Jälkikatsahdus.
Myötäkäymisen aikoina, jolloin suotuisat ulkonaiset olot vetävät
huomion puoleensa, kätkeytyy ihmishengen syvin kaipio usein
noihin sisimpiin piilopaikkoihin, joihin ei historian tulisoitto
pääse valoaan luomaan. Näyttää kuin ei tuota kaipiota enää olisi
olemassakaan ja ihmiset olisivat löytäneet tyydytyksensä ulkoelämän
riennoissa ja pyrinnöissä. Ilman semmoisia aikoja ei voisi kuitenkaan
yksikään kansa itselleen luoda niitä ulkonaisia etuja, joita paitsi
kaikki korkeampi elämä on mahdottomuus; mutta hengen vasituista
elämää tuo ei ole. Jos semmoisia aikoja aina kestäisi, hajaantuisivat
ihmishengen voimat, se ei enää löytäisi niitä salaisia pajoja,
joissa aatteet syntyvät, muodostuvat ja suuriksi kasvavat. Sentähden
lähettää Jumala koetuksen ja kärsimyksen aikoja, joina ihmishenki on
pakoitettu palajamaan itseensä ja ymmärtämään sitä ijankaikkisuuden
kaipiota, joka on sen vasituinen olemus.
Vähän myötäkäymistä on Suomen kansa kokenut, koetuksia ja kärsimyksiä
paljon. Se on usein, hyvin usein ollut pakoitettu tuolla tavoin
palajamaan itsehensä Jumalan ääntä kuulemaan. Ja kun se totteli,
pystyi se jälleen aatteita luomaan ja tulevaisuuttaan turvaamaan.
Sen voima ei ollut silloin omaa voimaa, vaan Herran, sen työ hänessä
tehtyä, sen kunnia hänen, ja jota vähemmän se osakseen sai tämän
maailman lakastuvia voitonseppeleitä, sitä runsaampi oli Jumalan
siunaus.
Tällä tavoin on Suomen herännäisyys syntynyt ja kehittynyt ja tätä
leimaa se varsinkin alkuaikoina kantaa. Jo se kieltämätön tosiasia,
että tämä valtaava liike sai alkunsa kansan syvistä riveistä, tarjoo
tutkijalle paljon mietittävää ja pakoittaa häntä tunnustamaan sitä
Jumalan vaikuttamaksi. Ja vielä vakuuttavammalla todistusvoimalla
vaativat herännäisyyden leviäminen ja sen vuosi vuodelta yhä
nähtävämmät seuraukset häntä tähän johtopäätökseen. Hän tuntee
seisovansa kansan edessä, joka tietää, mitä se tahtoo, ja vaatii
itselleen oikeutta elämään, ei suurilla sanoilla eikä väkivaltaisilla
hankkeilla, vaan itsensä kieltävällä nöyryydellä ja henkisellä
etevyydellään. Se on, tämä kansa, kuullut Herran äänen: "Jumalan
valtakunta on teidän keskellänne", ja se on itse noussut toteuttamaan
tätä aatetta ja luomaan sille tulevaisuutta isiensä maassa. Jos
maallinen ja kirkollinen valta asettuvatkin sitä vastustamaan, ei
aio se yrityksestään luopua, sillä sitä elähyttää ensimmäisten
kristittyjen tunnustus: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä".
Alusta alkaen ja kenenkään heitä siitä huomauttamatta tiesivät
heränneet talonpojat, miten tärkeä se taistelu oli, johon he
olivat antauneet. Parempaa todistusta siihen, kuin L. J. Niskasen
"Hengellisten asiain muistokirja", ei voi kukaan vaatia. Aikana,
jolloin oppineet miehemme eivät tiedä herännäisyydestä paljon
mitään eikä kukaan heistä ajattelekaan sen vaiheitten säilyttämistä
jälkimaailmalle, ryhtyy oppimaton talonpoika kirjoittamaan laveaa
historiaa 19 vuosisadan pietismistä ja sen johtavista henkilöistä,
tarkkaan seuraten liikkeen leviämistä seudusta toiseen, sen
suhdetta maallisen ja kirkollisen vallan edustajiin, siinä
syntyvien eri suuntien opillisia eroavaisuuksia, sanalla sanoen
kaikkia sen huomattavimpia vaiheita. Samaa todistavat Poikosen
elämäkerta ja Matti Paavolan muistiinpanot, joista niinikään olemme
ennen maininneet, puhumatta muiden talonpoikien näinä aikoina
kirjoittamista, herännäisyyttä koskevista miltei lukemattomista
kirjeistä, jotka kaikki todistavat, kuinka kallis tämä asia oli
kansalle, ja kuinka elävästi se käsitti sen merkityksen. On sanottu,
että sivistyshistoriamme suuret miehet ovat herättäneet Suomen kansan
itsetietoisuuteen, emmekä suinkaan tahdo kieltää tämän väitteen
totuutta. Mutta rajoitusta se kaipaa, sillä kieltämätöntä on, että
herännäisyyden osuus tässä työssä on suuri, tahi oikeammin: se laski
pohjan, taivuttamalla kansaa ymmärtämään, mikä aate on.
