Kaarlo.
Mull' Connetabli miekan työntää jälleen
Ja palvelustaan kieltää -- Herran nimeen!
Me känyksestä päästään, joka meitä
Vaan meistaroita pyysi kiusaksemme.
Dunois.
On miesi kallis kallihilla aikaa:
Ma tyynin mielin hänt' en päästäis pois.
Kaarlo.
Sen lausut vastustaakses vaan; kun täällä
Hän ol', sa hänt' et koskaan suosinut.
Dunois.
Hän korska, sietämätöin narri ol'
Ja lopettaa ei tiennyt -- mutta sen
Hän tietää nyt. Hän tietää lähteä,
Kun kunniaa ei täältä koota taida.
Kaarlo.
Oot parhaimmalla tuulellas: ma sua
En tahdo häiritä. -- Du Chatel! Tänne
On tullut airueita kuningas
Rene'lta, mestareita laulannassa
Ja mainioita. -- Heitä kestitä
Ja jokaiselle kultavitjat anna.
(Bastardille).
No, mitä naurat?
Dunois.
Että kultia
Sa suustas puistat.
Du Chatel.
Rahanropoa
Ei aarteheesas löydy, Sire!
Kaarlo.
No hanki! --
Ei kunniatta jalot lauluniekat
Voi hovistamme mennä. Kukkimaan
He meille saavat kuivan valtikkaan,
He elontaimen ikituorehen
Meill' autiohon kruunuhumme tuovat,
He suurra verroiks' käyvät suurien,
He toivehista istumia luovat,
Ne eivät maassa oo: ja tähden sen
On kuningasten luona paikka heillä,
Ne kumpaiset on mailman ylänteillä!
Du Chatel.
Oi kuninkaani! Korvias ma säästin.
Niin kauan kuin vaan suinkin neuvo auttoi:
Vaan pakko vihdoin kieleni jo päästää.
-- Sull' ei oo mistä annat, sulla ei
Oo millä huomispäivän itse päätät!
On rikkauden tulva juossut pois,
Ja luode kurja aarre-aittaas tullut.
On sotajoukkos palkkaa vailla: mennä
He uhkaavat. -- Töin tuskin taidankaan
Sun omaa huonettas ma kannattaa,
Ei arvos, mutta tarpeen jälkeen vaan.
Kaarlo.
Paa' pantiks' tullit kuninkaalliset
Ja Lombardien lainaa antaa salli.
Du Chatel.
On kruunun saatavat ja tullit, Sire,
Jo kolmeks' vuodeks' pantiks pantu ennen.
Dunois.
Ja sillä aikaa maa ja pantit hukkuu.
Kaarlo.
Mont' oivaa maata meille vielä jää!
Dunois.
Jos Herra suo ja miekka Talbotin!
Kun Orleans on langenunna, voit
Rene'si kanssa lampahissa käydä.
Kaarlo.
Sa kuningasta tuota ilkut aina;
Se maatoin ruhtinas on mulle tok'
Nyt lahjan suonut kuninkaallisen.
Dunois.
Vaan eipä Neapelin kruunua,
Ei Herran tähden! Sillä kaupan on se,
Niin kuuluu, hän kun lampahisin lähti.
Kaarlo.
Se leikkiä, se riemua on vaan,
Jon itselleen ja syömelleen hän tarjoo,
Kun raa'an tosimailman pyörteesen,
Hän puhtauden valtakunnan hankkii.
Vaan suurta, kuninkaallista, mit' aikoo --
Hän vanhat ajat aikoo palauttaa,
Kun tunto valtiaana ol', kun lempi
Sai ritarien rinnat nousemaan,
Ja naiset jalot oikeutta istui
Ja hienoutta hellämielin suori.
Kas, niissä aivoin ukko liikkuu, niin-
Kuin laulelmissa vielä säilyvät,
Ne ajat niinkuin taivaan kangastuksen
Hän maahan siirtää tahtoo uudestaan --
Hän lemmen hovin aikaan pannut on,
Jonn' oiva ritareita rientää, jossa
Naispuolet siivot valtiaana ovat,
Joss' lempi puhdas viihtyy jällehen,
Ja mun hän lemmen ruhtinaaksi katsoi.
Dunois.
Niin tykkänään en sukuani kiellä,
Ett' lemmen valtaa halveksuisin. Siltä
On mulla nimeni, sen poika oon,
Se perimystä mulle yksin tuottaa.
Mun isäni ol' Orleans'in prinssi,
Ei vaimon syöntä, hälle kuuroa,
Vaan eipä linnaa liian vahvaa myös.
Jos lemmen ruhtinaasta käydä tahdot,
Oo uljahista uljain! -- Vanhat kirjat,
Ne kertovat, ett' lempi liittynynnä
Ol' korkeahan urhotyöhön aina,
Ja sankareita pyöröpöydässä
Ma tiedän istuneen, ei lampureita.
Ken kauneutta turvata ei jaksa,
Se kauneuden palkan hylkää myös. --
Tääll' tanterees on! Isäis istuimesta
Käy taisteluun! Sun omaisuuttas turvaa
Ja naisten kunniaa kuin urho aina --
Ja vihollisten hurmehesta jos
Oot kruunun ikivanhan voittanut,
On silloin aika, silloin ruhtinaana
Voit lemmen myrtit kantaa.
Kaarlo (hovipalvelialle, joka tulee sisälle).
Mikä on?
Hovipalvelia.
Orleans'in raatiherroja!
Kaarlo.
He tulkoot!
(Hovipalvelia menee.)
He apuani vaativat; vaan mitä,
Its' avutomna, tehdä taidankaan!
Kolmas Kohtaus.