Mitä koruompeluksilla reunustettu hännystakki tiesi kertoa?
Oli kuvanveistäjä Guillardin'ille ihanan päivän aamu.
Äsken nimitettynä Instituutin jäseneksi, piti hänet juhlallisesti
kokoontuneiden akateemian jäsenten edessä vihittämän palmuilla
reunustetussa akateemisessa hännystakissansa; kelpo hännystakki
vihreine palmunoksinensa, välkkyvä, uusi vaate ja toivonväriset
silkkireunustat. Tuo rakas hännystakki lepäsi tuolin yli levitettynä
avonaisin rinnoin, valmiina otettavaksi ylle ja Guillardin katseli sitä
hellästi valkoista kaulaliinaansa solmitessa.
"Ennen kaikkea ei mitään kiirettä. Minulla on kyllä aikaa", ajatteli
tuo kunnianmies.
Asia on niin, että hän kuumeentapaisessa kärsimättömyydessänsä oli
pukeutunut kaksi tuntia liijan aikaiseen ja kaunis rouva Guillardin,
joka aina viipyi kauvan toiletissansa, oli selittänyt, ettei hän sinä
päivänä joutuisi valmiiksi ennenkun juuri kellonlyömällensä — ei
minuuttiakaan ennen, kuuletko!
Guillardin raukka! Mitäpä hän nyt aikaa tappaaksensa tekisi?
"Koetelkaamme hännystakkia", sanoi hän. Ja varovasti niinkuin olisi
käsitellyt harsoa tahi pitsiä, nosti hän ylös tuon kallisarvoisen
kappaleen ja kun hän oli äärettömän varovasti vetänyt sen yllensä,
meni hän ja asettihe peilin eteen. Oo, kuinka ihastuttavan kuvan hän
näki edessänsä! Kuinka rakastettava, pieni, äsken kuorestaan päässyt
akatemian jäsen, lihavahko, onnellinen, hymyilevä, harmahtava,
ihramahan alkua, liian lyhyet käsivarret, joilla uusissa hihoissa
oli tilaa liikuskella! Nähtävästi tyytyväisenä näköönsä käveli
Guillardin edestakaisin, kumarsi ikäänkuin olisi tehnyt tulonsa
kokoushuoneeseen, hymyili kanssaveljilleen "vapaissa taiteissa", otti
akateemisia asentoja. Mutta vaikkapa onkin kuinka ylpeä ryhdistänsä,
ei toki voi kahta tuntia seisoa oikaistuna peilin edessä. Ajan ollen
väsyi meidän akatemian jäsenemme tähän asentoon ja kun hän pelkäsi
rypistävänsä hännystakkinsa, päätti hän riisua sen yltänsä ja asettaa
sen huolellisesti takaisin paikallensa nojatuolille. Itse hän istuutui
vastapäätä kamiinin toiselle puolelle; sitte ojensi hän jalkansa
suoraksi, asetti kätensä ristiin valkoisen liivinsä päälle, joka
myöskin kuului akateemiseen univormuun, ja vaipui suloisiin unelmiin,
katse kiinnitettynä hänen viheriään hännystakkiinsa.
Niinkuin matkustaja, joka vihdoinkin on tullut matkansa päämäärään,
tahtoo muistella matkansa vaaroja ja vaikeuksia, kertasi Guillardinkin
ajatuksissansa elämänsä vuosi vuodelta siitä päivästä asti, kun hän
oli aloittanut harjoittaa kuvanveistoa Jouffroy'n kuvaamossa. Ooh,
tässä kirotussa ammatissa on aina alku hankala! Hän muisteli kylmiä
talvia ilman polttoaineita, unettomia öitä, kaikkia juoksuja työn
etsinnässä ja sitä tukehduttavaa puuhaa, mitä saa kokea saadakseen
itseänsä vähänkään tunnetuksi, niin unohdetussa, tuntemattomassa ja
lukemattomassa joukossa, jotka tyrkkivät, lyövät kumoon ja polkevat
toisensa jalkojensa alle. Ja ajatella, että hän aivan omin käsin ilman
suojelijaa, ilman omaisuutta, oli voinut työskennellä itsensä ylös
siitä! Ainoastaan kyvylläni, hyvät herrat ja naiset! Ja selkä kenossa
ja silmät puoliummessa, vaipuneena onnen-autuaallisiin mietelmiin,
puhkesi tuo kunnian mies ääneen itsellensä sanomaan: "Ainoastansa
omalla kyvylläni! Ainoastaan omal..."
