Beduiini.
Karavaani vierolaisia kulki Diarbekin portista. Sen e'ellä ajoi Osmanni
ja viskoeli kansaan rahoja; Imanit siunasivat kulkevia matkamiehiä,
asukkaat loivat kukkaisilla heiän tiensä.
Jo kuuemmen kerrau kulki Osmanni karavaaninensa Mekkaan, ja oli
päämiehenä sen vartiosotaväessä. Kaikki olivat vakuutetut matkansa
onnellisessa päätöksessä, sillä ei kertaakan millistäkään onnettomuutta
tapahtunut Osmannin kanssa; tuuliset ilmat eivät peittäneet hiekalla
Arabian erämaassa yhtäkään ihmistä, joka matkusti Osmannin keralla;
Arabilaiset eivät kertaakan karanneet hänen päällensä. Sellainen
menestys asioissaan luettiin Osmannin jumalisuu'en, anteljaisuu'en ja
miehullisuu'en voitoksi.
Muutaman viikon kuluttua lähtönsä jälkeen Diarbekistä, lähestyi
karavaani sitä, muinoisajassa mainiota Eufratin virtaa, joka on yhen
ikäinen maailman historialle. Laulaen lauluja Alkoranista, vierolaiset
menivät virran yli ja tulivat Arabian hiekkaisille lakeuksille. Siinä
yhistyi karavaaniin Beduiini, somalla mustan karvaisella hevoisella;
hän myöskin matkusti pyhille paikoille kumartamaan Muhametin kehtolle
ja hau'alle.
Osmani alkoi tarinoia hänen keralla kansojensa etuisuuksista. Beduiini
vastasi lyhyesti, vaan viisaasti; kiitti kiitoksen ansaitsevaa hänen
kansassansa, ja moitti sitä, mikä näytti hänelle pahaksi. Huomaamatta
jäivät he jälelle karavaanista. Osmanni kiivaasti alkoi kiittää
Ottomannilaisia.
"Turkkilaiset", puhui hän Beduiinille, "ovat kauan olleet kuuluisat
koko itämaassa urhollisuu'estansa, hyväntahtoisuu'estansa ja
armeljaisuu'estansa; jo ammoin nämät harvat tavat hankkivat meille
kunnioittamisen koko maailmasta, jokapaikassa kuin tahtovat
kuvata sotijan voitollisutta niin sanoovat: 'hän on urhollinen
kuin Turakilainen!' Kauppamiehet, tahtoen verrata kennen tahansa
rehellisyyttä korkeammassa mitassa, sanoovat: 'hän on rehellinen kuin
Turkkilainen!' Millä sitä vastoin tuli kuuluisaksi sinun köyhä kansasi,
kulkehtien Arabian kivisessä ja tyhjässä erämaassa? millainen sanoma
kuuluu teistä? Se, ettei teillä ole kunniata, eikä omaatuntoa, te
tunnustatte yhtä uskoa meiän kanssa, vaan teille maksaa Sulttaani joka
vuosi suuren summan, pelastaaksensa raatelevaisuu'estanne suuremman
karavaanin rukoilijoita; ryövärisyys tekee teitä pahanilkisiksi
kulkehtijoiksi jokaisen toisen Muusulmanni-silmissä. Tunnusta,
ystäväni, sanojeni totuus; tunnusta, että teiän kansa ei ole muu, kuin
joukko ryöväreitä."
"Perästä lopetamme puheemme", sanoi Beduiini hänelle, osoittaen
liukahtuneen kamelin päälle, joka lankesi ja litisti runkollansa
kulettajan maahan, — "vaan ensiksi auttakaamme tuota onnetointa."
"Mene ja auta sinä", vastasi Osmanni, "minä en taho osoittaa
millistäkään apua tälle narrille, hän osti minulta kamelin neljä vuotta
tästä takaperin, nyt minä olen aivan iloinen, että se sama kameli kosti
hänelle eestänsä. Jos tämä kelvotoin heittäisi henkensä, ja yksi minun
sanani voisi elävyttää hänen, niin minä — anteeksi antakoon syntini
Allah ja hänen suuri Profeta — ompelisin suuni kiini."
Sillä välillä Beduiini päästi ajajan kamelin alta ja palasi
matkakumppaninsa luo', hän ei enään ollut kaukana hänestä, kuin
yht'äkkiään hirmuinen tiigeri hypähti pensaasta, jonka ohitse ajoi
huoletoin Osmanni, jättäien karavaanista jälelle; hän säikähti,
kauhistui ja lankesi tunnotta maahan.