Olemme usein maininneet Niskasen muistokirjan ja siitä lainanneet
otteita. Se alkaa vuodesta 1796 ja ulottuu vuoteen 1837. On väitetty,
että Paavo Ruotsalainen, joka ei itse osannut kirjoittaa, on tämän
merkillisen käsikirjoituksen varsinainen tekijä, ja ettei Niskasella
ole muuta ansiota sen ilmestymisestä, kuin että hän on kirjoittanut
paperille edellisen kertomukset ja arvostelut. Tämä otaksuminen
ei ole oikea. Kuten vasta saamme nähdä, kielsi Paavo päinvastoin,
huomattuaan että Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoistaan
ja herännäisyysliikkeen vaiheista, häntä mitään kertomusta näistä
asioista toimittamasta silminnähtävästi siitä syystä, että hän
tiesi, miten huomatun sijan hän itse tulisi siinä saamaan. Ettei
Niskanen kieltoa totellut, on hänelle kunniaksi, jos kohta hän ei
uskaltanutkaan Paavolle sitä tunnustaa, vaan salaa jatkoi työtään.
Mitä Niskasen muistokirjan esitystapaan tulee, on se ylimalkaan
ihmeteltävän selvää ja asiallista. Paavon uskonnollisen katsantotavan
vaikutus on siinä kyllä kaikkialla hyvin tuntuva, vaan sitä ei sovi
kummastella. Tämä tulee näkyviin varsinkin noissa väsyttävän monissa
arvosteluissa toisin ajattelevien "teko-" ja "kiiltopyhyydestä",
joihin kirjoittaja tuon tuostakin eksyy. Asia on sitä huomattavampi,
kuin muut opinkohdat jäävät miltei kokonaan syrjään. Se seikka,
etteivät heränneet tähän aikaan koskeneet oppiin semmoisena, he
kun täydellisesti hyväksyivät kirkon opin, ei riitä kysymyksessä
olevaa ykspuolisuutta selittämään. Päinvastoin tämä juuri sen kautta
sitä räikeämmin pistää silmiin. Vaan syynä siihen on, kuten ennen
olemme huomauttaneet, enemmän Paavon kuin Niskasen. Myönnettävä
on myöskin, että tämä ykspuolisuus on muistikirjan miltei ainoa
varsinainen vika. Muissa kohden on esitys tyyntä, maltillista ja
puolueetonta. Jos kirjoittaja joskus antaakin herännäisyydelle
liika suuren merkityksen, käyttämällä esim. sen edustajista
Apostolein Tekojen lausetapoja, on tämä annettava hänelle anteeksi,
varsinkin koska hän ei silloinkaan eksy ylimielisesti puhumaan
kirkkoa ja papistoa vastaan, kun viimemainitut häntä ylpeydellään
ja suvaitsemattomuudellaan siihen pakoittamalla pakoittavat.
Collanin juttu, oikeuden käynti Renqvistiä vastaan, Björklundin
säälittävä kohtalo y.m. samankaltaiset asiat ovat päinvastoin niin
maltillisesti esitetyt, ettei kukaan tässä kohden voi enempää vaatia.