Pitkä hohonauru, kuiva ja kaiuton niinkuin vanhan ukon, keskeytti
äkisti hänet. Hämmästyneenä katsoi Guillardin ympäri huonetta. Hän
oli yksin, aivan yksin, kahdenkesken viheriän hännystakkinsa kanssa,
tuo akateemian jäsenen varjo, joka ylpeänä lepäsi tuolilla tulisijan
toisella puolella. Ja kuitenkin jatkui tuo pelästyttävä nauru yhä. Kun
nyt kuvanveistäjä katsoi lähemmin, oli hän huomaavinansa, ettei hänen
hännystakkinsa enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli sen laskenut,
vaan että se istui nojatuolissa helmat ylös käännettynä ja molemmat
hihat nojautuneena molemmille sivunojille ja rinta jännitettynä aivan
kuin se eläisi. Uskomatonta...! Se oli hännystakki, joka nauroi.
Niin, se oli tuosta merkillisestä viheriästä hännystakista, josta se
tuli, tuo hohonauru, joka pani vaatekappaleen hyppimään, riuhtomaan,
väänteleimään, heittäytymään takaisin, antamaan helmoille vedontapaisia
väristyksiä ja pakoitti sen silloin tällöin painamaan hihat sivuja
vasten ikäänkuin estääksensä naurun väkivaltaista puhkeamista
ylenluonnollisesta ja sammumattomasta hauskuudesta. Samalla kertaa
kuuli Guillardin vihlovan ja ärsyttävän äänen parin nikotuksen
välillä sanovan: "Ah, Herra Jumala, ei ole terveellistä nauraa tuolla
tavalla!... Ei ikinä ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!"
"Kuka pahuus se on, jos saan luvan kysyä?" sopersi akateemianjäsen
raukka ja siristi silmänsä auki.
Ääni vastasi vielä enemmän pistävästi ja ärsyttävästi: "Minähän
se olen, monsieur Guillardin, se olen minä, palmuilla reunustettu
hännystakki, joka odotan mennäkseni akateemian kokoukseen. Pyydän
anteeksi, että keskeytän unelmanne sopimattomaan aikaan, mutta oli
todellakin niin naurettavaa kuulla teidän puhuvan kyvystänne. Minun oli
mahdoton pidättää nauruani! — Kuulkaahan, onkohan se tosiaankin totta?
Uskotteko todellakin, että kykynne on riittänyt teidät saattamaan niin
pitkälle, niin pian, niin korkealle elämässänne, antanut teille kaikki
mitä teillä on, kuntatodistuksia, aseman, arvon, omaisuuden? Uskotteko
sen olevan mahdollista, Guillardin? Menkää itseenne ennenkun vastaatte
minulle. Menkää etemmäksi, vielä etemmäksi... kas niin! Vastatkaa
minulle nyt. Katsokaas! Sitä ette halua!"
"Niin, mutta...", änkytti Guillardin empien naurettavasti, "minä
olen... minä olen työskennellyt paljo."