Beduiini neliseen ratsasti — ei häneltä pois, vaan suoraan hänen luo,
otti pistoolin, ja siinä samassa räpäyksessä, kuin verta janoova
peto karkasi saaliinsa päälle, ampui häneen. Kuollut tiigeri ojensii
pitkälleen, puoli kuolleen Osmannin viereen. Viimein Osmanni aukasi
silmänsä; pelastuksensa näyttii hänelle luonnottomaksi, hän syleili
Beduiinia ja ensimmäisessä kiitollisuu'ensa palavuu'essa, kyyneleet
silmissä, tarjosi hänelle, kuin huonoimman velvoitetun kiitollisuu'en
merkiksi, kukkaron, jossa oli sata sekiiniä.
Beduiini ei ottanut lahjaa, jota Osmanni suuresti ihmetteli. Sillä
ajalla lähestyi heitä kerjäläinen puisella jalalla, peitetty repäleilla
ja haavoilla. Hän käänsii Osmannin puoleen, joka piti kukkaroa
sekiinein keralla, ja puhui: "Armeljaisuus taitaa olla sinulle tuttu,
rikas matkamies: sammuta kotolaisesi nälkä ja jano! anna yksi ruupia
täysinäisestä kukkarostasi sille, jolla ei ole mitään; yksi ruupia
pelastaa minun piinavaisesta helteestä, illaksi toivon tällä avulla
tulla matkani päähän, ilman sitä hävitän voimani ja minun täytyy hukkua
raatelevaisten petojen kynsissä."
"Auttakoon sinua Alla'!" vastasi Osmanni, pannen taskuunsa paksun
kukkaron sekiinein kanssa, "vaan minulla ei ole sinulle yhtäkään
ruupiaa, minä menen Jumalata rukoilemaan Mekkaan ja Medinaan,
Diarbekistä, ja minulla ei ole enemmän rahaa, ainoastaan tarpeekseni
matkalle sinne ja takasin. Kaikki liiammaiset ja'oin minä kansalle
lähteissäni isänimaasta; säälin sinua, vaan auttaa en voi."
Beduiini otti säkin vehnää ja nahka säkin vettä, ja antoi ne
vaivaiselle.
"Ota! sammuta nälkäsi ja janosi, vahvista heikentyneet voimasi, ja
mennään yhessä. Kaupunki, mihin sinä menet, on samalla tiellä, jota
myöten menee karavaani; minä saatan sinua."
"Vaan minä tulen hiljaan, usein lepään", puhui kerjäläinen.
"Niin istaha' hevoiseni selkään!" vastasi Beduiini, hyppäsi sen
selästä, istutti siihen köyhän, otti hevosen suitsista ja saattoi häntä
hiljaan.
"Heitä häntä", sanoi Osmanni Beduiinille; "lopetiakaamme puheemme,
näyttäkäämme toinen toisellemme"...
— Puheemme, vastasi Beduiini, — jo ammoin loppui, me selkiästi
näytimme toinen toisellemme kansojemme etuisuu'en urhollisuu'essa,
hyväntahtoisuu'essa ja anteljaisuu'essa.
Muista, Osmanni, että jokapaikassa on hyvän tahtoisia ihmisiä, ja
jokapaikassa on myös pahojaki.
Osmanni ymmärsi tämän vastauksen kaiken pisteljäisyy'en, ja vannoi
esi-isänsä parralla kostaa Beduiinille uskalluksestansa. Kohta saiki
hän täyttää aikomuksensa. Beduiini nukkui syvään uneen; karavaani
nousi, ja Osmanni heitti hyväntekiänsä keskelle erämaata, uhriksi
kaikille vaaroille; ja ettei Beduiini voisi tavata karavaania, varasti
hän häneltä saman mustan hevosen — koko Beduiinin omaisuu'en.
Ja onni ei rangaissut häntä? Ei! hän eli huvituksessa, ja piiritettynä
ilolta, kuoli.
Diarbekilaiset muisteleevat häntä surkuttelemisella, isät ja äitit
asettaavat häntä esimerkiksi lapsillensa.
Ah! kuinka paljo on tarvis tietää, kuinka kauan pitää tutkia ihmistä,
ettei hairahtua itse hyväätekeväisyy'essänsäki.