Ja yhtä ihmeteltävä on se tarkkuus, jota Niskanen tämmöisiäkin
asioita esittäessään kaikkialla noudattaa. Ei ainoatakaan
virhettä, miten monimutkaiset nuo jutut sitten olivatkin, eikä
epäselvyyttä yhdessäkään kohdassa. Ja yhtä tarkasti esittää Niskanen
herännäisyyden vaiheita eri seurakunnissa, jaottaen esitettävänsä
ja ryhmittäen tapahtumat niin selvästi, ettei lukija milloinkaan
ole epätietoinen siitä, mitä hän tarkoittaa ja missä hän kulloinkin
liikkuu. Ainoastaan vuosilukujen puute tekee joskus haittaa.
Niistäkin ovat kuitenkin tärkeimmät mainitut.
Puolueeton arvostelija ei saata kyllin ihmetellä tätä
muistokirjaa. Sen synnyn syy, samoinkuin esityksen selvyys ovat
todellakin omiaan vaatimaan sen tekijälle huomattua sijaa Suomen
herännäisyyden historiassa. Niskanen lopetti tämän työnsä jo
v. 1837, ryhtyen siitä alkaen kirjoittamaan tarkkaa kertomusta
Kiuruveden herännäisyysliikkeestä, jonka monimutkaiset vaiheet
näkyvät herättäneen hänen erityisen huomionsa. Valitettavasti on
tämä käsikirjoitus kadonnut [Kertonut (1899) Kusti Niskanen.].
Sensijaan ovat muutamat hänen kirjeensä myöhemmiltä ajoilta
jääneet todistamaan, miten huolellisesti hän koetti kehittää
kirjoitustaitoaan, arvostelukykyään ja muita luonnonlahjojaan. Eikä
ollut Niskanen ainoa kansan mies, johon herännäisyys tuolla tavoin
vaikutti. Se herätti lukuhalua, kehitti lukutaitoa, laski kynän
monen työmiehen karkeaan käteen, joka ei sitä niinä aikoina muuten
olisi löytänyt, neuvoi johdonmukaisesti ajattelemaan ja henkistä
omaisuutta kokoamaan. Eikä siinä kyllin. Liikkeen leviäminen kehotti
tiedustelemaan muiden seutujen oloja ja tutustutti etäällä toisistaan
asuvia ihmisiä keskenään, siten laajentaen kansan näköpiiriä ei
vain uskonnollisessa, vaan muussakin suhteessa. Persoonallisesti
omistettu usko johdatti itsenäisyyteen muillakin aloilla, veljellinen
rakkaus yleiseen, luotto Jumalan valtakunnan voittoon isien maassa
toivoon kansan tulevaisuudesta. Jo herännäisyyden alkuaikoina, joita
edellisessä olemme tarkastaneet, alkavat nämä hedelmät muodostua.
Myöhemmin, jolloin liike on ehtinyt koota voimansa kokonaisempaan
yhteistoimintaan, näkyvät ne vielä paremmin.
* * * * *
Olemme huomauttaneet Lounais-Suomen ja muun herännäisyyden
erinkaltaisesta luonteesta. Tämä tuli näkyviin varsinkin
kummankin suhteessa maailmaan. Lounais-Suomessa olivat muutkin
uskonnolliset liikkeet terottaneet elävähenkisen ja käytännöllisen,
kuolleen puhdasoppisuuden kaavoista vapautuneen kristillisyyden
tarpeellisuutta, puhumattakaan vanhemmasta herännäisyydestä, jonka
vaikutus sikäläisiin oloihin on hyvin tuntuva. Savon, Karjalan ja
Pohjanmaan herännäisyysliike syntyi raivaamattomassa erämaassa, missä
se yksin ja ensimmäisenä oli tuota vaatimassa. Viimemainituilla
seuduilla ei ollut elävällä kristillisyydellä muuta vastarintaa kuin
käyttääksemme sikäläisten heränneitten omaa lausetapaa -- "maailman
musta seinä". Mutta luja oli tämä seinä, veistämättömistä hirsistä
oli se pystytetty. Sen murtaminen kysyi kovaa rynnäkköä. Siitä tuo
Pohjois-Suomen herännäisyyden ujostelematon jyrkkyys, joka, varsinkin
kun sen edustajat ryhtyivät kynäsotaan, tuli näkyviin ei ainoastaan
heidän suhteessaan maailmaan, vaan entisiä ystäviäkin kohtaan.