"Niin, paljo, suurenmoisesti. Te olette työmuurahainen, päivätyöläinen,
Herkules, kun on kysymys työstä. Te laskette usein päivänne tunnittain
kuin ajurinrenki. Mutta auringonsäde, rakas ystäväni, joka lentää
todellisen taiteilijan sielun läpi, valaisee sen kuten salama ja
täyttää sen siipiensä surinalla läpi kulkiessansa? Sitä ei ole
kertaakaan teille tapahtunut, sen tiedätte hyvin. Minä tunnen muita,
jotka työskentelevät myöskin, mutta toisella tavalla kuin te, etsien
kuumeentapaisella rauhattomuudella tulematta koskaan siihen, missä te
nyt seisotte. Olkaamme yhtä mieltä asiasta, koska kerran olemme itsemme
edessä. Teidän kykynne on ollut siinä, että olette naimisissa kauniin
naisen kanssa."
"Miten haluatte?" puhkesi Guillardin sanomaan ja tuli mustanpunaiseksi.
Ääni jatkoi antamatta keskeyttää:
"Niin, teidän suuttumuksenne ilahuttaa minua! Se todistaa, minkä muuten
koko maailma tietää: että ihan varmasti olette enemmän tyhmä kuin
kunniaton. No, no — teidän ei tarvitse ollenkaan mulkoilla minulle
noin kiukkuisesta. Ennen kaikkea — jos te kosketatte minua, jos minä
saan yhdenkään sellaisen rypyn, joita minussa ei saa löytyä, niin olen
aivan mahdoton menemään kokoukseen ja silloin ei rouva Guillardin
olisi ollenkaan hyvillänsä. Sillä kaikissa tapauksissa teidän on häntä
kiittäminen nyt saavuttamanne kauniin päivän kunniasta. Hänet ne viisi
akatemian jäsentä silloin ottavat sisään sinä hetkenä ja minä vastaan
siitä, että tullessani Instituuttiin asetetaan minut hänen hyvin
muodostuneen, vuosistaan huolimatta hyvin soman ja suoran vartalonsa
ylle ja varmaan tulen tekemään suuremman vaikutuksen kuin teidän
yllänne. Lempo vie, herra Guillardin, pitäähän voida katsoa totuutta
silmiin! Vaimoanne saatte kiittää kaikesta, kaikesta — kodistanne,
neljänkymmenen tuhannen frangin vuotuisista koroistanne, teidän työn
saannistanne, laakereistanne, mitalleistanne..."
Ja niinkuin syntyjään toiskätinen, osoitti viheriä hännystakki
koristetulla hihallansa kehystettyjä kunniatodistuksia, jotka
riippuivat tuon onnettoman kuvanveistäjän alkovin seinällä. Ja
sitte paremmin kiusataksensa uhriansa, ottaen kaikellaisia ilmeitä
ja asentoja, lähestyi tuo julma hännystakki kamiinia, kumartui
Guillardinin tuolin ylitse tekoviisaan luotettavalla ilmeellä ja sanoi
tuttavallisella äänellä, kuten vanhalle toverille:
"Niin, ukkoseni, taitaa tehdä pahaa se mitä sanon sinulle. Mutta
täytyyhän sinun olla selvillä siitä mitä koko maailma tietää. Ja ken
siitä puhuisi sinulle, jos ei oma takkisi? Kuuntele, niin puhelemme
hiukkasen. Mitä olit sinä ennen naimistasi? Et mitään. Plus minus
nolla. Mitä toi vaimosi pesään? Kuinka voit selittää nykyisen
omaisuutesi? Aijot vielä kerran vastata tehneesi työtä. Mutta onneton,
vaikka olisit työskennellyt päivät ja yöt ja saanut suosionosotuksia
ja tilauksia hallitukselta ja ei suinkaan niitä tosiaankaan ole
puuttunut naimisesi jälkeen, niin yhtäkaikki et koskaan ole ansainnut
enemmän kuin viisitoista tuhatta frangia vuodessa. Luuletko sen
riittävän sellaiseen talouteen kuin teidän? Muista, että kaunista rouva
Guillardinia on aina sanottu muotinukeksi, suosittu kaikissa piireissä,
missä hän on levitellyt rahoja ympärillensä. No niin, tiedänhän, että
sinä, joka istuit kuvaamoosi suljettuna aamusta iltaan, et koskaan ole
sitä ajatellut. Sinua huvitti sanoa ystävillesi: 'Minulla on vaimo,
joka aivan erinomaisesti ymmärtää liikeasioita. Siitä, mitä ansaitsen
ja millä elämme, on hän osannut asettaa asiat niin, että on voitu tehdä
säästöjä.'
