu liikutteli sulkiaan. Isoisä oli aina
kertonut tästä naakasta kummia juttuja, että se muka osasi puhua
ihmiskieltä, että se vartioi ihmeellisiä aarteita ja salaisuuksia.
Kaamean tunteen kammitsoimana seisoi poika luukulla. Kuu hopeoi
lahtea, tuli oli jo syttynyt pieneen asumukseen, jossa hän äsken oli
viipynyt tyttönsä luona. Krouvissa kalatorin varrella hoilottivat vielä
erinäiset käsityöläiset armollisen herran hautajaiskestityksen ääressä
ja itse surutalosta vastapäätä raatihuonetta kuului meluisten äänten
sorina. Varjo linnun takana kasvoi kumman suureksi ja aavemaiseksi.
Se liikutti siipiään. Pojan pintaa kylmäsi ja hän oli juuri
lähtemäisillään pakoon, kun linnun nokka loksahti ja poika kuuli sen
puhuvan:
— Kuka ylhäinen henkilö tänään on laskettu kirkonlattian alle? Olisit
saanut ilmoittaa sen minulle. Niin teki aina isoisäsi. Hän tiesi
mitä kunnioitus ja hyvät tavat vaativat. Kuka tänään laskettiin
kirkonlattian alle?
— Hänen armonsa eversti Svärdin vanhin tytär, jalosukuinen neiti
Sigrid, kangersi poika, hampaat kalisten suussa.
Vanha naakkakreivitär oli hyvän hetken kuin kivettyneenä eikä poikakaan
uskaltanut liikahtaa. Vihdoin puhui kreivitär puoleksi itsekseen,
puoleksi pojalle tornin luukulla:
— Arvasinhan minä sen. Minä olen jo parin viikon aikana tuntenut kummaa
levottomuutta luissani. Mitä sinä, nulikka, ymmärtäisit asioista —
isoisäsi ymmärsi, hän oli toista maata. Svärd-suku on ollut kuin minun
omaa lihaani ja vertani. Se oli hienoa sukua, vaikk'ei ollutkaan
Roomasta. Keittiö oli erinomainen, paljon kiiltävää käytännössä
sekä ruokapöydässä että naisväen korvissa ja kauloilla ja miesväen
olkapäillä ja rinnoissa. Ei koskaan annettu tyttäriä kenelle tahansa.
Minä olin talossa kuin kotonani. Huvitin kokonaisia hääseurueita.
Istuin koska minua halutti jalosukuisen neiti Anna Cecilian valkoisella
käsivarrella ja nokin hänen rannerengastaan. En milloinkaan saanut
sitä auki. Asetuin jalosukuisen herra luutnantin olkapäälle, kun hän
sisarensa seurassa talutti morsiantaan puutarhassa joen varrella.
En milloinkaan unohda sen illan kestitystä. Jalosukuisen luutnantin
käskystä oli Eurajoelta tuotu kokonaisia kopallisia näkinkenkiä —
luutnantti tahtoi itse avata ne ja ottaa tautihelmet morsiamelleen.
Kipeitä oli vähän ja terveet sain minä. En koskaan ole ollut
sellaisissa kesteissä. Mutta sitten on kauan... kauan...
Musta lintu oli unohtunut puhumaan itsekseen. Hän lausui haikeasti
viime sanat ja nokka painui rintaa vasten, ikään kuin se olisi itkenyt.
Mutta nuori kirkonvartija sulki kiireesti luukut, juoksi minkä pääsi
alas ja päätteli, ettei hän ikinä enää nouse torniin näin myöhään
yksinään, niin kauan kuin naakka elää. Ja varmaan se elää aina ja
ikuisesti.
Se eli kyllä hyvin kauan. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Mutta ikuisesti
ei se elänyt. Sen loppu oli seuraava.
Muutama nuori naakkaylimys oli tuollaisella keväisellä
Laitilan-retkellä vakavasti rakastunut talonpoikaiseen naakkaneitoon
ja tahtoi kourin kynsin tuoda hänet Raumalle. Raumalaiset tornikorpit
tunsivat täydellisesti jutun vastenmielisyyden ja tekivät kaiken
voitavansa estääkseen nuoren ylimyksen aikeita. Tämän itsepintaisuus
oli kuitenkin aivan järkkymätön. Vanhemmat sekä uhkasivat että puhuivat
kauniisti. He koettivat kuvata sen hetken vaarallisuutta, jolloin
tulokas ikivanhan tavan mukaan viedään kellojen alle torniin, sokean
kreivittären eteen. Kreivitär saattaa vaikkapa saada halvauksen
harmista ja mielenliikutuksesta. Rakastunut yltiöpää välitti vähät
kreivittären mielenliikutuksista ja halvauksista.
