Nellin maireet olivat tehneet Petterin niin rohkeaksi, että hän ei
mennyt enää takasin saamaan toista nuhdesaarnaa McGivneyltä Lackman
jutun vuoksi. Hän alkoi väsyä McGivneyn nuhteisiin; jollei McGivney
pitänyt hänen työstään, niin menköön itse olemaan punikkina jonkun
aikaa. Petteri käveli pitkin katuja koko päivän ja osan yöstäkin,
ajatellen Nelliä ja innostuneena niistä puolilupauksista, joita tänä
oli tehnyt hänelle.
He kohtasivat toisensa seuraavana päivänä puistossa. Ei kukaan
seurannut heitä ja he löysivät mainion paikan, jossa Nell antoi
Petterin suudella useita kertoja, ja suuteloiden välillä kertoi
Nell Petterille pelottavan suunnitelmansa. Petteri oli luullut
olevansa hyvä punomaan salajuonia, mutta hänen oman arvon tunteensa
kuihtui olemattomiin sen loistavan suunnitelman edessä, mikä oli
kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa kypsynyt Nell Doolinin, toisin
sanoen, Edythe Eustacen, aivoissa.
Petteri oli tehnyt kovimman työn, ja nämä viisaammat miehet olivat
käyttäneet häntä, heittäen hänelle silloin tällöin murusen, haalimaan
heille rikkauksia niiden tietojen kautta, mitä Petteri heille toi.
McGivneyltä oli lipsahtanut totuus Lackmanin jutussa; ja oli varma
että ne olivat lyöneet mynttiä noista kaikista muistakin jutuista.
Petterin tulee nyt toimia jotakin omin päinsä, pitää itse ansionsa ja
tehdä itsestään yksi noista suurmiehistä. Petteri tiesi asiat, hän
tunsi "kuka kukin on", ja Goober-jutussa hän oli tullut näkemään,
miten asioita muokattiin; nyt hänen pitää tehdä itse tuollainen
tekopeli, ja sellainen, jossa on paljon rahaa. Maan pelastaminen
näistä punikeista oli velvollisuus; mutta miksi ei voisi ansaita
rahaa samalla kertaa?
Nell oli yöllä miettinyt tätä ja valinnut jo sopivan henkilönkin. Hän
oli valinnut vanhan "Nelse" Ackermanin, tunnetun pankkiirin. Ackerman
oli uskomattoman ja tavattoman rikas, häntä kutsuttiin American Cityn
rahakuninkaaksi. Hän oli vanha, ja Nell sattui tietämään että hän
oli pelkuri; hän oli paraikaa sairaana, ja kun mies on sairas, on
hän vielä enemmän pelkuri. Petterin tulee nyt keksiä jonkunlainen
pommijuttu vanhaa "Nelse" Ackermania vastaan. Petteri voisi puhua
tästä tuumasta joillekin punikeistaan ja saada heidät innostumaan
siihen, tai voisi hän tekaista joitakin kirjeitä, jotka löydettäisiin
heidän taskuistaan, ja kätkeä dynamiittia heidän huoneisiinsa. Kun
pommijuttu keksittäisiin, tulisi se herättämään suurta hälinää,
ja varmasti kuningas kuulisi että sen oli Petteri saanut ilmi ja
epäilemättä palkitsisi hänet. Voisipa käydä niinkin, että tämä
kuningas palkkaisi Petterin suojelemaan itseään näiltä punikeilta.
Ja näin tulisi Petteri tekemisiin rahojen kanssa, ja voisi ehkä
palkata Guffeyn ja McGivneyn palvelukseensa sen sijaan että nämä nyt
palkkasivat hänet palvelukseensa.
Jos Petteri olisi ollut yksinään, niin olisikohan hän uskaltanut
uneksiakaan tällaisesta? Vai oliko hän nahjus, pienisieluinen, joka
pelkäsi omia uniaan? Mutta Petteri ei ollut yksin; hänellä oli Nell,
ja oli välttämätöntä että hän esiintyi Nellin silmissä rohkeana ja
pelottomana ritarina. Aivan niinkuin entisinä Jimjambon temppelin
aikoina oli Petterillä pakko olla paljon rahaa saadakseen Nellin
pois toiselta mieheltä. Ja niinpä hän myöntyi ja alkoi Nellin kanssa
keskustella eri henkilöistä, joita voitaisiin käyttää.
Sopivin oli Pat McCormick. "Mac" synkkine ja liikkumattomine
kasvoineen, meluttomine ja salaperäisine elintapoineen, oli
Petterin mielestä täydellinen kuva dynamiittisankarista. Niin, ja
sitäpaitsi oli Mac Petterin vihollinen. Hän oli juuri saapunut
organiseerausmatkaltaan öljykentiltä ja oli puhunut pahaa Petteristä
eri radikaliryhmille. "Mac" oli kaikkein vaarallisin punikki koko
roikasta! Hänestä täytyy varmasti tehdä yksi dynamiittijuonen
päätekijöistä.
Toinen sopiva oli Joe Angell, jonka Petteri oli äskettäin tavannut
Ada Ruthin perustamassa asevelvollisuusvastaisen liiton kokouksessa.
Ihmiset tekivät pilaa hänen nimestään sen vuoksi että hän, paitsi
nimeä, oli vielä enkelin näkönenkin kirkkaine sinisine silmineen,
jotka näyttivät otetun sinitaivaalta, ja välkkyvän keltaisine
hiuksineen -- ja vieläpä hymykuoppineenkin suupielissä. Mutta kun
Joe aukasi suunsa, niin huomasi että tämä enkeli oli kotosin siitä
kaikkein alimmasta kuumasta paikasta. Hän oli rohkein ja uhmaavin
punikki, mitä Petteri oli vielä tavannut. Hän oli nauranut Ada
Ruthia ja tämän kirjailijan tunteellista kantaa asevelvollisuutta
vastaan. Runojen kirjottaminen ja päätöslauseitten hyväksyminen
eivät merkinneet mitään; eivät myöskään miehet, jotka kieltäytyivät
pukeutumasta sotilaspukuun, vaan miehet, jotka ottivat pyssyt, kun
heille niitä tarjottiin, ja harjottelivat ampumaan ja oikealla
hetkellä kääntyivät ympäri ja ampuivat toiseen suuntaan. Agitatsioni
ja järjestämistyö olivat ehkä hyvätkin paikallaan, mutta nyt, kun
hallitus on uskaltanut uhmailla työväkeä ja pakottaa se armeijaan,
nyt tarvittiin toimintaa radikalisessa liikkeessä.
Joe Angell oli ollut tukkityömailla ja tiesi kertoa, mitä mieltä
olivat todelliset työläiset, nuo tukkimetsien "juhdat." Nuo miehet
olivat heittäneet puhumisen pois; niillä olivat valmiina salaiset
komiteat pitämään asioista huolen heti, kun kapitalistit ja heidän
hallituksensa olivat tuhotut. Sillä välin, jos joku sheriffi tai
yleinen syyttäjä meinasi "ruveta rumaksi", niin he "antoivat sille
passin." Hän käytti tätä lausetta ainakin joka puolen tunnin kuluttua
kertoessaan seikkailuistaan. "Niin", oli hänen tapansa sanoa, "se
rupesi rumaksi, mutta annoimme sille passin."