* * * * *
Vuosi 1835 on rajavuosi herännäisyyden historiassa. Silloin on
liike päässyt vakaantumaan miltei kaikissa niissä seuduissa, jotka
myöhemmin vetävät suurimman huomion puoleensa, lukuunottamatta
Suupohjan suomalaisia seurakuntia, joissa kaikki vielä on
entisellään. Mainittu vuosi on sitäpaitsi Savon ja Pohjanmaan
herännäisyyden yhtymisvuosi ja etenkin siitä syystä tärkeä.
Pietismi on koonnut voimansa -- Stenbäck, v. Essen, J. I. Bergh
ovat asettuneet sen riveihin, _Frans Oskar Durchman_ y.m. sittemmin
huomatut miehet vihitään papiksi vuoden lopussa, ja heränneitten
sanomalehdet ovat valmiit ilmestymään. Renqvist on päässyt pitkästä
vankeudestaan ja voi jälleen vapaammin toimia, Lounais-Suomen
heränneitten oikeusjuttu on päättynyt ja sikäläinen liike vakaantunut
ja kypsynyt uutta kehitystä alottamaan. Maailma on saanut silmänsä
auki, ja kaikki enteet viittaavat koviin taisteluihin, huomattavaan
käänteeseen herännäisyyden historiassa. Todistuksena ovat muun
ohessa muutamat Jonas Laguksen ystävälleen J. Vegeliukselle tähän
aikaan kirjoittamat kirjeet. Ne aiheutuivat muutamista Vaasan
tienoilla sikäläisiä heränneitä säätyhenkilöitä vastaan tehdyistä
hyökkäyksistä. Etenkin näkyy v. Essenin esiintyminen Maalahden häissä
olleen syynä näihin hyökkäyksiin. Ihmiset alkoivat huomata, että
heränneet säätyläiset olivat ryhtyneet raivaamaan auki maailman ja
Jumalan valtakunnan välistä rajaa ja asettuivat vastarintaan. Lagus
kirjoittaa 24/1 35: [Kirje painettu Väktarenissa 1893 n:o 9.]
"A. (luultavasti joku pappi, joka oli moittinut v. Essenin
esiintymistä) paheksuu, että E(ssen), iloiten vasta syttyneestä
valosta ja kaivaten sitä viisautta, joka saadaan pitkän kokemuksen
koulussa, lapsellisessa innossa koettaa vaatia tulta taivaasta
hävittämään vastustajat, eikä huomaa, että hän tässä itse asettuu
Jumalan sijalle, tahtoessaan johtaa muita omien ajatustensa mukaan.
Hän ei huomaa, että kristinuskon hedelmät eri kehitysaikoina ovat
erinkaltaiset. Jos hän olisi tuon ymmärtänyt, olisi hän isällisellä
viisaudella johdattanut noita nuoria ja antanut Jumalan hengen
valon ja vuosien puhua heille sanakiistasta vapaata kieltä. Etenkin
kaipaan A:n lausunnoissa rakkauden vaikuttavaa henkeä, joka kaikki
peittää, kaikki kärsii. Hän ei tahdo olla säädyllinen niitä kohtaan,
jotka eivät itse noudata säädyllisyyttä. Missä oikea rakkaus
vallitsee Jesuksen erimielisissä seuraajissa, sieltä ei ole rauha
kaukana. Toinen kurottaa rakkaudessa kätensä toiselle, he kehottavat
toisiaan rukoilemaan valkeutta Jumalalta riidanalaiseen asiaan, ja
rakkaus, rauha on väleen täyttävä heidän sydämmensä ilolla ja heidät
yhdistävä. Kun me luovumme voitosta, antaen Jumalan ja totuuden
päästä voitolle meissä, ei rakkauden side katkea".
Sanat ovat rauhan sanoja likenevän myrskyn noustessa. Omantuntonsa
ja Kristuksen rakkauden vaatimana tahtoo Lagus säilyttää rauhaa niin
pitkälle, kuin hän on oikeutettu sitä säilyttämään. Mutta kyllä hän
silti aseman ymmärsi ja oli taisteluun valmis, kun Herra häntä siihen
vaati. Tämä näkyy varsinkin kirjeen loppuosassa, joka kuuluu:
"A. lausuu, että jokainen tosikristitty meidän aikoinamme ja meidän
maassamme saa elää rauhassa, vieläpä rakastettuna ja kunnioitettuna.
Ovatko sitten nyt Jumalan henki ja maailman henki tehneet sovinnon?