Hän lähetti sanan sukulaisille Naantaliin, että hän viettää häitä
herneenkylvön aikaan sen ja sen kanssa — jos niinkuin haluttaa tulla
juhlille, ja läksi muutaman ennakkoluulottoman ystävän kanssa noutamaan
morsianta. Naantalista ei saapunut ainoatakaan naakkaa, Laitilan naakat
eivät uskaltaneet lähteä saattamaan liian uskaliasta neitoa ja Rauman
naakat päättivät olla piilossa, kun hääväki tulee.
Raumalle saapuessa huomasi sulhanen heti paikalla poppelin pappilan
puutarhan päässä tyhjäksi ja kirkontorneissa ja kammioissa vallitsevan
hiljaisuuden niin täydellisen, että olisi luullut naakkojen kuolleen
sukupuuttoon. Silloin nousi hänessä kauhea suuttumus ja hän vei uhmaten
morsiamen ja harvat ystävänsä pappilan hernemaahan. Enemmänpä he
saisivat, kun heitä oli näin harvoja! Morsian osasikin syödä, syödä ja
nauraa. Kauhistuneina pistäysi mustia päitä ulos kirkon läveistä ja
räystäistä.
— Kuinka kauhea nauru! kuiskasivat naakat piiloistaan toisilleen. —
Naurustaan naakka tutaan. Mikä kauhea nauru! Ettei vain vanha täti
tornissa kuulisi sitä.
Mutta vanha täti oli jo kuullut sen. Hänellä oli tarkemmat korvat kuin
yhdelläkään nuorella, ja hän odotti vain ensimmäistä ohi lentävää
naakkaa huomauttaakseen, että puutarhassa tapahtui jotakin perin
sopimatonta. Mutta ei yksikään naakka lentänyt ohi ja puutarhassa
jatkui vain niin inhottava melu, että pappilassakin jo ruvettiin
availemaan öisiä ikkunaluukkuja. Vanhan kreivittären viha yltyi
yltymistään.
Äkkiä alkoivat äänet liketä häntä. Oli kuin kokonainen naakkaröykkiö
olisi lentänyt puutarhan poikki tornia kohti. Rähinä kävi yhä
sietämättömämmäksi. Vihdoin kasaantui se räystään alle, sinne, missä
naakkojen oviaukko oli, ja kahisevin siivin ja nauraa rähisten tuli
torniin todella koko röykkiö.
Vanha kreivitär istui jättiläisparrulla suurimman kellon alla,
aatelisnokka suuttumuksen kenossa. Hänen joka jäsenensä sanoi, ettei
ollut hyvä liketä häntä.
— Päivää täti kreivitär, alkoi sulhasnaakka ylimielisesti. — Tässä
esitän sinulle morsiameni. Olen nainut Laitilasta, ulkotaloltamme.
Vietämme juuri häitä puutarhassa. Herneet ovat paraiksi itäneet ja
maistuvat erinomaisilta. Ehkä sallit meidän lähettää sinullekin vähän
hääkestitystä.
Kreivittären höyhenet nousivat. Morsian vikuroi hänen edessään,
tietämättä miten olla. Vihdoin teki hän kömpelön röyhkeän kumarruksen
ja naurahti.
Hänen ei olisi pitänyt naurahtaa. Kreivittäreen kokoontui vuosisatojen
takainen voima, hänen kaulansa ojensihe peloittavan korkeaksi ja
silmänräpäyksessä upotti hän nokkansa naurajan niskaan. Nauraja kaatui
kuolleena hiekkaan.
— Näin tuhottakoon täällä jokainen alhainen nauru, kuului kumeasti
kreivittären verisen nokan sisästä.
Kukaan ei enää melunnut tornissa eikä puutarhassakaan.
Kun naakat sitten tulivat paikalle, tapasivat he nuoren laitilalaisen
naakan sotkettuna hiekkaan ja ikivanhan mustan kreivittären kumossa
satavuotisella parrulla suurimman kellon alla. Kreivitärkin oli
hengetön. Voimanponnistus ja siveellinen suuttumus olivat tappaneet
hänet.
Mutta niissä suurissa peijaisissa, jotka sitten pidettiin pappilan
hernemaassa ja joista ei puuttunut yhtäkään raumalaista eikä
naantalilaista naakkaa, päätti suku juhlallisesti pysyä uskollisena
kalliin vainajan periaatteille.
Valitus ja melu pappilan puutarhassa oli sinä keväisenä yönä niin
tavaton, että rovasti itse, rauhoittaakseen naakkoja, kantoi ulos
ihmeellisen ihmiskuvan, jonka hartioilla oli hänen oma vanha
messukasukkansa. Naakat pelästyivätkin ja vaikenivat, mutta vain
hetkiseksi. Päätökselleen ne kuitenkin ovat pysyneet uskollisina ja
Rauman naakkasuku on kuin onkin jalosyntyisin ei yksin Suomessa, vaan
pohjoismaissa yleensä.