"Sinä olet vähä hämmästyksissäsi, sinä raukka! Asiat ovat niin, että
olet mennyt naimisiin erään noiden kauniiden petojen kanssa, joita
on niin paljon Pariisissa; kunnianhimoinen ja oiva nainen, vakaa
sinun kanssasi, kevytmielinen omin neuvoinsa ja ymmärtää työskennellä
omaksi huviksensa ja samalla kertaa talouden hyväksi. Sellainen naisen
elämä on niinkuin tanssiohjelma, missä kirjoitetaan tulos vierekkäin
tanssijan nimen kanssa. Vaimosi on ajatellut näin: 'Miehelläni ei
ole mitään lahjoja, ei omaisuutta eikä edes hienoa käytöstä; mutta
hän on kunnon mies, kiltti, herkkäuskoinen ja niin vähä vastustava
kun mahdollista. Kun hän antaa minun rauhassa pitää hauskaa, otan
minä huolekseni hankkia mitä hän tarvitsee'. Ja siitä päivästä alkoi
rahaa, tilauksia, kunniamitalleja kaikista maista satamalla tulla
hänen kuvaamoonsa, kauniine metalli-sointuinensa ja kaikenvärisine
nauhoinensa. Sitte eräänä kauniina päivänä sai vaimosi oikun —
kypsyneen naisen oikun — että hän tahtoo tulla akateemian jäseneksi
ja se on hänen hienohansikkainen kätensä, joka on avannut sinulle
kaikkein pyhäkköjen ovet yhden erältänsä. Niin, ukkoseni, mitä viheriät
palmukoristukset ovat sinulle maksaneet, sen voivat ainoastaan
kanssaveljesi akateemiassa sinulle sanoa".
"Sinä valehtelet, sinä valehtelet!" kiljui Guillardin harmista
tukehtuen.
"En, ukkoseni en minä valehtele. Sinun tarvitsee vaan katsoa hetkisen
ympärillesi kun nouset akateemian saliin. Tulet näkemään ivan kaikkien
katseiden pohjalla, hymyssä heidän huulillansa ja kun tulet esille,
tullaan kuiskaamaan: 'Hän on sen kauniin rouva Guillardinin mies'."
Guillardin ei voinut kestää kauvemmin. Kalpeana raivosta hyökkäsi
hän ylös heittääksensä tuon häpeämättömän ja kielevän hännystakkinsa
tuleen, kun oli ensin repinyt siitä sen viheriät koristeet. Mutta
nyt avattiin ovi ja hyvin tuttu ääni halveksuvalla painolla, mutta
ystävällisesti alentuen, herätti hänet oikeana hetkenä hirvittävästä
unestansa.
"Katsohan! Niin, tuo on niin sinun tapaistasi! Nukkua tulen ääressä
tällaisena päivänä!"
Rouva Guillardin seisoi hänen edessänsä, korkeana, vieläkin kauniina,
vaikka melkein liian paljo huomattavana, jotenkin luonnollinen hipiä,
joka näkyi jauhoitetun tukan alta ja tekaistu sädehtiminen hänen
maalatuissa silmissänsä. Mutta käytännöllisen naisen varmuudella otti
hän viheriöillä palmukoristeilla varustetun hännystakin ja auttoi
näppärästi ja vähä hymyillen miehensä vetämään sen yllensä, miesraukan,
joka vielä hikoili painajaisestansa, veti henkeänsä ja helpoituksen
ilme kasvoillansa ajatteli: "Se oli kuitenkin hyvä! Se oli paljas uni!"