Onko elävä kristillisyys nyt tullut rakkaaksi kääntymättömille? En
usko sitä, enkä hyväksy sitä varovaista kristillisyyttä, joka niihin
määrin mukaantuu maailman mukaan, ettei se sitä milloinkaan loukkaa.
Varjelkoon Jumala meitä itse etsimästä marttyyrikruunua, mutta jos
Kristuksen henki asuu meissä, niin soveltuvat meihin vielä tänään
Vapahtajan sanat: Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa
rakastaisi; mutta te ette ole maailmasta, sentähden maailma vihaa
teitä".
Vielä selvemmin tulee Laguksen kanta kristityn suhteesta maailmaan
näkyviin eräässä toisessa, pari kuukautta myöhemmin Vegeliukselle
samojen riitojen johdosta kirjoittamasta kirjeestä. Hän lausuu:
"Vaasassa on hiljattain saarnattu evankeliumia, joka runsaasti
ruokkii vanhaa ihmistä ja sitäpaitsi koettaa laskea armoa etsivien
ja uskovaisten niskoille ikeen, joka ei ole Herramme Jesuksen ijes.
Että maailman lapset koettavat puolustaa rakkainta omaisuuttaan,
maailmallisia huveja, tuo ei minua ensinkään kummastuta. Sillä kuka
tahtoisi luopua kalliimmasta omaisuudestaan ja siitä, jota hän pitää
ainoana lohdutuksenaan vaivaloisen vaelluksen kestäessä. Mutta että
ne, jotka sanovat olevansa Jesuksen seuraajia, vaatien väittävät,
ettei kristitty ainoastaan saa, vaan että hän on velvollinen
ottamaan osaa kaikkiin niihin huvituksiin, joita suruttomat syntiset
paraampana ilonaan etsivät -- sen vertaista kunnianosoitusta en
ole kuullut annettavan perkeleelle ja maailmalle. Teille saarnatun
evankeliumin mukaan tulisi meidän välttämättömästi olla saapuvilla
korttipöydän ääressä, naamiohuveissa y.m. sanalla sanoen ulkonaisesti
olla kokonaan maailman kaltaisia. Tämmöisiä hullutuksia todistamaan
täytyisi toimittaa aivan uusi raamattu, kerrassaan toinen kuin se
selvä ja siunattu Jumalan sana, joka on meille annettu. Kun Jumala
ei väkisin pakoita kääntymättömiä ihmisiä etsimään ja rakastamaan
Kristusta, niin hän vielä vähemmin pahoittaa niitä, jotka todella
etsivät Kristusta, seurustelemaan suruttomien syntisten kanssa, kun
he juoksevat harhateillään, pilkaten häntä ja käyttäen juuri noita
huvituksiaan häntä yhä enemmän unhottaakseen. Ajatelkaamme Jesuksen
seuraajaa, joka tämän opin mukaan olisi pakoitettu ottamaan osaa
maailman mielettömiin ilojuhliin: mitä Jumalan ja kristinuskon
pilkkaa täytyisi hänen näissä tilaisuuksissa kuulla ja nähdä --
eikä nähdä ainoastaan, vaan ottaa osaa noihin toimiin, joissa synti
ja himot ovat vallalla: mitä helvetin tuskia hänen täytyisikään
sydämmessään kokea? Tämäkö ijes se on, joka on suloinen ja keveä
kantaa ja jonka Jesus on oikeille seuraajilleen luvannut? 'Rauhan
minä annan teille" sanoi hän "en sitä rauhaa, jonka maailma antaa;'
ja tässä sopisivat kuitenkin nyt Jesuksen rauha ja maailman rauha
yhteen! Onko Jumala sanassaan milloinkaan julistanut semmoista
oppia? Ovatko Herran seuraajat vanhassa ja uudessa testamentissa
milloinkaan niin toimineet ja eläneet, kuin nyt vaaditaan. Koko
raamattu puhuu sitä vastaan. Milloin ovat Jesuksen opetuslapset niin
opettaneet ja niin esiintyneet, kuin teitä on neuvottu? Olisiko
heitä mestattu, ristiinnaulittu, heitetty petojen eteen y.m., jos
olisivat noudattaneet teille vasta annettuja neuvoja? Ei, ja vieläkin
ei. Vai eksyivätkö nuo ensimmäiset kristityt, jotka suitsuttamalla
epäjumalien alttareilla olisivat voineet pelastaa henkensä, vaan
eivät sitä tehneet, valiten kernaammin mitä kovimman kuoleman?
Eksyivätkö kaikki nuo hurskaat ihmiset, jotka pyhittivät elämänsä
Herralle ja joiden vaellus ja kirjoitukset todistavat, että maailma
oli heille ristiinnaulittu? -- Kun ei ketään vapaata kansalaista voida
pakoittaa ottamaan osaa maailman huveihin, miksi koetetaan pakoittaa
Jesuksen vapauttamaa sielua noihin kadotuksen tuskiin, jotka
ennenpitkää nielisivät koko hänen kristillisyytensä? -- -- Hyvin
tuskallista on tästä kirjoittaminen minulle ollut. Vaan tässä ei saa
katsoa henkilöä. Hän on minulle rakas, mutta rakkain on totuus".
* * * * *
Maailma kokoo voimansa ja hioo aseitaan herännäisyyttä vastaan.
Taistelu on välttämätön. Mutta syvään on Jumalan totuus juurtunut
kansaan, ja sen turvissa aikovat heränneet kestää rynnäkön. Ja
hartaasti rukoilivat liikkeeseen yhtyneet papit valoa ja voimaa
ylhäältä, voidakseen oikein johtaa totuuden pyhää taistelua.
Kuvatkoon seuraava Jonas Laguksen näihin aikoihin sepittämä runo,
[Runon, jonka on suomentanut Yrjö Weijola, olen saanut assessori K.
A. Malmberg vainajalta. Hänen kertomuksensa mukaan kirjoitti Lagus
sen vähää ennen Kalajoen käräjiä millä mielellä heränneet lähtivät
sotaan ja miten he aikoivat sitä käydä]:
_Kristitty sotilas._
Vapahasti hän vaan okatietänsä käy,
Jot' on astunut Herrammeki,
Opas Jumala on, kera enkelien
Silmät taivohon kohottavi.
Älä sielu sä himojen laivahan käy,
Älä uinua vainojain luo,
Luona ristin, miss' Jesuksen verikin vuos,
Sille lepoa joskus sä suo.
Pahan nuoli on terävä, nopsa ja käy
Salaa sieluhun taistelijain,
Ole pelvotta, käy vihamiestäsi päin,
Uskon kilpi sun suojaavi ain.
Konsa myrskyvä maailma uhkaelee,
Ole riemuisa, horjumaton.
Pelko väistyköhön, hyvä merkki on, kun
Sulle maailma vihassa on.
Konsa hekkuma sun petoslepohon veis,
Kukkapolkujen nautintohon,
Muista kruunua sä, jot' on kantanut hän,
Muista ristiä, siin' apus' on.
Taivas hengellisen ilon sinulle suo,
Iloviiniä Herralta saat,
Lepää lehdossa Eelimin, jäljellä on
Sulla Siinain viel' erämaat.
Heikkouskosen käyntiä auttele ain'.
Häntä rohkase kaihotessaan,
Vahva Jumalan armo, min Herralta sait,
Käytä heikkojen lohduksi vain.
Kultaa etsiköhön, pahan orja ken on,
Sinä tyytyös köyhyytehen,
Maassa tääll' ole kristityn aartehet ei,
Ne on kätketyt taivahasen.
Konsa mustuvi taivas ja vainoojill' on
Sinun sydämmes saartamanaan,
Vedä miekkasi, turvau lupauksiin,
Olet kuollut, jos väistyt sä vaan.
Konsa voitit sä, riemuitse, Herralle käy
Ilolauluas kaiuttamaan,
Varo vainoojatas, sua seuraavi hän,
Kunnes taivahan käyt satamaan.
Kotis' taivas se on, sinun rukoukses,
Ilos, surusi kuullahan siell'!
Oi, siell' olkohon henkesi, vaikkakin tääll'
Pelastuksesta taistelet viel'.
Siten voitosta voittohon alati käyt,
Kunis hautahan päättyvi ties,
Siellä väsynyt, kruunattu siunauksin,
Lasket sauvasi matkaajamies.
Sulo kaupunki ensiksisyntyneitten,
Jossa laulavat riemuillen,
Silloin siintävi sulle, ja asua saat
Asumuksissa autuasten.