Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s.
_kansankirjailijat_, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme
kukkiessa parhaillaan.
Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on
käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija
taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi,
on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan
»syvistä» tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää
esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien
muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta
hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta.
Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me
käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei
ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei
ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla
ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin
käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset
ainekset silloin näyttävät olevan _voiton puolella_ asianomaisessa
taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden _tasapainoa_ taas olen
merkinnyt sanalla klassillinen.
Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys
Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä
romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta
on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin
miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat
suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä,
että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden
ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa,
ennenkuin niiden vastavaikutus, _reaktsio_, on odotettavissa.
Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka.
Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani
Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa,
joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon
realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla
tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti.
Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko
suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin
kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta
realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa,
ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille
ohjautua.
Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi.
Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin
kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista
taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan,
tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä
»temperamentin läpi». Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin
kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin
jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan
harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä
määrässä, että juuri _taiteellisen temperamentin puutetta_ voi pitää
yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten
he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä
johtopäätöstä.
Jos kerran ulkonainen _havainto_ oli kaiken kirjallisen toiminnan
lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän
mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli
_kuvattava_ sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen
sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja
kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin
mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla _objektivisen_,
yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien
tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti
siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista.
Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa
personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen
heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi
vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja
korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus
synnyttää--yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden
vastaa vaisuuksia--oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma
personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen
asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi
yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o.
kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää
selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei
olisi tultu taideteoksiin, vaan--aineskokoelmiin.
Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei
yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme,
että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin
ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan,
maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken
hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja
epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja
kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko
kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle
pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä,
suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta
suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse
isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme
sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä
kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon
suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset
tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli
kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen
suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen
palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla
säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika
ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille
sieluntunnustuksille.
Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on,
että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että
kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien
henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia
tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen
katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen
maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka
salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa
sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi
kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei
suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan
ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten
tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja
enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden
mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita
tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho
Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan
suomalaisissa kansankirjailijoissa.
Hehän juuri _tunsivat_ kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat
itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He
kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita _heijastajia_ ja
_kuvastajia_, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli
pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja
olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä
vaikutuksista. Kuka taisi paremmin _kansankielen_ kuin he, sen
eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten
realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin _maalata_
paperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän
mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki
ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle.
Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa:
Pietari Päivärinta.
Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt
kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen
romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet
runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta
realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja
suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan
_runoilijoista_ kansan _kirjailijoihin_. Minkä Suomen talonpoikainen
kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen,
Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu
Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero
Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan
taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä
kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme
kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta
osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan.
Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo
jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko
y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian
tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella
alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. _Kauppis-Heikki_
useimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella,
Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis
samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka
tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta
tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle.
* * * * *
Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä
edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle
kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten _Valter Juva_ ja _Severi
Nuormaa_, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka
toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa
siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein
kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka
ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset
hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen.
Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon
havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani
Aho, jonka _tunnelmarunous_ ja _rytmillinen proosa_ jo ennustavat
jälleen uuden romantisen ajan koittamista.
Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen
kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse
sen päämies August Strindberg menee _Infernon_ kautta _Damaskukseen_.
Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen
laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän
rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari
Selma Lagerlöf, jonka _Gösta Berlingin satu_ tekee syvän vaikutuksen
myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen
nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman
vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin,
yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta
havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo
kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa:
pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat _Nooran_ ja _John
Gabriel Borkmanin_ tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag,
Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset
nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama
henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich
Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin
tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen
soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi,
profeetalliseksi runoudeksi: _Näin puhui Zarathustra_. Italiassa
tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden
romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse
Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä
suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa
runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen
Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun
suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus.
Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa,
jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli
vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin
vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen
_Laureatuksensa_ ja _Diana_-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin
välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti _Euterpen_
edustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen.--Miten lähekkäin maamme
suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime
aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että
Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen
romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla
pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä
ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen
Kansallisteatterissa.
Aika on _esteettinen_, jos se sitä ennen oli ollut _eetillinen_,
_kaunotieteellinen_, jos se sitä ennen oli ollut _luonnontieteellinen_.
Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä
lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei
kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan
niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää
kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä.
* * * * *
Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, »hidas» suomalainen veri virtaa yhä
kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa
suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa
fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat
omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun
taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana
koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri
heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta
pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen.
_Suurlakko_ on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen
mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin
hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen
kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli
laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin
aikoina, _huutaa_ se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa
ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme.
Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista
tahansa--samoin kuin on aika sen ympärillä,--todistaa se kuitenkin, että
maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla
voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään.
Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan
tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen
vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas _yksilöllinen
vapaus-vaatimus_, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan
oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä
taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen,
kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan
kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan _elämän-myötäisenä_ ja siis
_kirkon-vastaisena_, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon,
elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka
on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On
mainittu joskus meillä sanat _suomalainen renässansi_. Niissä sanoissa
on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas
kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille
kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai
viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden
aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen
alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista,
_pakanallista_ verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut
liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen
oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri
sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman
sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: _elämänkoreudesta_.
Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli
köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt,
nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. _Elämän
täyteläisyys_ tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel
sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, _sensualistinen henkäys_
käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo,
_aistikultuuri_ astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä
elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen
tallaama, herjaama, häväisemä _ihmisluonto_, joskin usein vielä raakana
ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä
kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan.
Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, _yksilöllinen totuus_
kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.
Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: _hellenismiin_.
Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana.
Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko
ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja
kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja
realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin
koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin
on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin
joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa
meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset
tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta
sen _erikoisuudeksi_ jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista
edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä
tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.
Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen
enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt,
sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren _venäläisen
kirjallisuuden vaikutus_, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä
yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen,
saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin
_klassillisen_ kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut
mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista,
_byzantinista_ vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä
hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista
kansikuvistakin. _Barokki_ olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää
yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä.
Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen
kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi
lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen
kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden
tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes
jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt
ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa
maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen
selityksensä.
* * * * *
Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana
käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen
loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa
monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin
haarautuvat.
Sarjan alottaa _Yrjö Veijola_, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino
niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella
legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen.
Seuraa _Larin Kyösti_, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin,
skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi
syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja
samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten
_O. Manninen_, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee
niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen
hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten _Ilmari Kianto_, joka
alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren
venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta,
kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien
kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset
mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi.
Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma
lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna.
Tunnelmarunoudesta lähtee _Maila Talvio_, vaikka hän sittemmin
kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja
samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on
myöskin _Volter Kilpi_, joka kehitettyään haltioituneen
kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä
kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi
viilenee.--Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen
hurmauksen vastakohta, on pohjana _Helmi Setälän_ ohuelle, mutta
älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen
realismin pohjalla pysyy taas _Aino Kallas_, joskin hän sen yleistä
ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee.
Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä
kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen
havainnon sijasta _Juhani Sjöströmin_ vilkkaan, karjalaisen runottaren
kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava
näytelmäkirjailija _Kaarle Halme_ kehittää taas realistisen, joskin
monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa,
valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin _Elviira Villmanin_
ensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus.
Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin
hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä
lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis
sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on
vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille
kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta
käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina.
Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee _Johannes Linnankoski_,
jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin
myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen
alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän,
koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn
kohottaa korkealle _L. Onerva_, hänkin alkanut sensualistisesta
tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä
voimallaan _Joel Lehtosen_ kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen
esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on
silmiinpistävin piirre _Aarni Koudan_ tähänastisessa, Nietzschen
värittämässä tuotannossa. Vienompi on _Gabriel Engelbergin_ runouden
pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta
korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas
mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat _Iivo Härkösen_
kotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä.--Omituinen, sensualismin ja
asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on _Irmari
Rantamala_, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa
kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon.
Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen
sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi,
joka on eräissä »Tampereen koulun» ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä
suuntaa joskus on leikillä nimitetty.
Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole _Maria
Haggrén-Jotuni_, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön »verismi»
hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama
tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi
näyttää olevan _Kyösti Vilkunan_ novellien silmämääränä. Kaukana
kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös _V.A.
Koskenniemi_, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m.
europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan
estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet.
Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat
jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet
ja--pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä
Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja
esteettisiä »asfalttikukkasia», joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen
oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin
etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen,
latinalaisen hengen läpitunkema on _Jalmari Hahlin_ hauras, viileähkö
tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta
tunnelmasävystä on myös _Kaarlo Atran_ tähän-astisissa, sangen
taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan
kaupunkilainen ilmiö on _Jalmari Finne_, eikä vähemmän ehkä _Armas Toivo
Tarvas_, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen
kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista
perikuvaa.
* * * * *
Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja
Kalevalasta »viimeisten päivien pyhiin» saakka seurattuamme
suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja
ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on
tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset
saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen,
sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei
sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan.
Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua
tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva _yksilöllistyminen_. Elias
Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa,
että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä
kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon
enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani
Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti.
_Yksilöt_ astuvat aina enemmän etualalle, _ympäristö_ siirtyy yhä etemmä
taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan
suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan,
sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään,
riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin
hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee.
Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen
uusromantinen kirjallisuus.
Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä
vähitellen tapahtuva _itsenäistyminen_. Itsenäisimmän ja arvattavasti
myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti
maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka
vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja
koko yleisen makusuunnan. _Europalainen vaikutus_ tulee tässä suhteessa
vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin
venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen
kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös
kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan.
Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen
vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille
slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa.
Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman
esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen
omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa
niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden,
kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja
joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa
jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja
taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa.
Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen
sisällisen _keskeistymisen_, joka satunnaisten ja ohimenevien
äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana
esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne
sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä
tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta
lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi
hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja
Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen
kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen
ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin
klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa
Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista
äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa
vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla,
mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta
runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän
_keskihakuisen_ pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle
pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden
lähin tulevaisuus.
Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata
entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis
Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi
nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä
klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava _uusi_
tasapaino, _uusi_ sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen
kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä
muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten
_kauneus-arvojen_ luomista ja vakiuttamista.
Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta
varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin
jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan
työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden
haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta
kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään _valikoimasta_,
lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan
taiteilija ei voi olla omalla tavallaan _tyylittelemättä_, muovailematta
ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista
todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon--ja kokonaisen kansan
esteettisen ymmärryksen--erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja
vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset,
miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja--lopuksi: kauniit ja vähemmän
kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen
_kauneuksien_ havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen _kauniiden
ilmiöiden_ erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä
selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo
sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja
säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi
suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle
antautua.
Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines
kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka
aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja
samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo
_jotakin_ kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin,
jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi
tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen _itsetutkisteluun_
ja _itsetuntemukseen_, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja
sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään
muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen
kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen
kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen
_kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne_, ei mikään eheä, yksilöllinen
taikka kansallinen _toiminta_ ole maassa mahdollinen.
Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun
muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos
ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan,
taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta
_sen_ ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme
kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja
voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee
tämä »sisäinen itsenäisyys»--ainoa, jota vieras ei voi viedä
meiltä--että meidän on kehitettävä oma _suomalainen kirjallinen ja
taiteellinen makumme_, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä
raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla
muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee.
Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin
kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu
näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen
suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka
yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi
tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi.